Miten opettaa pahoista hengistä tänään?

[Jussi Koivisto:] Maanantain 25.2. MOT-ohjelman nostama kohu pahoista hengistä osui sopivasti samaa tematiikkaa käsittelevään paastonaikaan. Aihe on sen verran tunteita herättävä ja herkullinen, että ylilyöntien vaara on erityisen suuri. On selvää, että Pirkko Jalovaaran ohjelmassa esitetyt käsitykset paholaisesta eivät nouse Raamatusta tai kristillisestä perinteestä ja ovat vaarallisia etenkin mielenterveysongelmista kärsiville ihmisille. On myös selvää, että MOT-ohjelma oli tehty selkeän tarkoitushakuisesti yhdistämällä esimerkiksi Jalovaaran näkemyksiä lähetysmäärärahakeskusteluun, kirkon jäsenkatoon, herätysliikeaktiiveihin ja mm. mielikuviin tyhjenevistä kirkoista.

Joissain kannanotoissa on toisaalta vahvasti korostettu sitä, että puheet persoonallisesta pahasta ja demoneista eivät sovellu nykyaikaan. Mitä siis ajatella pahoista hengistä? Sopivatko nykytieteen monipuolinen ymmärrys esimerkiksi ihmisen pahuuteen ja uskonnolliset käsitykset pahuudesta yhteen?

Olen itse viime vuosina paininut tämän aihepiirin parissa akateemisessa maailmassa. Erityisesti olen perehtynyt väitöskirjassani 1500-luvun luterilaisiin uskomuksiin pahuudesta ja Paholaisesta. Olen tarkemmin kuvannut etenkin 1500-luvun paholaiskäsityksiä muun muassa blogissani.

Olen myös laajemmin tutustunut jossain määrin erilaisiin pahuuskäsityksiin eri aikoina. Oma viitekehykseni on vahvan luterilainen (ilman herätysliiketaustoja) ja nykyajan tiedettä arvostava. Nämä taustat huomioon ottaen, olen alle koonnut sellaisia ”teesejä”, jotka olisi hyvä mielestäni ottaa huomioon keskusteltaessa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa pahuuden tematiikasta:

1. Moderni lääketiede myös ihmisen psyyken hoidossa tulee ottaa vakavasti ja sitä pitää osata arvostaa. Niin kirkko kuin yliopistokin ovat totuusyhteisöjä.

2. Luterilaisuuteen on aina kuulunut tärkeänä elementtinä vuoropuhelu eri tieteenalojen välillä. Luterilaiset teologit ovat jo 1500-luvulta lähtien suhtautuneet myönteisesti esimerkiksi uusiin astronomisiin löydöksiin (esim. Kopernikus) ja lääketieteeseen.

3. Kirkossa julistustyötä tekevien pitää julistuksessaan aina ottaa huomioon lähimmäisenrakkaus. Tämän asian takia julistustyössä ihmisille ei saa esimerkiksi antaa katteettomia lupauksia fyysisten sairauksien paranemisesta.

4. Vaikka luterilaisuus on toiminut monessa suhteessa modernin yhteiskunnan edelläkävijänä (esim. tieteen, koulutuksen, perhe-elämän ja sosiaaliturvan suhteen), se ei ole väheksynyt persoonallisen pahan olemassaoloa.

5. Luterilaisuudessa on kuitenkin aina mietitty hyvin tarkkaan sitä, miten persoonallisesta pahasta, Paholaisesta ja pahoista hengistä opetetaan. Kyseinen tehtävä on ollut ennen kaikkea hyvin koulutettujen piispojen ja pappien osaamisaluetta.

6. Lutherin ja luterilaisuuden opetuksissa pahuus ja esimerkiksi puhe Paholaisesta on perinteisesti ollut hyvin arkipäiväistä. Pahuus ilmenee maailmassa ennen kaikkea ihmisen itsekkyytenä ja syntinä, joista hän ei voi vierittää vastuuta itsensä ulkopuolelle.

7. Luterilaisuudessa on perinteisesti ollut keskeisenä Vanhassa testamentissa esiintyvä ajatus, jonka mukaan kaikkivaltias ja hyvä Jumala ohjaa koko luomakuntaa. Sitä, miksi Jumala sallii kärsimyksen ja pahuuden, ei ihminen pysty oman vajavaisuutensa ja syntisyytensä takia tässä asiassa ymmärtämään. Ihminen voi kuitenkin luottaa siihen, että Jumala osoittautuu tulevassa elämässä armolliseksi, hyväksi ja oikeudenmukaiseksi.

