Oi terve, toivo ainoa

Yksi papin uskon koetinkiviä tulee eteen silloin, kun hänet kutsutaan kuolevan potilaan luo. Potilas saattaa kysyä kuoleman pimeys silmiensä edessä: Onko siellä rajan toisella puolella mitään? Vaiko ainoastaan tyhjyyttä?

Mitä pappi vastaa? Sanooko hän: Evankeliumit todistavat vain siitä, että alkuseurakunnalla oli vankka ylösnousemususko, mutta eivät mitään ylösnousemuksesta sinänsä. Tai että Jeesus itsekin pettyi messiashaaveisiinsa ja hänen tuskanhuutonsa Golgatalla ’Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit’ oli merkki siitä, että hän ymmärsi olleensa väärässä.

Vai sanooko pappi: Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja ansainnut sinulle iankaikkisen autuuden. Jää hänen rauhaansa.

Jotenkin näin papin pitäisi vastata, jos hän haluaa olla pappi. Mutta sitten saattaakin käydä niin, että hän puhuu yhdessä paikassa yhtä, toisessa toista. Sairaalassa hän on pappi ja tekee velvollisuutensa, mutta sairaalasta päästyään hän muuttuu kuin toiseksi ihmiseksi. Hän puhuu tai kirjoittaa pelastushistoriasta kuin se olisi toteutumatonta mysteerinäytelmää tai uskomus, joka jäi katetta vaille. Tämän tehtyään hän ehkä vielä moitiskelee muita pappeja siitä, että nämä eivät ole uskossaan tarpeeksi rehellisiä.

Pääsiäisestä ei voi puhua pitkäperjantain ohi, niin että ohitetaan kiusaantunein mielin kaksi siihen liittyvää tunnuskuvaa: risti ja kuollut ruumis. Useimmat niistä, jotka ovat nähneet kuolleen ihmisen, hämmästelevät samaa asiaa.  Kuolleesta henkii selittämätön vieraus. Hän on jokin TOINEN. Arkku avataan ja sen äärellä hiljennytään. Silti läsnäolijoilla on kaiken aikaa tunne: ei tämä ole isämme, äitimme, veljemme, sisaremme. Hän on poissa, tässä on ruumis.

Kuolleen ihmisen näkeminen saa meidät kyselemään: Onko meillä uskontoa vai pelkästään etiikkaa? Kuolleen näkeminen saa kaiken järkeilyn mykistymään, tuntumaan tyhjänpäiväiseltä.

Dostojevskin romaanissa Idiootti ruhtinas Myshkin näkee Rogozhinin luona vieraillessaan jäljennöksen Hans Holbeinin kuollutta Kristusta esittävästä maalauksesta. Taulu on järkyttävän realistinen, mitään ei ole siinä peitelty eikä jätetty kuvaamatta. Ruhtinas huudahtaa maalausta katsellessaan: Sehän saattaa saada jonkun toisen menettämään uskonsa. Rogozhin vastaa naurahtaen: Menettämään ehkä senkin. Mielessään hän jo suunnittelee ruhtinaan surmaamista. Kannattaa panna merkille, että keskustelu käydään Kristusta esittävän maalauksen äärellä. Mielleyhtymä on selvääkin selvempi. Dostojevski kyseli koko elämänsä ajan, voiko olla absoluuttista hyvää ja pahaa ilman Jumalaa.

”Sehän saattaa saada menettämään uskonsa!” Itse ajattelen, voisiko käydä myös päinvastoin. Kuolleen ihmisen näkeminen tuo voimakkaan tunteen elämän luovuttamattomasta arvosta. Jos kaikki päättyy vain kuoleman hetkeen, silloin millään ei ole mitään väliä. Ja kuinka tyhjänpäiväiseksi käykään kuoleman äärellä sellainen tiedeusko, joka väittää, että kaikki olemassaolon arvoitukset ratkaistaan ja ovat ratkaistavissa.

