Kahdeksan tunnin junamatka 23.5. oli päässyt hyvään vauhtiin. Olin juuri ohittamassa Seinäjokea, missä aloiteltiin 2025 Kirkkopäiviä. Seinäjoella satoi. Säätila ei siis houkutellut hyppäämään junasta, mutta se ei varsinaisesti ollut ohi ajamisen syy.
Olen osallistunut Kirkkopäiviin useita kertoja, joskus seurakunnan ryhmässä, useimmiten omin päin ja omaan laskuun, viimeksi 2022 Oulussa. Viimeistään silloin minusta alkoi tuntua, että Kirkkopäivät on kirkon eliitin juttu, joka ei kosketa. Ohjelma on tasokasta ja monipuolistakin, mutta jostakin syystä se ei sytytä.
Mielenkiintoista, että alle kolmikymppinen toimittaja Niilo Rantala kaipasi 26.5. kirjoituksessaan Kirkkopäiville enemmän ikäistään väkeä. Itse olen tietysti aivan toisilla vuosikymmenillä kuin Niilo, mutta ymmärrän häntä. Saattaa olla, että tuntemuksissamme on lopulta kysymys samasta asiasta. Ehkä tapahtuman energia alkaa hiipua samaan tahtiin osanottajien energian hiipumisen kanssa. https://www.kotimaa.fi/nakokulma-nuori-pastori-etsii-seuraa
Kotimaan päätoimittaja Freija Özcan kritisoi Kirkkopäivien ohjelmaa vaatiessaan 30.5. pääkirjoituksessaan osallistavaa keskustelua ainaisten paneelien tilalle. Olisiko tässäkin kyse siitä, että kaivataan kipunointia eikä hiipuvaa hiillosta? https://www.kotimaa.fi/paakirjoitus-ainaisten-paneelien-tilalle-osallistavaa-keskustelua-kiitos/
Kirkkopäivien historia ja kehitys on tietenkin erilainen kuin herätysliikkeiden ja kristillisten järjestöjen kesätapahtumien, mutta arvelen, että myös Kirkkopäiviltä haetaan yhteyttä toisiin ihmisiin, tunnetta siitä, että kuulutaan samaan joukkoon ja rakennetaan samaa kirkkoa. Kaivataan ajatusta liikkeellä olosta.
Ajoin siis Seinäjoen ja Kirkkopäivien ohi ja päädyin Helsingin Suvilahteen Maailma kylässä -festareille 24.-25.5.2025. Tämä kestävän kehityksen tapahtuma oli minulle aivan uusi kokemus, ja ehkä siksi kaikki tuntui niin mukavalta. Väkeä oli vauvasta vaariin. Puheohjelmat olivat lyhyitä ja monipuolisia, ja kirjakaupassa pääsi kuulemaan kirjailijoita. Järjestöt esittelivät kentällä toimintaansa ja myyntikojujakin oli ostohaluisille. Erityisesti on mainittava, että festarialueella oli loistavat mahdollisuudet ruokailuun. Ainoastaan musiikki ei ihan ollut minun makuuni, mutta kestin sen.
Maailma kylässä -festareilla olivat muiden joukossa edustettuina esimerkiksi Suomen Lähetysseura, Kirkon ulkomaanapu ja pääkaupunkiseudun seurakunnat. Kirkko näkyi hyvin, vaikka kysymyksessä ei ollut kristillinen tapahtuma. Sunnuntaiaamuna oli ohjelmassa lisäksi hyvin toteutettu kansainvälinen jumalanpalvelus, jonka myötä hengellistä evästä tuli suunnilleen yhtä paljon kuin keskimääräisillä Kirkkopäivillä.
Olisi tietysti reilua, jos nyt osaisin esittää jonkun ratkaisun kokemaani Kirkkopäivien hiipumiseen, mutta en osaa. Ehkä tarvitaan sekä isoja tilaisuuksia ”hengen nostatukseen” että pienempiä kokoontumisia, joissa yleisökin pääsee osallistumaan. Tapahtumapaikat saisivat olla aika lähekkäin, ja ruokailun suhteen voisi ottaa oppia Maailma kylässä -tapahtumasta. Jos joku vielä keksisi, miten kolmikymppiset saataisiin mukaan, Kirkkopäivillä voisi vielä olla loistava tulevaisuus edessään.
