Elämän tarkoitus on elää elämää. Ei elämässä ole mitään mieltä. Jokainen keksiköön itse tarkoituksen olemassaololleen. Elämä on sattumaa, rangaistus, (painajais)unta. Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme. Tällaisia  ”vastauksia” olen saanut, kun olen tarkkaillut ympäristöäni, kysellyt ihmisiltä, lukenut kirjoista ja lehdistä. Elämän tarkoitus näyttäisi olevan hukassa monilla muillakin kuin vain tämän blogin kirjoittajalla.

Yritin kissojen ja koirien kanssa etsiä ja saada selville, kuka oli se onneton naisihminen, jolle takavuosina kaavailtiin jonkinmoista laulajanuraa helppomelodiaisilla lallatuksilla tähän tapaan:

”Elämää on hauska elää,

elämää on hauska elää,

elämää on hauska elää,

sillä tarkoi-tuskin on!”

Kyseisessä laulussa ei tuon tarkemmin elämän tarkoitusta määritelty, hakukoneetkaan eivät tätä vaatimatonta esitystä löydä. Radiossa kappaletta jonkin verran soitettiin. Ehkä säälistä?

Minä olin nuorena kova poika etsimään vastauksia ns. elämän perimmäisiin kysymyksiin, kuten: Mistä tulen, minne olen menossa, miksi olen täällä, mikä on elämän tarkoitus? Tahdoin löytää elämääni niin vahvan perustan, sisällön ja päämäärän, että ne pysyvät sekä elämässä että kuolemassakin.

Onnellisuuden tavoittelun huomasin melko varhain saippuapalaksi, joka jatkuvasti lipeää kädestä, kun sitä yrittää itselleen tavoitella. Tulkoon onnellisuus siis sivutuotteena, jos on tullakseen. Rahasta ja menestyksestäkään ei ollut elämän perustaksi. Ihmisiin (itsenikin mukaan lukien) sain myöhemmin pettyä monta monituista kertaa. Mietin, miksi minun pitäisi tehdä toisille, niin kuin toivoisin heidän tekevän itselleni, sillä eivät ne kuitenkaan tee.

Jumala nappasi minut otteeseensa jo ihan elämäni alkuvaiheissa. Meinasin näet  kuolla synnytykseen. Sanottiin, että jos ei tuolle lapselle voi muuta tehdä, niin kastetaan se edes. Ja niin minut kastettiin kahden päivän ikäisenä, leikattiin ja pelastettiin elämälle. Tai oikeammin Jumalalle.

Kun olin vielä pieni, kyselin jo näitä perimmäisiä niin innokkaasti, että muuankin vanha sukulaisnainen oli sanonut äidilleni, että joko tuo lapsi kuolee nuorena tai sitten siitä tulee pappi. Tästä tapauksesta äiti kertoi minulle vasta omaa keskiviikkoista pappisvihkimystäni seuranneen päivän aamuna, jolloin puin akuankka-pukua päälleni palatakseni takaisin Upinniemen laivastoasemalle varusmiespalvelustani jatkamaan syksyllä 1979.

Elämän tarkoituksen etsimiselle Tapiolan seurakunta mainioine nuorisotyöntekijöineen loi oivat puitteet. Onneksi tuohon maailmanaikaan eli 1970-luvulla ei seurakunnissa vielä ymmärretty hävetä puhua Jeesuksesta.

Kirkolliskokouksen v. 1948 hyväksymä Kristinoppi lyhyesti esitettynä-kirjanen  tuli minulle rakkaaksi, samoin Martti Simojoen siihen laatima selitysteos.

Kristinopin ensimmäinen luku käsittelee Jumalan ilmoitusta ja ensimmäinen kappale on otsikoltaan Elämämme kallein asia: ”Jumala on luonut ihmisen elämään hänen yhteydessään. Sen tähden ihmissydän saa rauhan vain Jumalassa. Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.”

Minulle tämä kolahti heti! Harmi, että tätä mainiota opusta on tänä päivänä enää vaikea mistään saada.

Papinkoulussa miellyin tähän Dietrich Bonhoefferin (virtemme 600 sanoittaja, natsien keskitysleirillä vähän ennen II maailmansodan loppua  teloitettu teologi, Hitleriä vastustaneen Tunnustuskirkon johtaja) määritelmään: ”Elämän tarkoitus on rakkaudessa kasvaminen ja valmistautuminen iankaikkista elämää varten.”

