Ensimmäinen nyrkinisku osuu yläkautta suoraan päälakeeni. Toinen nyrkinisku jysähtää oikealta puolelta leukaperiini niin, että veri purskahtaa suustani ja nenästäni. Istun kuljettajan takana ja huudan kovaa apua. Ensin kuljettajalta, sitten matkustajilta. Ikävä kyllä en ole tuon bussiretkikunnan ainoa vammainen. Muut matkustajat ja kuski ovat kuuromykkäsokeita.
Isokokoinen, aineissa oleva kaveri istui jo Lippulaivan pysäkillä Espoonlahdessa, kun tulin paikalle. Keski-ikäinen köriläs sättii lähellä olevaa vanhaa naista minkä kerkiää. Nainen on viisaasti hiljaa. Mies antaa meidän hetken keskustella keskenämme, soittaa pari puhelua kännykällään. Molemmat puhelut tuntuvat kiihdyttävän miehen raivon partaalle. Lopetettuaan puhelut hän alkaa haastaa riitaa kanssani. Sanoinpa mitä tahansa tai olin sanomatta, vaikutus oli sama: Hän oli päättänyt pahoinpidellä minut. Käski vielä tulla lähemmäs, kun jalkansa eivät kantaneet kunnolla. Kun en suostunut tappelemaan hänen kanssaan, hän päätti tapella yksin.
Jatkan juttelua naisen kanssa. Mies korottaa ääntään. Totean siihen väliin, että et kai sinä nyt kuitenkaan näkövammaisia sentään lyö? Mies ilmoittautuu uskovaiseksi ja selittää, että vammautumiseni johtuu siitä, että olen tehnyt paljon pahaa toisille ihmisille. Näin olen joutunut suuriin velkoihin, jotka minun on maksettava. Hänellekin kuulin olevani 16.000 euroa velkaa ja hän haluaa ne rahat nyt.
Kun bussi saapuu, kuvittelen selviäväni tilanteesta ehjin nahoin pelastautumalla sisään. Väärä luulo. Mies hoippuu bussiin perässäni, vaikka sanon kuskille, että älä päästä häntä sisään.Riidankylväjä kertoo jäävänsä ala-Kivenlahdessa pois. Sinne ei ole pitkä matka. Istahdan näkövammaisille tarkoitetulle paikalle kuljettajan taakse. Turvallinen paikka. Kuski näkee minut hyvin ja toimii, jos tilanne muuttuu uhkaavaksi. Jälleen veikkasin pieleen. Paikka voikin olla varsinainen surmanloukku heikkonäköiselle.
Tappelunhaluinen kaveri rojahtaa viereeni etupenkkiin käytävän toiselle puolelle. Hyvä on, jos siinä pysyy. Joko mainitsin, että veikkaukseni eivät tänään ole osuneet oikein kohdalleen? Well, yhdessä jyrkässä kaarteessa kaveri lennähtää päälleni enkä ehdi millään tavoin suojautua, kun valtavankokoinen nyrkki jo heilahtaa pääni päällä.
Pyydän – ei, suorastaan huudan – useampaan kertaan apua, mutta kukaan ei reagoi millään tavoin. Bussi jatkaa matkaansa ja kuuromykkäsokeat istuvat hievahtamattomina tuijottaen mitään näkemättömin silmin suoraan eteenpäin. Siis sinne, missä me olemme.
Miksi kuski ei auttanut? Hän selitti murteellisella suomellaan, että hän ei näe näkövammaisten paikalle. Mitä varten ne monet peilit sitten ovat? Lisäksi hän oletti, että tuo tyyppi on minun kaverini. Sitä paitsi hänen tehtävänsä on vain ajaa! Jos kuskilla ei ole vastuuta matkustajistaan, niin kenellä sitten?
