Muistamisen totuusarvo

Psykologian asiantuntijat ovat aloittaneet julkisuudessa keskustelun hyväksikäyttömuistojen palautumisesta terapiassa/hoitosuhteessa. Ihan hyvä. Sopii ajatella muutakin muistelemistamme. Mikä siinä vastaa todellisuutta, aikoinaan tapahtunutta, mikä taas on itsellen terapiatarpeisen ihmisen muistojen uustulkintaa.

Totta kyllä, kaikki muistot ovat uustulkintaa menneestä kokijan kannalta. Faktojakin on ja niitä voidaan tarkistaa. Mutta mitä oikein silloin suhteessa itseeni/suhteessa eri instituutioihin, elämäntilanteisiin, politiikkaan, sotaan ja rauhaan jne. tapahtui, on aina uutta tulkintaa menneen kokemisen ajankohtaistulkinnasta. Lapsi kokee välittömästi kokemastaan syyllisyyksiä ja syytöksiä vanhempiaan kohtaan. Ne muuttuvat elämänkokemusten karttuessa. Muistojen totuusarvo suhteellistuu, jos sellaista alkuperäistilanteesta muutenkaan kuin subjektiivisessa mielessä voi puhua. Muistot saavat kultaa ja myös hopeaa puhumattakaan hiestä ja verestä, ruosteesta. Teräsmuistot ovat lukunsa!

Olen miettinyt suhdetta äitiini, joka oli lapsuuselämäni kodin, koulun, uskonnon ja nuorisokulttuurin kuten seurustelu ja tanssi ylin auktoriteetti. Hän oli lievästi sanottuna jyrkkä opettaja niin koti kuin työelämässään. Kasvoin pelon, kuuliaisuuden, kätketyn uhman ja rakkauden kaipauksen ilmapiirissä. Tämä on sisarusparven, 4 tytärtä, objektivoima muisikuva. Tähän asti olen itsekseni muistellut tilanteita, joissa em. asiat ilmenivät nuoressa elämässäni. Olen yrittänyt ymmärtää niitä kannaltani. Olen myös tutustunut terapiaan siinä määrin, että tiedän muistotarinani sen suhteen jokseenkin hyvin. En ole ollut katkera. Pikemmin sureva ja kyselevä: "Miksi näin juuri minulle?" Sisarillani on tietysti omat erityiset muistonsa "kovasta kohtelusta". Omat kysymyskohtansa. (Yksi meistä ehti kuollakin nuorena kysymysten keskelle.)

Tänä syksynä olen "työkseni" muistellut suhdettani kuolemaan, sen kohtaamisiin ja tilanteisiin lapsuudesta lähtien nykyhetkeen asti. Haastattelukeruu tuotti 17 liuskaa tekstiä. Aloitin äitini äidin yllättävästä kuolemasta 61-vuotiaana. Oma äitini oli silloin 34-vuotias kolmen tyttären äiti, joka odotti neljättään. Itse olin vajaa 5 vuotta. En ole omasta näkökulmastani koskaan ennen ajatellut tilannetta. Olen vain muistellut omaa sylistä torjuntaani ymmärtämättä, miksi! Nyt taidan ymmärtää ja muistaa toisin, armollisemmin. Äitinihän meni siinä kirjaimelleisesti sekaisin surusta ja avuttomuudesta.

Muistinikin on alkanut tarkentua oivalluksen myötä. Siksi äitini on tarvinnut aina kotiapulaisia. Siksi hän juoksi jatkuvasti hautausmaalla itku kurkussa ja uhkaili jopa itsemurhalla. Siksi hän oli vaikea  hylkiessään 3. lastaan (liki keskonen) ja odottaessaan kuopusta ja jolle synnyttyään kuopus oli kaikki kaikessa (4,5 vuotta nuorempi kuin minä). Siksi en mahtunut hänen syliinsä 3 vuotta täytettyäni. Minun piti olla "iso tyttö". Hän oli itse perhetyttö, jolle äiti oli lähin tuki ankaran isän puskurina. Hänestä ei ollut äidiksi ilman äitinsä apua. Hän meni synnyttämään minut ja isonsiskoni äitinsä ja isänsä kotiin ja sieltä sairaalaan. Kolmas syntyi mummin vielä eläessä ja hoitaessa taloutta kodissani apulaisen kera.