8. Todellinen usko hyvään ja oikeudenmukaiseen Jumalaan koetellaan tämän elämän kärsimyksissä ja pahuudessa. Luterilaisuudessa on keskeisenä ajatus ristinteologiasta, jonka mukaan Jumala vie ihmisen kärsimyksen kautta taivaan riemuun. Kärsimyksen ongelman kanssa painivan kannattaa lukea esimerkiksi Jobin kirjaa.

9. Jumalan armoa epäilevän ja siitä ahdistuneen ihmisen kannattaa raamattua lukiessa mm. suunnata huomionsa sen lohdullisiin kohtiin (esim. Ps. 51:19) ja ammentaa niistä voimaa.

10. Pahuutta vastustetaan luterilaisuuden mukaan konkreettisesti muun muassa apua tarvitsevia lähimmäisiä palvelemalla ja epäoikeudenmukaisuutta vastustamalla.

11. Ihminen joutuu luterilaisen käsityksen mukaan käymään taistelua myös oman itsekkyytensä kanssa. Voimaa hyvyydessä kehittymiseen ihminen saa esimerkiksi kasteen ja ehtoollisen sakramenteista, raamatun lukemisesta, yhteisestä jumalanpalveluksesta, rohkaisevista keskusteluista ja rukouksesta.

12. Raamatun ja luterilaisuuden mukaan Jumalan valtakunta etenee maailmassa hapatteen tavoin. Kirkko taistelee Jumalan voimasta parhaiten pahuutta ja persoonallista pahaa vastaan julistamalla evankeliumia, kastamalla, huolehtimalla köyhistä ja sairaista eli lyhyesti sanottuna tekemällä kaikkea hyvää.

13. Uuden testamentin keskeinen opetus on se, että oikea kristillinen oppi on tervettä, rohkaisevaa ja tervehenkistä (esim. 1. Tim. 6:3 – 5; 2. Tim. 4:3; Tit. 1:9). Sen vuoksi on syytä välttää sellaista kristillistä opetusta, jossa on merkkejä manipulaatiosta, eristämisestä tai hengellisestä väkivallasta.

14. Kaikkien kristittyjen ja etenkin pappien on hyvä tuntea myös nykyajan sosiologis-psykologisia tutkimuksia pahuudesta. Erittäin lämpimästi voin suositella Philip Zimbardon erinomaista tutkimusta The Lucifer Effect: Understanding How Good People Turn Evil (Random House 2007). Aiheeseen voi tutustua myös sivulla Lucifereffect.com.  Kyseisillä sivuilla Zimbardo on tehnyt tutkimustensa perusteella mm. 20 kohdan listan, joka auttaa itsemääräämisoikeuden suojaamisessa ja epätoivottujen ulkopuolisten vaikutteiden vastustamisessa.

Jussi Koivisto

TT, Tapiolan seurakunnan IV kappalainen

  1. Joskus takavuosina, kun olin keskusmielisairaalan talousjohtaja, kuuntelin tamperelaisen psykologian professorin luennon mm. skitsofreniasta ja isiitä tosiasiasta, että afrikkalainen skitsofreenikko parantuu taudista selvästi useammin kuin suomalainen. Selityshypoteesi oli, että kun luonnonuskonnoissa ajateltiin, että skitsofrenia oli ulkoisen pahan, jonkun noidan pahansilmän aikaansaannos, siihen ei liity häpeää ja yhteisö tukee sairastunutta paljon paremmin kuin meillä, jossa skitsofreniasta syyllistetään sairastunutta tai hänen lähiomaisiaan. Ajatus siitä, että sairaus on ulkoisen pahan aiheuttama, saattaa siis joskus tukea parantumisprosessia. Vitsailikin silloin, että lääkintöhallitukseen pitäisi perustaa pahan silmän virka (jos ei koko virastoa nimettäisi viralliseksi pahaksi silmäsi.) En ole seurannut Afrikan skitsofreniatilastoja, onko sen maanosan sekularisoituminen vaikuttanut sairauden kestoon.