Miksi muut matkustajat eivät auttaneet? Kysyin tätäkin, kun tilanne oli rauhoittunut ja nyrkkisankari poistunut autosta. Kukaan ei vastannut, vaikka kuljettajan antamilla kahdella paperinenäliinalla verta kasvoiltani pyyhkien menin puhuttelemaan heitä. Menin takapenkillä istuvan miehen luokse ja esitin kysymyksen uudelleen. Vastaus oli hämmentävä: Tunnen tuon tyypin, eikä sille voi mitään. Ai tunnet? No, siis tiedän.
Miten minä toimin? Soitin jo bussista 112:een, menin lääkäripäivystykseen ja aion tehdä rikosilmoituksen. Otan myös yhteyttä liikennöitsijään saadakseni tietää, oliko kuljettaja ohjeistettu oikein.
Missä Jumala oli tässä koko hommassa? No, ainakin siinä ihmeessä, että kalloni ei haljennut, hampaani eivätkä nenäni murtuneet. Eivätkä upouudet rillinikään kärsineet kovin pahasti. Aikamoinen varjelus, kun päivystävä lääkärikin muistutti, että yksikin isku päähän voi vammauttaa tai jopa tappaa.
Miltä piestystä nyt tuntuu? En ole koskaan aikaisemmin miltei 60 vuotta kestäneen elämäni aikana joutunut pahoinpidellyksi. On kuin olisin menettänyt koskemattomuuteni. Järkytys. Avuttomuus. Kaikkein suurin huoleni tässä on kuitenkin yllättäen se, että eihän nyt näkövammaisia saa lyödä. Se on epäreilua.
Luulenpa, että minun on jatkossa aina kuljettava julkisilla paikoilla valkoisen kävelykeppini kanssa. Olin ajatellut käyttää sitä kättä pitempänä Helsingin keskustan henkilöautoja, busseja, ratikoita ja pyöräilijöitä vastaan. Mutta ehkä tuolla Mooses-sauvalla voisi puolustautua liikennevälineitten sisällä uhkaavia vaarallisia ihmisiäkin vastaan? Vai voikohan siinä syyllistyä hätävarjelun liioitteluun?
Aion myös kaiken uhallakin rukoilla tuon päällekarkaajani puolesta. Jotenkin tuntuu, että hän se tässä avun tarpeessa on. Minä olen jo saanut myötätuntoa Facebook-kavereiltani. Kiitos teille tästä pika-avusta.
Malttamattomana odotan, miten tämän blogin lukijat suhtautuvat tällaiseen tapaukseen. Voiko tällainen yksittäistapaus kertoa jotakin yleisempääkin ajasta, jota nyt elämme? Haa, taidanpa lisätä rukouslistalleni vielä sen kuskin ja ne matkustajatkin. Toivon, että joku muu rukoilisi minunkin puolestani…
Meneeks tää suvivirsihömpötys jo vähän yli?
Suvivirren siivellä tehdään nyt kaikenlaista myös asian ohi menevää (kuten viimeksi Persujen eduskunta-aloite), mutta Hovatan esittämää videota en pidä sellaisena.
Suvivirsi kevätjuhlassa on siis ihan eri asiakuin koulutyöpäivään liitetty tunnustuksellinen uskonnonharjoitus. Kristillisyyden suhteen koulut ovat jo nyt kristillisempiä kuin suomalisten kotien perinteet.
Koulut järkkäävät nyt koulutyöpäivään jumalanpalveluksia ja aamuhartauksia. Silti ihmisistä vain 1,8 % käy omaehtoisesti viikon aikana jumalanpalveluksissa, ja vähintään (edes) kerran vuodessa kirkon jumalanpalveluksessa käyviä on vain alle 30 %.
Ja kun kirkon tutkimuskeskuksen kyselyssä yli 80 % kannatti suvivirttä koulun kevätjuhlassa, siinä samassa kyselyssä vain 27 % samoista staajista ilmoittaa uskovansa ”kristinuskon opettamaan Jumalaan”. Siinä ei kysytty koululaisjumalanpalveluksista.
