Ohjetta rukoilla ei tule nähdä vain kompromissina

 

Esse-lehti käsitteli niin sanottua parisuhderukousta otsikolla Rukous, josta ei tullut suosittua (Esse 23/5.6.). Artikkelissa lähestytään piispainkokouksen ohjetta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan ikään kuin kompromissina kahden erilaisen avioliittokäsityksen välillä. Näin asianlaita ei välttämättä ole.

Piispainkokouksen ohje ei ollut kompromissi, sillä kirkon avioliittokäsitystä ei ohjeella muutettu millään muodoin. Se pysyi entisellään ja on nyt erilainen kuin vaikkapa Ruotsin ja Tanskan kirkoissa, jotka muuttivat avioliittokäsitystään yhteiskunnan virran mukana. Suomessa kirkon avioliittokäsitys nojaa edelleen kirkon tunnustusperustaan.

Essen artikkelissa todetaan, että pääkaupunkiseudulla ”rukouksia toimitetaan arviolta muutamia vuodessa”. Itse asiassa niitä ei toimiteta laisinkaan. Näin siksi koska kyse ei ole kirkollisesta toimituksesta.

Rukousohjeessa on kyse paljon suuremmasta asiasta: Kirkko ei sulje ketään esirukouksensa ulkopuolelle. Me ihmiset olemme keskenämme erilaisia, mutta Herrassa Kristuksessa olemme yhdenvertaisia. Sinällään valitettavaa, että tämä ohje piti erikseen antaa. Kristityille tulisi olla itsestään selvää, että kaikkien ihmisten puolesta tulee rukoilla.

Oikein nähtynä rukouksessa on kyse vahvasti uskonnonharjoittamisesta eikä se ole yhtään vähempää kuin uskonnonharjoittaminen kirkollisten toimitusten yhteydessä.

Julkaistu mielipidekirjoituksena Esse -lehdessä (Esse 24/12.6.2014)

    • Asia on hyvin yksinkertaista: Rukoillaan Jumalan tahdon toteutumista. Anomuksen vastaanottaja eli Jumala itse kyllä tietää mikä hänen tahtonsa on.

      Ei siis rukoilla jonkun oman, Jumalan tahdoksi tulkitun tai toivotun asian toteutumista, kuten me tosiasiassa usein teemme.

Kirjoittaja

Jukka Kivimäki
Jukka Kivimäki
Aktiiviseurakuntalainen Espoosta. Päivätyössä ammatillisen koulutuksen parissa.