Kun mummi kuoli, äitini ei selvinnyt - ilman työtä kodin ulkopuolella, ilman kotiapulaisia kotona. Minä sain vaivalla tarhapaikan, onnekseni. Hän kasvoi ainoaan malliinsa työelämässä: uudeksi opettaja-isäkseen. Päteväksi, ankaraksi ja myöskin ihmeen ystävälliseksi niille, jotka kaipasivat tukea syystä tai toisesta. Toisaalta lasten tarvedynamiikka kotioloissa ajoi hänet tosi hermostuneeksi. Hän suuttui.

Nykyään muistot kertovat tätä inhimillistä tarinaa, joka saa minut lähes itkemään äitiraukkani puolesta. Enää en itke itseni puolesta, miten koin vääryyttä, torjuntaa, syrjintää, hylkäämistä, henkistä hyväksikäyttöä jne. Voin olla kaiken tämän vuoksi hyvinkin kompleksinen ihminen psykologiselta kannalta. Voin selittää koko elämäni rakkauden ikävän näkökulmasta, ammattillisesta pätemisen tarpeesta tai vaikkapa irtiotosta lapsuuden kotiin. Sama se. Ongelmallista on, että muisteluun liiittyy juuri se, mikä on helpointa ja vaikeinta: syytää toisia ja vapauttaa heidät syytöksistä.

Jos nyt puhuisin terapeutuille, olisin kai ongelmaton. No, en ole. Minulla on omani. Ei tarvitse muistella toisia.

 

 

 

7 kommenttia

  • Raimo Turunen sanoo:

    Kiitos, Päivi, koskettavasta ja rohkeasta jakamisesta. Tällaistenkin kanssa meidät on laitettu tulemaan toimeen, toiset paremmin ja toiset vajaammin.

    Yleisellä tasolla jotakin kuitenkin muistamisesta. Ymmärtääkseni psykiatriassa on aina suhtauduttu muistoihin avoimesti, ne saattavat olla totta tapahtuneiden kanssa tai saattavat olla mielen omaa tuotetta. Psykologian kokeet tukevat ajatusta muistin valikoivuudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta. Ihminen muistaa sen, minkä tahto muistaa. Joskus muisti tekee kuitenkin kepposia ja silloin joutuu hämilleen. Loppumuistutuksesi on tärkeä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

      Nuormpana yrittää löytää itsensä ja eheyttää minäkuvaansa muistojensa kautta. Myöhemmin tulee halu löytää ja ymmärtää toiset, ei vain minuutensa kannalta vaan heidän sinuutensa, joista muistot myös kertovat. Kun ikääntynyt minä tajuaa vanhempansa itseään nuorempina ihmisinä muistikuvissaan, hän voi saavuttaa uudenlaisen oivalluksen heistä ja suhteetaan heihin kipeissäkin nuoruuden kokemuksissaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Kiitos mielenkiintoisesta “ripittäytymisestä”. Se antaa lukijalle ymmärrystä aikuiselämän kipuihin.

    Koska kerrot olleesi myös muodollisessa terapeuttisessa työskentelyssä, niin ehkä sinua kiinnostaa tietää, että kuvaamasi äitisuhde prosessia voi teoreetiesti luonehtia toisaalta “kumulatiiviseksi traumaksi” ja toisaalta elämiseksi psykologisesti kuolleessa äitisuhteesa. Siitä löytyy hyvä artikkeli jonka on kirjoittanut M Masud R Khan ja joka oli mm Winnicotin oppilas.

    Trauma , jota lapsi ei ymmärrä, koostuu siitä , että äiti on psykologisesti varattu, esimerkiksi suhteessa omaan äitiinsä, joka voi olla sairas tai äskettäin kuollut.