En ole koskaan ollut kirkkopäivillä ja tuskin käynkään. Sisältö ja tuo ns. elitismi sekä teologinen linja vieroksuttavat, vaikka en halua väheksyä ajatustyötä monien puheenvuorojen takana. Lisäksi ajankohta on yksinkertaisesti mahdoton seurakunnan toimintakalenteria ajatellen. Kevätretket, koulujen päättäjäiset, toimitukset ja rippikoulukausi painavat päälle.
Hiippakunnassamme järjestetään ensi vuonna hiippakuntapäivät uuden strategian tiimoilta. Kaikki kunnia strategioiden tekijöille, mutta on mielestäni oireellista, että paikalle pitää ”komentaa” kaikki
seurakuntien työntekijät. Ilmeisesti ainoa keino taata riittävä läsnäolo, ettei tapahtumasta tule pannukakkua.
Käsittääkseni seurakuntalaisia ei tarvitse erikseen käskeä paikalle ainakaan herätysliikkeiden kesätapahtumiin. Byrokraattisen instituution, jonka jäsenten enemmistö ei jaa sen uskoakaan, on vaikea muuntautua kansanliikkeeksi.
Strategian jalkauttamisen kannalta työntekijöiden koolle kutsuminen voi kyllä olla perusteltua. Voi hyvin tapahtua muissakin organisaatioissa.
Muulta osin vastaus Markolle sujahti omaksi kommentikseen.
Marko, kiitos kommentista. Jos oikein muistan, Kirkkopäivillä on alusta asti (1918) ollut yhteiskunnallinen painotus. Kohderyhmänä ensin työntekijät ja luottamushenkilöt, mistä sitten laajentunut kohti kansanjuhlaa. Korjatkaa viisaammat, jos olen väärässä.
Ajankohta taitaa kyllä olla huono. Miten olisi syyskuun alkupuoli?
Pirjo, oikeassa olet. Yhteiskunnallisessa painotuksessa ei tietenkään ole mitään väärää, päin vastoin. Omien havaintojeni mukaan kirkon sisällä on kuitenkin kauan ollut vallalla kahtiajako yhä yhteiskunnallisemman ja kauemmas klassisesta kristinuskosta etääntyvän teologi- ja vaikuttajakunnan ja klassiseen sekä herätyskristillisesti orientoituvan konservatiivisemman väen välillä. Ne kerrat, jotka olen itse osallistunut yhteisiin kokoontumisiin, ovat vain lisänneet vierauden tunnetta. Mielenkiintoista, jos tavoitteena on yhteisöllisyyden ja yhteisten asioiden edistäminen.
Syyskuun alkukin on ongelmallinen, koska silloin käynnistyy täysillä koko syyskauden toiminta.
Jos asia ei ole tärkeä, kaikki ajat ovat ongelmallisia .
Pirjo, se EI ole ihan noin yksinkertaista. On ihan oikeasti erilaisia mielenkiintoisia ja hyödyllisiä tapahtumia, joihin osallistuminen olisi mielekästä, vaikka hengellinen anti olisi kyseenalaista. Pienessä seurakunnassa (6000 läsnä olevaa jäsentä, kaksi pappia + tuuraavia eläkeläisiä) tilanne on usein se, että kiinnostavatkin tapahtumat pitää jättää väliin. Muutaman päivän poissaolo työpäivinä merkitsee sitä, että jonkun toisen pitää tehdä työt (esimerkiksi rippikouluopetus). Joillakin seurakunnilla ei myöskään ole varoja mihinkään ”ylimääräiseen”.
