Vesa Hirvonen kirjoittaa ( 28.6 klo 22.40) että ”sielujen pelastuksen laki on korkein laki. Myös vanhavirkakantaisten sielujen pelastus. Ehkä se voisi oikeuttaa ristiriidan käytännöllisen kestämisen”.

Mitä kaikkea tällä sielujen pelastus- periaatteella voidaan käytännössä oikeuttaa?

Kuten tiedät, edellä mainitun periaatteen käytännöllisen soveltamisen historia on hyvin pitkä – eikä kovinkaan kaunis.

Naisten syrjinnän hyväksyminen antaa viestin siitä että emme pidä asiaa kovinkaan merkittävänä. Samalla sallimme sen että yhä uudet sukupolvet kasvatetaan näissä järjestöissä pitämään naisten syrjintää luonnollisena ja harmittomana asiana, ja ylipäätään ihmisten syrjintää asiana, joka on oikeutettua jos sielujen pelastus niin edellyttää. Näin kirkko osallistuu kasvattamaan yhä uusia sukupolvia seurakuntalaisia, joiden omattunnot eivät salli heidän ottavan vastaan ehtoollista naispapilta.

Tässä tulee taas kerran mieleen etelä- afrikkalaiset kristityt ( valkoiset) ystäväni 80- luvulta. He eivät olisi voineet kuvitellakaan ottavansa ehtoollista vastaan mustalta papilta.

Vesa,

Itse olen sitä mieltä että tasa- arvon ja yhdenvertaisuuden toteutuminen tosiasiallisesti ( eli käytännössä, ei vain periaatteiden tasolla) on asia jota pitäisi tavoitella. Myös kirkossa. Kyse ei mielestäni ole Stalinin puhdistuksiin tai uskonnolliseen fundamentalismiin verrattavissa olevasta asiasta. Edellä mainituissa oli kyse ihmisoikeuksien ( ja juurikin usein naisten ja homojen) polkemisesta, eikä demokraattisesta etiikasta, jota itse kannatan.

Tasa- arvon tosiallinen toteutuminen on asia josta alan tutkimuskirjallisuudessa puhutaan kun halutaan kiinnittää huomiota siihen varsin yleiseen tosiasiaan että hyvät periaatteet kuten tasa- arvo, yhdenvertaisuus ja syrjimättömyys jäävät usein toteutumatta tosiasiallisesti ( käytännössä) silloin jos käytännön tasoon ei kiinnitetä huomiota.

Tässä blogissa ja kommenteissa ilmaiset nähdäkseni huolestumista kirkon ykseyden säilymisestä, ja mahdollisesta hajaannuksesta, jos naisten syrjimättömyyden vaatimus viedään ” liian pitkälle”, eli jos ei kirkossa ei ollenkaan sallita naisia syrjiviä rakenteita? Naisten syrjimättömyys on nähdäkseni mielestäsi oikeutettua uhrata jos kirkon ykseys (+ sielujen pelastus) niin edellyttävät.

Omasta mielestäni kirkossa ei pitäisi olla rakenteellista syrjintää eli en pidä hyvänä sitä että kirkossa on virallisia, kirkon nimissä ja rahoituksella toimivia järjestöjä, joiden periaatteena on se, että naiset ovat alamaisia miehille seurakunnassa eli että he eivät voi johtaa ja kantaa vastuuta tasavertaisina miesten rinnalla seurakunnassa. Kirkossa ei pitäisi olla rakenteita joissa johtajuus määräytyy sukupuolen perusteella. ”Perinteisessä virkakannassa” on kysymys patriarkalismista. Se, että lähtökohtaisesti vain miehet voivat jakaa sakramentteja on osa tätä patriarkalististista näkemystä.