    Äiti on lapselle fyysisesti läsnä mutta psykologisesti poissa. Lapsen ongelmaksi on löytää jonkinlainen uusi kontakti äitiin, koska lapsi ei ole kypsä selvitymään omin avuin. . Ei tarvitse tapahtua mitään dramaattista, vaan jatkuva tilanne , äidin psykologinen poissaolo ,joko pysyvästi tai ajoittain, syö lapsen äidiltä saatua myönteistä tunnevarastoa eikä se uusiudu. Kontroloiva äiti sisäistyy osaksi omaatuntoa, vastakohtana lähteenä myönteiselle tunneravinnolle. Lapsella ei ole tunnetankkaamisen mahdollisuutta.

    Lapsen elämäntehtäväksi tulee etsiä ymmärrystä tapahtuneelle. Jos siinä, ymmärryksessä äitä kohtaan, onnistuu, niin on mahdollista päästä psykologiseen sovinton äitinsä kanssa . Sellainen ymmärrys avaa mahdollisuuden aidolle surutyölle katkeruuden sijaan. Surutyö on psyykeen keino parantaa psyykkisiä haavoja.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

      Kiitos vastauksestasi. Tai terapiapsykologisesta asiantuntijan lausunnosta. Se mihin kirjoituksellani tähtäsin, oli kuitenkin jotain yksinkertaista: havainto, että terapia usein tarjoaa lähinnä itseymmärrystä. Elämänkokemus avartaa muistojen itsekeskeisyydestä kohti empatiaa toisia kohtaan. Muistojen aikoinaan yksiselitteinen totuus “minulle” muuttuu suhteellisuudentajuiseksi ja jopa positiivisesti varautuneeksi totuudeksi “sinusta”, toisesta ihmisestä. En tee enää surutyötä enkä koe olevani haavoittunut. Tajuan äitini haavat. Ymmärrän ja rakastan häntä entistä enemmän. Siihen liittyy kristillinen armon käsite.

      Juttuni aiheena oli muistojen suhteellinen todistusvoima ja totuusarvo. Muistoihin liittyy aina tulkintaa kulloisestakin näkökulmasta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Hyvä terapia avaa uusia näkökulmia muistamiseen ja siten itseymmärrystä ja sitä myöten itsensä armahtamista. . Samalla lailla kun itseymmärrys auttaa armahtamaan itseään, niin ymmärrys tärkeiden lähihenkilöiden elämästä, auttaa pääsemään heihin kohdistuvista vaikeista tunteista suremalla sitä, että heilläkin oli kärsimyksensä joka esti heitä olemasta enemmänkuin he jaksoivat.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Markku Hirn, olet oikeassa. On kuitenkin suurenmoista, että ihminen kasvunsa kautta terapian kauan sitten taakse jättäneenä löytää myötätunnon toisia kohtaan tajuamalla iän myötä paremmin ihmisyyden “reunaehtoja”. Minun ahaa-elämykseni oli nyt vihdoin ymmärtää, kuinka nuoria ja haavottuneita lastensa haavoittajat ovat olleet näiden varhaisessa herkässä kehitysvaiheessa. Surua suuremmaksi nousi sääli, anteeksianto ja taju siitä, että itsekin on äitinä (pahaa tarkoittamatta) varmasti tullut haavoittaneeksi omia lapsiaan kasvukivuillaan. Pata kattilaa soimaa; musta kylki kummallakin. Kannattaako soimata ketään. (Samaa mieltä kanssasi, vaikkakin terapian merkitys ei minulle olllut kovinkaan rakentava nuorena aikuisena. Ehkä vaikutus tuli pitkällä viiveellä!)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Osmo Peltonen sanoo:

    Iän mukana tuolla tavoin luonnollisesti tulevasta ymmärtämisestä samaamieltä; muutaman vuoden kuluttua olen tai olisin itse elänyt yhtä pitkään kuin kumpikaan vanhempani. – Ja eiköhän vanhemmiten ihminen myös etäänny psykologisoivasta näkökulmasta: näkee miten muut asiat vaikuttavat, kuten biologinen perimä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.