Koulut ovat nyt ”kristillisempiä” kuin kodit. Koulut antavat lapsille itse asiassa hieman väärän, liian uskonnollisen kuvan yhteiskunnasta järjestämällä ev.lut. uskonnollllisia tilaisuuksia, jotka ovat tunnustuksellista uskonnonharjoitusta.
Eihän työpaikoillakaan ole hartaushetkiä ja jumalanpalveluksia. Poikkeuksia ukuun ottamatta. Onko niitä edes seurakuntien kanslioissa?
Esa Ylikoski :”Suvivirsi kevätjuhlassa on siis ihan eri asiakuin koulutyöpäivään liitetty tunnustuksellinen uskonnonharjoitus”
Onko koulutyöpäiviin oikeus liittää vain ”tunnustuksellista” historian opetusta kuten 90-luvun alun lukion 6-7. kursseilla opiskellussa Muuttuva maailma – historiankirjassa. Historian mukaan vuoden 1918 ”Vankileirikurjuus jätti suomalaiseen yhteiskuntaan vaikeasti parannettavia haavoja, kun suuri kuolleisuus oli vain osaksi maassa vallitsevasta elintarvikepulasta johtuvaa” ja edelleen saksalaisia vastaan käydyssä Lapin sodassa ”Lapin aineelliset tuhot olivat mittavat, ja varsinkin siviiliväestö joutui kokemaan raskaat omaisuuden menetykset”, kun taas Neuvostoliiton aloittaman talvisodan jälkeen ”Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden asukkaat – lähes puoli miljoonaa ihmistä – vetäytyivät Suomen armeijan mukana pois” ja jatkosodan jälkeen ”luovutetuilta alueilta asukkaat muuttivat Suomeen”.
Itse olen aina kuvitellut, että myös pakkoluovutetut alueet olivat osa Suomea, joten sieltä paenneiden ei ”tarvinnut muuttaa Suomeen”, ja että myös tämä Neuvostoliiton aloittama hyökkäyssota ”jätti syvät haavat” ja aiheutti ”mittavat aineelliset tuhot” ainakin niille sotaa pakenemaan joutuneille suomalaisille, joilta suurvalta ryösti edellisiltä sukupolvilta perityn kotiseudun ja omaisuuden.
Tuula, opetussuunnitelman mukaan opetuksen tulee olla ”uskonnollisesti tunnustuksetonta ja poliittisesti sitoutumatonta”. Oppikirjat Suomessa eivät tätä nykyä ole edes Opetushalituksen tarkaamia&hyväksymiä. Sikäli on opetuksessa ja oppimisessa jatkossa entisätkin tarpeellisempaa oppia käsittelemäään kriittisesti erilaisia aineistoja, jopa ennen (ainakin opettajille) niin ”pyhiä” oppikirjoja.
Sisällissodan haavoista ja valtioiden välisten sotien haavoista toipuminen henkisesti ovat muuten hieman erilaisia prosesseja.
Venäjän ja Ruotsin (ml.suomalaisalueet) raja oli 1600-luvulla Inkerinmaalla (nykyisen Pietarin kaakkoispuolella). 1721 Uudenkaupungin rauhan raja on ”sattumoisin” lähellä nykyrajaa. 1700-luvun lopulla rajajoeksi tuli Kymijoki!
1800-luvulla Ruotsin ja Venäjän (mukaan lukien autonominen Suomen suuriruhtinaskunta) raja oli Tornionjoella. Edelleen 1800-luvulla Pietarin luoteispuolinen ns. ”Vanha Suomi” liitettiin (Venäjän keisarikuntaan kuuluvaan) Suomen suuriruhtinaskuntaan.
Suomen itsenäistyessa (ml. Vanha Suomi”) Venäjällä oli alkamassa ja jatkuin vielä monta vuotta sisällissota, ja myös noin 10 maan sotajoukkoja sekaantui siihen (myös suomalaisia joukkoja).
Esa Ylikoski :”Sisällissodan haavoista ja valtioiden välisten sotien haavoista toipuminen henkisesti ovat muuten hieman erilaisia prosesseja.”