Mikä sitten lopultakin on tärkeää ja miksi, on monitahoinen kysymys. On toki totta, että motivaatiolla on merkitystä. Mutta myös seurakunnat elävät hyvin erilaisissa todellisuuksissa. Jos seurakunnalla (=työntekijät, luottamushenkilöt, aktiiviseurakuntalaiset) ei ole ”käyttöä” vaikkapa tietyille kirkollisille koulutuksille tai tapahtumissa esillä pidetyille aiheille, esimerkiksi Kirkkopäivien tarjonta voi olla mielenkiintoista yksittäiselle henkilölle, mutta sitä on aika vaikea siirtää käytäntöön seurakunnan arjessa. Tiedän toki, että varsinkin pienten seurakuntien luottamushenkilöille ja työntekijöille voi olla hyvinkin hyödyllistä kohdata uusia ajatuksia.
Marko, ymmärrän ajankäyttöongelman, mutta monessa muussakin työssä pitää kurssien, neuvottelupäivien ym aikana rästiin jäävät työt hoitaa jollakin lisäpanostuksella, po henkilön tai jonkun muun. Olen itsekin tehnyt työtä, jossa ei ollut työaikaa. Se tarkoitti usein pitkiä päiviä.
Kirkkopäivät ym voi hyvin jättää väliin. Hommat hoituvat hyvin ilmankin, uskon sen. Sitä vaan tässä rupesin ajattelemaan, etteivät seurakunnat välttämättä kaikissa suhteissa niin hirveästi eroa muista työpaikoista, vaikka ”toimiala” kieltämättä on erityinen.
Kukin tietysti toimii kuten parhaaksi katsoo, käytettävissä olevan ajan ja rahan puitteissa.
Pirjo P, niin sanottu epätyypillinen työaika on yhä yleisempää. Seurakunnat ja niiden sisäinen työnjako sekä sen toimivuus vaihtelevat. Sanon tämän kohta 30 vuoden kokemuksella kahdeksasta pääasiassa pienehköstä tai pienestä seurakunnasta. Uinuvat, ”vähätöiset” pienseurakunnat ovat katoavaa kansanperinnettä.
Kysymys minun näkökulmastani on juurikin siitä, kuinka paljon työtovereita kehtaa kuormittaa ”ylimääräisellä”, kun näkee heidän muutenkin ison työmääränsä. Jo kauan on puhuttu siitä, että seurakuntiemme yksi ongelma on ”monitouhuisuus”. Ja kuitenkin useimpia työtehtäviä ja työmuotoja voidaan erittäin hyvin perustella. Hullua tässä kaikessa on minusta se, että näillä asioilla ei yleensä ole paljoakaan tekemistä niiden isojen teologisten ja opillisten kysymysten kanssa, joista väännetään. Ja kuitenkaan niitä ei voi erottaa seurakuntatyön kokonaisuudesta.
Seurakunta eroaa muista työpaikoista juuri siinä että kirkon työssä tyntekijältä odotetaan usein liian paljon.
Seurakuntatyö käsitetään kutsumustyöksi ja siksi he ovat muiden mielestä aina käytettävissä. Puhua ja saarnata pitää jatkuvasti vaikka hyvin tiedetään ,että samat aiheet alkaa puheissa toistua jatkuvasti.Ihmettelenkin sitä miten tiukasti papit haluavat6 pitää kiinni siitä, että vain papit saavat saarnata.
Muissakin työpaikoissa odotukset voi olla liian korkealla, mutta niissä paine tulee yleensä johdon suunnalta. Kirkossa se tulee koko seurakunnan taholta. Kuka tahansa voi tarttua mihin asiaan tahansa ja milloin tahansa. Kirkon työntekijä jää yksin omien haasteidensa alle.
Pekka, kommentissani oli kyse lähinnä ajankäytön ongelmista ja suuresta työmäärästä.