Näillä mentiin jo pitkälle, mutta ei valitettavasti ihan loppuun asti eli eläkeikään saakka. Näkövammautumiseni  pari vuotta ennen H-hetkeä miltei pudotti pohjan elämältäni.  Näön menettäminen tuntui lähes varmalta  kuolemantuomiolta. Mielikuvissani näin itseni musta säkki päässäni, kädet selän taakse sidottuina ja köysi kaulassani seisomassa ja vain odottamassa, milloin allani oleva luukku aukeaa.

Luukku ei sentään auennut, mutta muuten on hämärässä hapuilevan elämä vieläkin monin tavoin tukalaa. Ennen kaikkea elämän tarkoituksen katoamista suren. Miten olinkaan odottanut sitä, että sitten eläkkeellä tutustun isoon kirjastooni tarkemmin, kirjoittelen lehtiin artikkeleita, tapaan ystäviäni, löydän paikkani uudelleen Tapiolan seurakunnasta, jota mieluusti palvelisin hankkimallani ammattitaidolla…

Koska kaikki ei mennyt niin kuin Strömsössä, niin nyt jokaiselle uudelle päivälle pitäisi löytää mieli ja tarkoitus, että olisi jokin syy nousta vuoteesta. Pukea päälleen. Syödä. Lähteä ulos.  Käydä illalla nukkumaan…

Töissä ollessa tällaisia asioita ei tarvinnut pohtia. Lähtemistä ei tarvinnut koskaan miettiä kahta kertaa, velvollisuudentunto pisti vipinää kinttuihin: Minua tarvittiin saarnaamaan, kastamaan, vihkimään, hautaamaan, sielunhoitoon, työtoveruuteen ja seurakuntalaisten kohtaamiseen. Koin tekeväni tärkeää työtä, jolla on merkitystä.

Kun olet kaiken keskellä ja sitten syystä tai toisesta joudut äkkiarvaamatta syrjään kaikesta, niin onhan siinä toki silloin vitsit vähissä! Rankkaa on myös roolin vaihtaminen auttajasta autettavaksi, suostuminen siihen, että et enää olekaan kenttäpelaaja vaan kuulut pysyvästi vilttiketjuun. Tai sinut on jouduttu kantamaan kehästä tyrmättynä.

En kirjoittanut näitä rivejä kerjätäkseni sääliä tai muutakaan huomiota. Pikemminkin kyse on toteamisesta: Näin pääsi käymään! Mutta tässä sivusta asioita seuranneena pohdin ja murehdin sitä, miten monilla ihmisillä on tänä korona-aikana lisääntynyt hätä niin aineellisessa, henkisessä kuin hengellisessäkin mielessä. Ehkä tuo edellä mainitsemani hirttolavavertaus koskee näinä aikoina monia muitakin ihmisiä. Kysymys elämän merkityksestä ja mielekkyydestä saattaakin muuttua muotoon Minkä varassa jaksan elää (tässä muuttuneessa ja lohduttomalta tuntuvassa ajassa ja elämäntilanteessa)?

Me voimme elää päivän vain ja hetken kerrallaan. Kun hätä on suurin, eivät mitkään pitkän tähtäyksen suunnitelmat   auta. Kuka on vierelläni juuri nyt ja ojentaa auttavan kätensä, kun pimeys yrittää ottaa minusta ylivallan?

On sanottu, että pessimisti näkee vain loputtoman pimeän tunnelin. Optimisti sen sijaan näkee valoa pimeän tunnelin päässä. Realistiksi kutsutaan sitä, joka näkee tunnelin ja valon lisäksi myös junan, joka syöksyy suoraan kohti. Helppoa ei ole sillä veturinkuljettajallakaan, joka näkee näiden kolmen onnettoman tyypin seisovan kiskoilla.

En tiedä, keksiikö hätä tuossa hetkessä selviytymiskeinoja, mutta eikö suurinta viisautta ole se, että me teemme jotakin / kaikkemme toisten ihmisten hyväksi estääksemme heitä joutumasta pimeään tunneliin ja tuhon omaksi?

.

Kuva: Töissä mulla meni lujaa, hallelujaa! Kunnes kerran...