Saattaa olla varsinkin jos vallankäyttäjinä ovat suurvaltojen aikuiset, eivätkä lapset, jollainen Suomen Suojeluskunnan Sotilaspoikiin liittynyt isänikin talvisodan alkaessa oli.
Henk.koht. näkemykseni perustuu kansainväliseen oikeuteen, enkä ihmettele ollenkaan sen kansainväliseen oikeuteen perehtyneen ei-suomalaisen asianajan näkemystä, joka sanoi ennen Venäjän federaatiota vastaan tehtyyn EIT-valitukseen johtaneen toimeksiantomme tekemistä, että hän ei sulkisi pois sitäkään mahdollisuutta, etteikö EIT-valitus voisi kohdistua myös Suomen valtioon, koska se ei ole puolustanut omien kansalaistensa oikeuksia.
Kello on jo puoli neljä aamuyöllä. En ole edes yrittänyt nukkua, kun sattuneesta syystä en siihen pysty. Olen nyt tehnyt netissä rikosilmoituksen. Tällaisena outona heppuna en voinut olla pistämättä poliisille linkkiä myös tähän blogiin.
Tuo päällekarkaus tapahtui niin myöhään, että liikennöitsijän asiakaspalvelu oli jo mennyt kiinni. Mutta tänäänhän on taas uusi päivä. Jos jotakin mielenkiintoista tuolta rintamalta kuuluu, niin saatte sen sitten lukea tästä.
Todella järkyttävää. Ja ihailtavaa, että pystyt olemaan näin aktiivinen kertoessasi, mitä tapahtui. Tämä tarina on nyt helppo linkittää. Voimia, Hannu! Ja kyllä Herramme niitä sinulle antaakin, siitä olen varma.
Well, ”nainen on viisaasti hiljaa”.
Järkyttävä tapahtuma, jaksamista ja toipumisiin sinulle, Hannu.
Samalla uskomattoman hienoa, että osaat sanoittaa tämän pohjia myöten. Kuinka moni pahoinpitelyn uhri jääkään nuolemaan haavojaan yksin. Jokainen tapaus ja kaikki välinpitämättömyys on liikaa. Jospa tämä auttaisi edes hiukan estämään tällaisia tilanteita. Jospa.
Raimo: Tästä vaikenemisen / puuttumattomuuden / pelon pahasta kolmiyhteydestähän tässä juuri onkin kyse. Haluan tarkoituksella ottaa nämä asiat esille. Nyt on käynyt kiistatta selville, miten hirmuisen hyvä viestiväline tämä K24-blogialusta on. Kaikilla ei vain ole valmiina tällaista äänitorvea. Tunnen olevani etuoikeutetussa asiassa, kun saan täällä blogata.
Muistaakseni tätä palstaa mainostettiin jossakin vaiheessa sloganilla Kyllä bloggaaminen kannattaa! Tuohon ei voi muuta sanoa kuin että Tosi on.
Toivomukseni on, että tämän julkisuuden kautta myös voisin saada yhteyden edes johonkuhun tuossa bussissa olleeseen. Jos hänellä on paha olla oman välinpitämättömyytensä tähden, niin oloa voisi keventää puhumalla vaikka papille (kenties jollekekulle muulle kuin mulle) ja ennen kaikkea poliisille. Saataisiin estetyksi monet väkivallanteot.
Jos taas tuo lyöjä näkee nämä kirjoitetut ip-lehtitekstit, niin siinä voisi olla miehellä katumuksen paikka. Tai sitten minä joudun hengenvaaraan…
Voimia ja parempaa yötä, Hannu.
Keskeytän kommentilakkoni toivottaakseni sinulle kaikkea sitä tukea, mitä ihmiset ja heidän välityksellään toimiva Jumala voi sinulle antaa. Toivon myös Taivaan Isän suoraa puhuttelua niin sinulle kuin kaikille muillekin, jotka olivat osallisena tuossa tapahtumassa.
