Muutos on vaikea laji. Haluamme kyllä uudistuksia, mutta vastustamme muutoksia. Tai tietysti osa kannattaa ja osa vastustaa. Vastustajat, ennallaan pitäjät ovat usein aktiivisempia. Eikä kaikkia uudistusehdotuksia pidäkään toteuttaa.
Muutos palaa yhä uudelleen alkuun, kuten kirkon pari vuotta vireillä ollut seurakuntarakenneuudistus. Yhä käydään vääntöä siitä, pitäisikö seurakuntien saada olla myös yhtymien ulkopuolella. Ja jos suuresta linjasta sovitaan, esteeksi muodostuvat yksityiskohdat.
Puoluejohtajien sote-sopu lisäsi vastatuulta seurakuntauudistukselle, kun oletetaan, että kuntia ei nyt yhdistetäkään. Minusta seurakuntarakenteen uudistamisen alkuperäinen juuri ja tarkoitus ei ole miksikään muuttunut. Jos kuntaliitoksia ei tapahdu, paraneeko seurakuntien taloudellinen asema? Kääntyykö jäsenkehitys nousuun? Onko hallinto sen ansiosta keveämpää ja sujuvatko tukitoiminnot joustavammin?
Alkuperäinen tavoite on ollut varmistaa riittävät resurssit seurakuntien laadukkaalle toiminnalle koko kirkossa. On haluttu myös osoittaa yhteisvastuuta huonommassa asemassa olevia seurakuntia kohtaan. Tuskin voidaan laskea sen varaan, että kirkon keskusrahasto jaksaa tukea köyhtyviä seurakuntia tai vastata tehottoman hallinnon kustannuksista.
Epäilen, että tapahtuu kuntakentällä mitä tahansa, seurakuntia on siitä riippumatta uudistettava. Sen rinnalla on uudistettava keskushallintoa.
Kirkko on oikeassa olemisen yhteisö. Niinpä me uskomme olevamme yksin oikeassa. Sovittelu ja kompromissien tekeminen on vaikeata.
Tällainen yksi eteen, kaksi taakse – eteneminen hidastaa ympäristön muutoksiin reagoimista sopeutumisen ennakoinnista puhumattakaan. Ja kuinka paljon turhaa työtä tehdään! Kuukausien tai vuosien työ pyyhkäistään kerralla pois: tämä ei ollutkaan kivaa, tehdään jotain muuta.
Ei tämä tietenkään ole vain kirkon tapa vaan yleisempi yhteiskunnallinen ilmiö. Sotesta on taitettu peistä monta vuotta. Jokaisella puolueella ja eri tahojen viranomaisilla on ollut oma käsityksensä, miten uudistus on toteutettava, ja siitä on pidetty kiinni. Arviointiperusteena on yleensä oma valta. Näin mitään ei ole tapahtunut.
Ihme kuitenkin tapahtui; hallituksen ja opposition johtajat istuivat alas ja sopivat kompromissista, joka saattaa olla parempi kuin kenenkään oma ehdotus. Keskustan johtaja kertoi tänään television Ykkösaamussa, että sai omiltaan moitteet, kun ei pitänyt kiinni puolueen mallista.
Onneksi hän ja muut puoluejohtajat eivät niin tehneet. Heidän pisteensä nousivat. Tällä tavalla politiikan arvostus nousisi. Varoiksi kirjoitan ’nousisi’, eihän sitä tiedä, toistuuko tällainen toimintatapa.
Jokainen julkisessakin päätöksen teossa oleva ihminen on vastuussa valinnoistaan Jumalalle ja ihmisille. Siksi jokaisen ihmisen tärkein tehtävä on varjella sydämensä ja näin omatuntonsa puhtaana Jumalan ja ihmisten edessä.Vain Jumalan Sanan mukaiset päätökset ovat siunaukseksi kansalle,
”Älkää mukautuko tämän maailman mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto,mikä on hyvää ja, Hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Rm.12:2)
Markku Jalava :”Yhä käydään vääntöä siitä, pitäisikö seurakuntien saada olla myös yhtymien ulkopuolella. Ja jos suuresta linjasta sovitaan, esteeksi muodostuvat yksityiskohdat.”
Kävipä ”syvin tai matalin”, niin henk.koht. olen menneiden kokemusteni jälkeen ehdottomasti sitä mieltä, että päätösvallan seurakunnissa tai yhtymissä on pysyttävä hengellisen prinsiipin käsissä. Piispat oman työnsä parhaina asiantuntijoina kyllä pystyvät sopimaan asiaan kuuluvista yksityiskohdista puoluetoimistojen tai kuppikuntien ääntä käyttäviä paremmin.
On todella surullista, jos kirkoista tulee hallituksen tavoin esim. ay-liikkeen äänitorvia, joiden tärkein Jumala on ”palkansaajien ostovoima” välittämättä muista kuin palkansaajista. Kirkko ei voi olla dialektinen materialisti, joka näkee ihmisen pelkkään luontoon kuuluvana ”eläimenä” eikä humanisti, jolle tärkeintä on vain ihmiskeskeisyys, ja se mitä ihmiset kulloinkin tuntevat.
Näin kirjoitin Facebookiin tasan kuusi vuotta sitten:
Hei, ystävät, veljet ja sisaret. Miten te oikein kohtelette mielenterveyskuntoutujia? Menkää itseenne, katukaa ja tehkää käytännössä parannus, joka myös jatkossa näkyy käytöksessänne ja suhtautumisessanne. Muuttukaa siis mieleltänne uudistuaksenne. Taistelkaa Jeesuksen Kristuksen armon ja anteeksiantamuksen varassa ennakkoluulojanne ja vääriä asenteitanne kohtaan ja vastaan!
Ensi torstaina klo 18.00 Lahden Ristinkirkon auditoriossa pidän luennon juuri tuosta aiheesta. Se on Credo yhteisön toimintaa, johon sattumalta pyydettiin mukaan. Aineksia luentoon olen koonnut omista kokemuksista muutaman kuukauden. Toivoisin luennon auttavan ja rohkaisevan kuulijoita puhumaan reilusti omasta tilanteestaan, kun kuolema kolkuttaa ovella. Meitä syöpää sairastavia on yllättävän paljon ja monet eivät puhu siitä mitään.
Olen saanut kahdesti diagnoosissa kuolemantuomion. Seurauksena toisen kohdalla syvä paniikki ja toisen otin rauhallisemmin ja liityin sopivaan vertaistukiryhmään.
Pidin suht. matala profiilia. Onnekseni molemmat diagnoosit osoittautuivat vääriksi.
Onnellisuusprofessori Markku Ojanen sanoi kerran minulle: ”Minä häpeän”, kun kysyin häneltä, mitä mieltä hän on uskovaisten ennakkoluuloista mielenterveyskuntoutujia kohtaan. Tietysti ennakkoluuloja on paljon muillakin. Tehkää siis parannus niistä!
Oletko valmis Mika puolestasi luopumaan niistä virheellisistä ennakkoluuloista joita kristinuskon puitteissa on sinulle syötetty?
Erinomainen huomio Sepolta. Niitä muiden virheitä kun on niin helppo osoitella vaikka oma kaappi olisi väärällään virheellisiä käsityksiä.
No, teidän käsityksen mukaan kristinusko on täynnä virheellisiä käsityksiä. Tämä ei ole mitään uutta teiltä kahdelta. Tietenkään en ole ja voi olla tässä kanssanne samaa mieltä.
Tässä ei nyt Mika ollut kyse siitä, millaisia virhelisiä käsityksiä meillä sinun mielestäsi on kristinuskosta vaan millaisia virheellisiä käsityksiäsi sinulla ja monilla muilla kristityillä on monen monistakin asioista, jotka käsitykset perustuvat vain ennakkoluuloihin, kokemattomuuteen, sivistymättömyyteen, lukemattomuuteen + kaiken maailman probakandan uskomiseen-
Seppo, tämä on sinun oma käsityksesi asioista.
”Seppo, tämä on sinun oma käsityksesi asioista.”
Siis asiasta! Yksikkö, eli minulla on todellakin ihan oikea käsitys siitä, mitä kysyin, koska ymmärrän kyllä omaa suomenkieltäni…
En ole samaa mieltä kristinuskon vihollisten kanssa.
Rantanen ”En ole samaa mieltä kristinuskon vihollisten kanssa.”
Tuossakin esiintyy yksi ennakkoluuloistasi, sillä jostain kohdetta, esim. Raamattua, koskevien inhimillisten t u l k i n t o j e n kritiikki ei suinkaan ole tuon kohteen ’vihaamista’.
Riitta B, kiitos blogistasi! Olen usein miettinyt asiaa siitä näkökulmasta, että seurakunnan yhteisen esirukouksen yhteydessä pyydetään usein apua jonkun jättämän esirukouspyynnön pohjalta. Sen sijaan taidamme harvemmin rukoilla yksilöidysti kaikkien niiden sairaiden ja kärsivien puolesta, jotka ovat maan hiljaisia ja joiden puolesta EI jätetä esirukouspyyntöjä.
Uskovaisten jengissä voit ainoastaan selvitä elämästä hengissä!
Jeesus sanoi hänelle: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?” Joh. 11:25-26
Nykyään sairastetaan ”julkisesti”. Kaikki sairaudet esitellään iltapäivälehdissä. Syöpää sairastava haluaa ”taistella ja voittaa” sairautensa. Lääkärit sen kyllä tekevät. Heitä harvoin kiitellään.
Kiinnostava aihe kyllä. Some on lisännyt melkoisesti mahdollisuuksia tuoda omat henkilökohtaiset asiat julkisiksi. Sairastaminen on siitä jännä asia, että toiset haluavat pitää sen täysin piilossa, toiset taas kertoa ja jakaa kaikille. Korona ja testituloksista päivittäminen esim. Facebookiin ovat varmaan lisänneet omista sairauksista kertomista muutenkin. Lisäksi sairaudesta kertominen tuo yleensä mukanaan paljon myötätuntoisia kommentteja. Myötätunto on tietenkin hyvä asia, mutta siihenkin voi ehkä jäädä koukkuun?