Kuolema, paljas ja alaston. Risti, ruma, alhainen, julma. Mutta samalla niin sanomattoman rakas.

Jos risti jää pois, meillä on vain etiikkaa, ei enempää. Ja etiikkaa maailma on tulvillaan. Kunpa joku sitä vielä noudattaisikin.

Kun Ranskan vallankumouksen aikana Pariisin pääkirkko muutettiin Järjen Temppeliksi, innostus oli aluksi suuri. Pian harrastus kuitenkin laantui. Ryhdyttiin kyselemään, mistä se johtui, tämä järkiuskon yllättävä laitostuminen. Päätettiin kysyä neuvoa Napoleonin ulkomisteriltä Talleyrandilta. Tämä oli paitsi sanavalmis mies, myös entinen piispa. Katsottiin, että hänellä oli tiettyä kompetenssia tämän kysymyksen suhteen.

Anekdootin mukaan Talleyrandin väitetään vastanneen: Puuttui vain yksi pieni juttu, hyvät herrat. Miksei kukaan teistä antanut naulita itseään ristille ja noussut ylös?

Vastaus oli vitsaileva ja aikakauden ranskalaisen keskustelukulttuurin mukainen. Silti se osuu naulan kantaan. Kierrämme kehää ja palaamme sitten aina saman kysymyksen äärelle. Joudumme toteamaan: siinäpä se. Puuttui vain yksi pieni juttu. Ja samalla niin suunnattoman suuri.

 

  1. Pekka Pesonen, mietippä mitä tuossa uutisessa oli ”usko”, siis aikuinen uskoi että omat teot saadaan anteeksi kun vain niitä pyytää/tunnustaa ja voi jatkaa tehden samalla tavalla, eikö hänkin ”tarvinnut” armoa? Entä mikä oli lapsen usko, se MITÄ HÄNELLE OLI OPETETTU AIKUISIEN TOIMESTA eli pieni lapsi uskoi sen mitä hänelle oli opetettu ja toimi sen mukaan. Millaiseksi kuvittelet ko lapsen ”uskon” kehityvän varsinkin jos nämä asiat eivät olisi tulleet julki?

    Tätäkö on luterilaisen uskon mukainen armo?

  2. Tiedät varmasti itse, että armoa voi kuka tahansa käyttää väärin. Sen voi tehdä vain ihmisten edessä. Jumala tutkii sydämet. Ei uskomme anna sellaiseen lupaa. Ei ainakaan Lutherin opetuksen mukaan.
    On niitä, jotka käyttävät uskoa hyväkseen. Sitten on toisia, jotka säilyttävät hyvän omantunnon suurena aarteenaan. Ei tämä jako ole mitenkään Lutherin syy.

  3. Saattaapi olla aika vaikea kysymys. Kerran julistin yhdelle tyypille synnit anteeksi. Ei se mitään semmoista ollu ilmaissu, et jotain pahaa ois tehny. Sitte vihollinen haukku kotimatkalla, et mitä menit tekemään. Eihän sitä noin vaan saa mennä toiselle syntien anteeksiantamusta julistamaan. Täytyyhän sitä jotakin parannusta ensin tehdä. Sehän vaan lupasi, et saat rukoilla. Sitte tommosen menit tekemään. Sen vaimo myöhemmin soitteli ja kerto et mies on ruvennu kärsimään työkaverien kiroilusta. Silloin tajusin vasta; nuo syytökset olikin vihollisen juonia.Tyyppi oli tullu kuitenkin uskoon siinä. Enkä mitään virhettä ollu tehny. Olin vaan toiminu Hengen johtamana.

Hakamies Heikki
Hakamies Heikki
Olen vanheneva pappismies, jolla on takana miltei kolmekymmentä vuotta kirkkoherrana. Kaikesta huolimatta olen edelleen järjissäni. Tarkkailen epätoivoisesti elämänmenoa toivoen joskus siitä jotain ymmärtäväni.