Myönteisyyden sietämätön keveys

Psykohistorioitsija  Juha Siltala sanoi taannoin eräässä haastattelussa, että suomalaisessa työelämässä on tärkeä asioiden oikea ajoitus. Vielä tänään me ammumme Vierumäen opistolla toisiamme värillisillä kuulilla selkään ja olemme kuin yhtä suurta perhettä. Mutta maanantaita varten on kutsu YT-neuvotteluihin jo valmiina kassakaapissa. Vielä siitä on sopimatonta mainita mitään, onhan vasta perjantai.

YT-neuvottelujen välillä työpaikoilla sorvataan niin sanottuja eettisiä pelisääntöjä. Niihin kirjataan suuri joukko ranskalaisia viivoja, jotka ryhmätöiden tuloksena on puristettu kokoon. On avoimuutta, läpinäkyvyyttä, toinen toistemme huomioon ottamista. Sitkeästi esiin nousee toivomus, että asioista puhuttaisiin ajoissa. Varsinkin niille, joita asiat koskevat.

Yksikään avoimuuteen sitoutunut ei kuitenkaan tee niin kohtalokasta virhettä, että puhuisi asioista tosissaan avoimesti. Siitä saa maksaa kalliin hinnan. Muun stressin ohella työntekijää kuormittaa tämä jatkuva positiivisuuden vaatimus. On kehuttava kuorossa asioita, joista tiedetään, että ne menevät pieleen.

Vasta sitten kun selusta on turvattu, on todellisen avoimuuden aika. Tällainen hetki saattaa koittaa vaikkapa silloin, kun siirrytään eläkkeelle. Tapahtuu ihme, kielenkannat kirpoavat. Aletaan  puhua totta, ensimmäistä kertaa vuosiin.

Niinpä esimerkiksi arvostettu kroonikkohoidon veteraani saattaa avautua lehdessä ja kertoa, että tilanne työpaikalla oli vuosien ajan sietämätön. Väkeä oli liian vähän, tehtiin työtä uupumukseen saakka. Vaatimukset kasvoivat kaiken aikaa. Turhaa hallintoa heitettiin niskaan joka vuosi yhä enemmän. Ja virkoja leikattiin. Kaikki muuttui jatkuvasti, mutta yksi asia oli varma: työstä oli selviydyttävä yhä vähäisemmällä henkilökunnalla.

Näin puhutaan silloin, kun on juotu lähtökahvit ja heittäydytty keinutuoliin istumaan. Mutta niin kauan kun ollaan työssä, puhutaan aivan toisin. Väkeä vähennetään, mutta ei se mitään. Me saamme silti enemmän aikaan. Pyrimme yksilölliseen hoitoon. Kaikki perustuu siihen, että työtehtäviä järjestellään uudestaan ja resurssit pannaan tehokkaampaan käyttöön.

Tuota puhetta kuunnellessaan ulkopuolinen ei voi kuin ihmetellä. Oltiinko ennen laiskoja, kun nyt yhtäkkiä voidaankin toimia tehokkaammin? Ja miten ihmisten kohdalla onnistuu se, mikä matematiikassa on mahdotonta: lisätään ja vähennetään samanaikaisesti? Alakoulun laskuopissa se oli kiellettyä, mutta ihmisten suhteen voi ilmeisesti menetellä miten hyvänsä.

Lasten kanssa elämätyönsä tehnyt saattaa puuskahtaa. "Jokaiselle lapselle pitää laatia henkilökohtainen varhaiskasvatussuunnitelma. Laki vaatii niin, mutta kukaan ei kysele miksi. Niitä papereita värkätään, niihin kerätään tietoja, joista useimmilla on lähinnä uskomuksen arvo. Vanhempia vaivataan haastatteluihin,  joissa he  kiusaantuvat ja kyselevät, mitä tämä oikein tarkoittaa .Lapsista"löydetään" yhdessä kehittämishaasteita, ja vakavalla naamalla kirjataan ne muistiin.  Mutta perustyöhön on aikaa yhä vähemmän ja vähemmän..."

Näin puhutaan silloin, kun työ on jäänyt jo taakse. Mutta jos työssä on vielä vuosikin jäljellä, puheet sovitetaan sen mukaisesti: " Tämä on tärkeää työtä, sillä saadaan elämänkaareen kokonaisvaltainen ote..."

Avoimuudessa on siis tärkeää puheiden oikea ajoitus. Ei pidä erehtyä puhumaan vääristä asioista väärässä paikassa. Silti ajoitus saattaa pettää keneltä tahansa. Kerron siitä tuoreen esimerkin.

Työyhteisöstämme on vuosittain joukko ihmisiä kuntoutuksessa. Kuntoutusjaksot koostuvat fyysisen kunnon kohottamisesta, kylpyläelämästä ja keskustelusta kollegojen kesken. Kuntoutuslaitos panostaa kuntoutukseen kiitettävällä tavalla. Osanottajilla on käytettävissään mm. lääkintävoimistelijan ja psykologin palvelut.

Säännöllisin väliajoin työkoneeseeni ilmestyy näihin  kuntoutustilaisuuksiin liittyviä muistioita. Jokainen muistio on merkki siitä, että on taas oltu jossakin koolla ja mietitty joukolla, mitä voitaisiin tehdä työympäristön parantamiseksi. Lääkkeet ovat ne tutut ja moneen kertaan mainitut: pitäisi pyrkiä avoimuuteen, vuorovaikutukseen ja toinen toistemme huomioon ottamiseen . Myös asioista pitäisi kertoa ajoissa, sillä oikea tiedonkulku on kaiken aa ja oo.

Hiljattain kävi  niin, että kun erään kuntoutusryhmän kokoontumisen piti alkaa, palaverista vastaava työntekijä ilmestyi paikalle kiihtyneenä ja kertoi, että hän oli saanut paria tuntia aikaisemmin potkut. Laitoksessa käytiin parhaillaan yt-neuvotteluja, mutta asianomainen työntekijä ei millään voinut uskoa, että hänkin olisi irtisanottavien listalla. Istunto meni sitten siihen, että kurssilaiset rauhoittelivat yhdessä työntekijää.  Kuntoutus unohtui hetkeksi; sääliteltiin työntekijää, joka oli kokenut melkoisen shokin.

Tunnen tuota työntekijää kohtaa vilpitöntä myötätuntoa. Toivon, että hän saisi elämänsä nopeasti järjestykseen. Silti mietin joskus mielessäni: ehtikö hän kirjoittaa muistion valmiiksi ja lähettää sen eteenpäin.

Sen, jossa puhutaan vaikkapa siitä, että asioista on syytä puhua ajoissa.

 

Kirjoittaja

Heikki Hakamies

Olen vanheneva pappismies, jolla on takana miltei kolmekymmentä vuotta kirkkoherrana. Kaikesta huolimatta olen edelleen järjissäni. Tarkkailen epätoivoisesti elämänmenoa toivoen joskus siitä jotain ymmärtäväni.

Kirjoittajan viimeisimmät blogit

Kirjoittajan luetuimmat blogit

Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit