[Raimo Turunen]
Pari vuotta sitten luin yllättävän tutkimustuloksen. Tutkijat kertoivat löytäneensä onnistuneen organisaatiomuutoksen.

Työterveyslaitos tutki kansainvälisessä hankkeessa muutosten vaikutusta työntekijöitten hyvinvointiin. Tulosten mukaan läheskään kaikki eivät koe muutoksia kielteisinä. Työntekijöiden hyvinvointi ei aina heikkene, joskus jopa paranee.

Yhden onnistuneen muutoksen läpi käyminen ei kuitenkaan takaa selviytymistä seuraavasta. Jokainen tilanne on ainutkertainen. Ratkaisevinta muutoksen kokemisessa on elämänhallinnan tunne. Jos ihminen kokee elämänsä mielekkääksi ja selitettäväksi, on isostakin muutoksesta mahdollista selvitä.

Organisaatiomuutos on kestävyyslaji. Valmistelu ja toteuttaminen vaativat aikaa. Mitä isompi muutos, sitä hitaammin mieli tulee perässä. Myös tulokset antavat odottaa. Siksi on vaikea perustella ja ymmärtää tempoilevaa ja nopeaa muutosten tekemistä. Kirkossa nopeudesta ja tempoilusta ei ole ollut vaaraa, ortodoksisessa kirkossa vielä luterilaista vähemmän.

Nyt luterilaisessa kirkossamme ollaan kuitenkin tekemässä historiallisen suurta rakennemyllerrystä. Aprillipäivänä kirkkohallituksen on määrä antaa asiasta esitys kirkolliskokoukselle. Jos kirkolliskokous marraskuussa päättää esityksen mukaisesti, vuosikymmenen loppuun mennessä jokainen seurakunta kuuluu johonkin seurakuntayhtymään.

Kirkossamme on nyt 428 seurakuntaa, joista 166 kuuluu 33 seurakuntayhtymään. Vuosikymmenen lopulla yhtymiä pitäisi olla noin 100 ja loputkin 262 seurakuntaa liitettäisiin niihin.

Lakiesitys mahdollistaa myös aiempien seurakuntaliitosten purkamisen. Tällä vuosituhannella kartalta on kadonnut 159 seurakuntaa. Jos vaikkapa puolet haluaisi kartalle takaisin, liittyisi tuleviin yhtymiin 80 seurakuntaa lisää. Monessa paikassa oman seurakunnan palauttamisesta haaveillaan, tarkkaa uudelleen perustamisten määrää tuskin kukaan osaa arvioida.

Edessä olisi kirkkomme historian suurin ja nopein rakennemuutos. Suunnitelman mukaan se toteutuisi vuoden 2016 alusta vuoden 2019 alkuun, siis kolmessa vuodessa. Muutoksen tekemiseksi tarvitaan suunnittelua, neuvotteluja, kartoituksia, kokouksia, kuulemisia, päätöksiä, päätösten toimeksi panoa, selvitysmiehiä ja muutoskonsultteja. Ja ainahan joku on tyytymätön eli seuraa valituksia.

Muutoksen rinnalla pitää tehdä normaalia työtä eli lapset kastetaan, vainajat haudataan, parit vihitään, rippikouluja pidetään, apua tarvitsevia autetaan ja mitä vielä. Ja muutoksen jälkeen alkaa yhdessä elon opettelu. Jonkun pitää kaikki maksaakin, sillä maksaahan tuollainen toki. Hintalappua tosin ei ole laskettu. Hei hulinaa sano mummo kun kirnuun pieras.

Onko näin isossa muutoksessa mahdollista onnistua? Mahdollisuuksia on niin kauan kuin on elämää. Valtava on kuitenkin haaste. Monen seurakuntalaisen, työntekijän ja luottamushenkilön elämänhallintaa koetellaan. Lisäksi koetellaan omanarvontunnetta, ammatti- ja paikallisidentiteettiä, osaamista ja kestokykyä. Kolhuilta tuskin voidaan välttyä, ruumiilta toivottavasti kuitenkin.

Jos muutos toteutuu, seuraa kysymys, mihin kirkkomme tarvitsee nykyisen kaltaista yhteistä hallintoa. Kirkon keskushallinnon ja hiippakuntien saneeraaminen on vuorossa seuraavaksi. Itse asiassa remontti tarvitaan, vaikka lakia seurakuntayhtymistä ei tulisikaan.

Niin pysyvät siis usko, toivo ja rakkaus. Ja pisimpään pysyy muutos.

Raimo Turunen
Kehittämiskonsultti
Agricola