Jos syrjintä sallitaan niin silloin on hyvä muistaa että se kohdistuu aina ihmisiin, tyttöihin, poikiin, naisiin, miehiin. Tytöt ja pojat kasvatetaan ensinnäkin mieltämään johtajuus ja etenkin teologinen johtajuus ennenkaikkea miehille kuuluvana asiana. Naispappeusvastaisissa järjestöissä pidetään yllä myös sitä perinteistä kösitystä että naiset ovat alanaisia niehille myös perheessä. Viimekätinen vastuunkanto ja johtajuus sekä seurakunnassa että perheessä kuuluvat miehille. Kun tytöt kasvavat kirkossa joka ei puutu naisten syrjintään, he oppivat helposti pitämään naisten syrjintää ja sukupuolten epätasa- arvoa arkipäiväisenä ja harmittomana asiana, johon ei tulekaan puuttua.

Vesa, ihmisten kanssa on keskusteltava. Minä ainakin uskon nimenomaan yhteen tulemiseen ja keskusteluun. On myös puhuttava tasa- arvon, yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden merkityksestä ihmiselle ja siitä mitä vahingollisia seurauksia niiden toteutumattomuudesta ihmiselle ( hänen käsitykselleen itsestään, ominaisuuksistaan, mahdollisuuksistaan jne) on. Asiasta on olemassa paljon tutkimusta. Näistä asioista ei kuitenkaan puhuta kirkossa eikä seurakunnissa ollenkaan. Kirkossa ei ole tasa- arvo – eikä yhdenvertaisuuskoulutusta, valistusta eikä asennekasvatusta. Tasa- arvotutkimuksia ei tuoda esiin, ei sen enempää sukupuolten kuin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjenkään suhteen. Sukupuolivaikutusten arviointeja ei toteuteta tehtäessä erilaisia linjauksia tai toimintasuosituksia ( esimerkkinä esim piispainkokouksen hiljattain antama suositus jumalanpalvelusyhteisöjen, kuten naispappeusvastaisten Sleyn ja Kansanlähetyksen, integroimisesta entistä tiiviimmin osaksi seurakuntien elämää). Olen välillä nostanut asian esiin niissä kirkon luottamuselimissä joissa itse toimin mutta asiaan suhtaudutaan hyvin nihkeästi. LML ( Luterilainen maailmanliitto) julkaisi vuonna 2015 ” Linjauksen sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta”. Se on hieno asiakirja mutta sitä ei pidetä esillä eikä siitä ei puhuta kirkossamme juuri ollenkaan. Ei ole mikään ihme että perinteiset patriarkalistiset asenteet ovat edelleen voimissaan, ja patriarkalistisilla käytännöillä on paljon ymmärtäjiä ja hyväksyjiä niidenkin joukossa jotka itse hyväksyvät naispappeuden.

Sosiaali- ja terveysministeriön tasa- arvoyksikön johtaja Tanja Auvinen oli viime keväänä puhumassa kirkollisen #Metoo- ryhmän tilaisuudessa. Kysyin häneltä mitä yhteistyötä hänen yksikkönsä tekee kirkon kanssa tasa- arvoasioissa. Hän vastasi ettei oikeastaan mitään.

Mielestäni siis ihmisten kanssa on keskusteltava, aina vaan, myös vanhavirkakantaisten eli naisten alamaisuusajatusta kannattavien kanssa. Ei ole muuta ratkaisua. Syrjinnän salliminen ei ole kuitenkaan ratkaisu. Lisäksi kirkon tulisi tehdä sisäistä tasa- arvotyötä.

Jukka Kivimäki,

Kysymykseesi vastaan että: syrjitään. Naisia (riippumatta siitä mitä ammattia he edustavat) syrjitään toiminnassa jossa lähtökohta on se, että naiset eivät voi toimia seurakunnan tai jumalanpalvelusyhteisön paimenen ( johtajan, kaitsijan) asemassa. Esim Sley ja Kansanlähetys eivät myöskään palkkaa naispappeja töihinsä.

Samoin mustia ( riippumatta siitä ovatko he mustia pappeja, lääkäreitä, putkimiehiä yms) syrjitään sellaisessa organisoidussa jumalanpalveluselämässä jossa lähtökohta on se, että vain valkoiset voivat toimia pappeina eli seurakunnan tai jumalanpalvelusyhteisön paimenina.