Moneen muuhun voi elämässä varautua, mutta epäreiluus on niitä asioita, joiden käsittely tulee viemään aikaan.
Toivon todella, että tämä ulostulosi voisi auttaa muitakin, jotka joutuvat kokemaan keskellä ihmisjoukkoa, että kukaan ei todellisuudessa välitä. Ehkä se auttaa meitä muitakin huomaamaan, mitä ympärillämme tapahtuu ja miten meidän tulisi toimia.
Maija: Meillä teologeilla on usein kiusaus aloittaa pohdintamme Miksi-kysymyksellä. Ainoa oikea vastaus tuollaiseen kysymykseen on Siksi! Se ei vie asioita eteenpäin. Ainakin näyttää siltä, että sekä Iltiksen että IL:n verkkotoimittajat ovat tehneet asiallisen jutun, ilman sensaatiohakuisuutta. Kutkuttavaa, että kumpikin päätyi varioimaan blogini otsikkoa, joka tietoisesti matkii ko. lehtien tyyliä.
Voimia sinulle, oikeuslaitos on hidas ja kankea.
Taannoin eräillä jatkoilla kimppuuni kävi sekopäinen (huume)salkkaritähti,
sain aivotärähdyksen ja nenä murtui kahdesta iskusta.
Tein rikosilmoituksen netissä ja meni kolme kuukautta ennen kuin poliisi otti yhteyttä.
Poliisikuulusteluissa ”tähti” ei muistanut mitään tapauksesta,
vaikka oli todistajien/ silminnnäkijöiden lausunnot vahvistamassa tapausta.
Kaverinsa asunnonomistaja tuki hänen tarinaansa ja syyttäjä jätti syyttämättä?
Helvetin ikävä asia. Itse olen saanut köniini useammankin kerran. (Ennätykseni on vuosi 2004 jolloin sain turpaani 4 kertaa.) Jos siis aiemmin ihmettelet mistä kaltaisiani puolisosiaalisia kauhistuksia syntyy, niin nyt 60 vuotiaana sait esimakua siitä maailmasta. Että sieltä. Ainakin omalla kohdalla on käynyt niin että vammojen tasosta riippumatta jotain poistuu eikä tule koskaan takaisin.
Lakiprosessi on hidas ja valitettavasti tekijöitä ei aina edes löydetä. On hyvä jos on tiedossa ”kuka tietää” koska sitä kautta se löydetään. En halua lannistaa, mutta teit oikein kysellessäsi bussissa. Toivottavasti on nimiä tallessa.
Ja jos haluaa todella saada kuvan siitä miten ei auteta, niin kannattaa kokeilla vartijan hommia. Siinä oppii että ihmiset ovat keskimäärin mielellään yleisöä. Auttajiksi ei ole, ensimmäistä askelta on vaikein ottaa. Siksi pitää kyetä hoitamaan hommat ns. itse. Se on ikävä tiedostaa.
Tiedostamisen vuoksi itse pyrin aina menemään väliin. Vaikka siinä tuleekin aika isoja riskejä otettua. Ja ymmärrettävää on että ei tuntemattoman vuoksi halua vammautua. (Yksikin isku voi olla vaarallinen.)
Huvittavaa on tietysti sen jälkeen kuulla miten pitää olla kristitty jotta voi olla uhrautuva hyvä ihminen. Suurin osa ohikulkijoista kun kuuluu kirkkoon ja kaikkea. Tuntuu että kaltaiseni pakana joutuu tekemään kaiken itse, kun ei kristityistä tunnu olevan.
Mutta jatkamista. (Vaikka ei tämä yhtään kyllä auta. Sori.)
Hannu, viimeksi kommentoin tosi hauskaa kolumniasi. Nyt on hauskuus kaukana. Huomaan, miten vaikeaa on löytää sanoja, joilla voisi kertoa myötätunnosta ja halusta rohkaista, toivottaa sinulle voimia joka suhteessa. Tällaisiahan me valitettavasti olemme: katselemme jonnekin muualle, it’s not my business. Vointeja.