Pekka P. Pointti saarnaamisesta: Saarna ja sakramenttien toimittaminen (mukaan luettuna messun toimittaminen) ovat nimenomaan pappien tehtävä. Siihen virkaan meidät on vihitty ja varustettu. ”Tämän uskon saamista varten on asetettu (=Jumala on asettanut) sanan saarnan ja sakramenttien toimittamisen virka” todetaan tunnustuskirjoissamme. En tiedä, paljonko aikaa yhden saarnan valmistelu vie
noin keskimäärin. Mutta se on vain murto-osa koko työajasta. Muu menee – kokouksiin, suunnitteluun, syntymäpäiväkäynteihin, kirkollisiin toimituksiin ja toimituskeskusteluihin ja moneen muuhun asiaan.
Pirjo
Kiitos hyvästä pohdiskelusta
Kiitos että ”nostat kissan pöydälle” eli siis tuot esille yhteisten tapahtumien ongelmia. Vain terveellä tilanteen arvioinnilla voimme kehittää toimintaa luontevampaan ja eteenpäin vievään suuntaan.
Kirkkopäivien tapahtumapaikat Seinäjoella olivat suurelta osin lähekkäin. Osa ohjelmista oli kuitenkin maksumuurin takana. Olisihan ne voineet olla mielestäni myös avoimia. En tosin tiedä paljonko lipputulot kerryttivät Kirkkopäivien kassaa. Ainakin tilaisuus sateisena perjantaina striimattuna Lakeuden Ristissä – Kirkko keskeltä kylää – muuttuva kirkko mediassa ja suuren yleisön silmissä – näytti väkimäärän suhteen vaatimattomalta. Aikaisemmin kirkko yhdisti kansaa – nyt se erottaa oli tuon tilaisuuden ensimmäinen kysymys. Muiden maksullisten tilaisuuksien väkimääristä en tiedä.
Aika muuttuu, muuttuvatko arvot? – Onko totuus menettänyt merkityksensä? Hyvä kysymys, joka jakaa kirkkoa myös sisältäpäin. En tiedä mikä osuus tässä kysymyksessä on medialla ja yleisellä uskontovastaisuudella, joka lienee monestakin syystä vaikuttanut yhteiskunnan polarisoitumiseen.
Keskustelun vaikea ja välttämätön tie – ”Mitä tiukempaa yksimielisyyttä vaaditaan, sitä enemmän syntyy jakolinjoja, toteaa Tampereen emerituspiispa Juha Pihkala esittäen myös ajatuksen; – ”Käytännössähän kirkko on jo jakautunut, että joskus tulee mieleen, että olisi rehellisempää perustaa se oma kirkko.” Silta – 7.5.2025.
Mikäli jokin uusi liberaali ajattelumalli iskee sisään kirkkoon, niin tätä perinteisten reaktiota liberaalien ajattelumalliin kutsutaan sitten konservatismin nousuksi. Tosin Heli Karhumäki veti kaksi hienoa Etelä-Pohjalaiseen ns. ”konservatiiviseen” perinteeseen liittyvää tilaisuutta: Puukkojunkkarit ja me siivosyntiset – Lapuan seudun värikäs hengellisyys on ravinnut, rohkaissut ja usein myös tulvinut yli. Ja toinen: – Lakeus, rukous, vapaus – sinun sukusi tarina. Moni hyvä ohjelma jäi kuitenkin pakostakin väliin päällekkäisyyden takia.
Kosti, kiitos kirkkopäiväkuulumisista. Palautit keskustelun takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Minusta tuntuu, että maksullisten tilaisuuksien osuus on kasvanut. Sekin saattaa karsia osanottajia.
Pirjo, kiitos kommentista. Nuorista sen verran, että heitä oli samaan aikaan lauantaina Kirkkopäivien yhteyteen järjestetyssä konsertissa noin 7000. Totta tietysti on, että muuten osallistujien ikäjakauma Kirkkopäivillä oli ns. hieman vanhempia. Toki oli myös lapsiperheitä. Sää myös lienee eräs tekijä. Heli Karhumäki ei kainostellut esittäessään osaltaan sukunsa tarinan kansanmusiikin säestämänä unohtamatta evankeliumin ulottuvuutta meihin siivosyntisiin.