  2. Joskus takavuosina, kun olin keskusmielisairaalan talousjohtaja, kuuntelin tamperelaisen psykologian professorin luennon mm. skitsofreniasta ja isiitä tosiasiasta, että afrikkalainen skitsofreenikko parantuu taudista selvästi useammin kuin suomalainen. Selityshypoteesi oli, että kun luonnonuskonnoissa ajateltiin, että skitsofrenia oli ulkoisen pahan, jonkun noidan pahansilmän aikaansaannos, siihen ei liity häpeää ja yhteisö tukee sairastunutta paljon paremmin kuin meillä, jossa skitsofreniasta syyllistetään sairastunutta tai hänen lähiomaisiaan. Ajatus siitä, että sairaus on ulkoisen pahan aiheuttama, saattaa siis joskus tukea parantumisprosessia. Vitsailikin silloin, että lääkintöhallitukseen pitäisi perustaa pahan silmän virka (jos ei koko virastoa nimettäisi viralliseksi pahaksi silmäsi.) En ole seurannut Afrikan skitsofreniatilastoja, onko sen maanosan sekularisoituminen vaikuttanut sairauden kestoon.

  3. >>5. Luterilaisuudessa on kuitenkin aina mietitty hyvin tarkkaan sitä, miten persoonallisesta pahasta, Paholaisesta ja pahoista hengistä opetetaan. Kyseinen tehtävä on ollut ennen kaikkea hyvin koulutettujen piispojen ja pappien osaamisaluetta.>>

    Tämä kohta ei kyllä kosketa kirkkoamme, sillä onhan harhaopin yksi tunnuspiirre vaikeneminen asiasta.

    Toisena huomiona papiston koulutuksen imaamina vaikuttanut saddukeus kun toteaa, että ’eiköhän se ole siinä!’; tuonpuoleisesta, niin mitenköhän lie vaikuttanut ”hyvin koulutettujen” osaajien otteisiin?

  4. Kuuluuko vai ei kristinuskoon oppi demooneista eli eräänlaisista pikkupiruista? Jos kuuluu niin mitä ja millasia nämä demoonit ovat? Mistä ne ovat peräisin? Missä ne oleilevat silloin kun eivät häärää ihmisten kimpussa jos hääräävät?
    Paljonko niitä on? Minkä näköisiä ne ovat verrattuna esim. enkelehin joiden ukonäön kristillinen taide niin hyvin tietää? Jne.

  5. Kiitos Pekka kommentistani. Haluan vielä lisätä kirjoitukseeni, että pidän kohua siinä mielessä hyvänä, että on tärkeää laajemminkin pohtia sitä, miten kirkossa opetetaan ja kenelle tiloja annetaan. En ole dokumentin lisäksi perehtynyt kovin laajasti Jalovaaran aiempii opetuksiin. Jos ne ovat ovat jo aiemmin olleet ongelmallisia, olisi varmasti ollut paikallaan, että asiaan olisi jo aiemmin puututtu kirkossa päämäärätietoisemmin. Nyt mielestäni kirkko puuttui oikeaan asiaan laajassa rintamassa ja asiassa on hyvä olla jämäkkä. Toisaalta laajan rintaman kriittisyys voi tuntua kenestä tahansa raskaalta kestää. Sen vuoksi on myös tärkeää, että julkinen keskustelu keskittyisi laajempiin kysymyksiin siitä, miten esim. määritellä nykyään pahuus ja seurakuntien tilojen käyttö. Asia pitää nähdä myös myönteisenä mahdollisuutena kirkon oman toimintakulttuurin kriittiselle itsearvioinnille.

  6. Hei!

    Kopioin lisäyksen tekstini tänne (vrt. kommenttiosuus nostossa) vahingossa Pekalle menneiden kiitosten kanssa (pahoittelut tästä). Haluan lyhyesti kommentoida myös tällä olevia kommentteja.

    Jaakko, näkökulmasi afrikkaliseen kulttuuriin on kiinnostava, vaikka paha silmä -uskomusten uudelleen tuomiseen suomalaisessa kulttuurissa olisi mielestäni liian riskialtista etenkin terveydenhoidon piirissä. Olen väitöskirjassani käsitellyt myös paha silmä -uskomuksia. Itse asiassa meillä on niitä omastakin takaa.

    Pekka, ymmärsin (toivon mukaan oikein) kirjoituksestasi, että mielestäsi pappeus ei ole tae kirkon opin mukaan opettamiselle nykyään. Olen jossain määrin samaa mieltä. Ongelmia on ennen kaikkea pappien liian ohuessa luterilaisuuden tuntemuksessa, jota on liian ohuesti koulutuksessa.

    Seppo kirkon historiassa on joskus tosissaan tai sarkastisesti eritelty pikkudemooneja. Kirkkotaiteessa taas kyse on taiteilijan näkemyksestä pikkupiruihin. Yleisesti kirkossa on eri aikoina uskottu ”pikkupiruihin” eli langenneisiin enkeleihin, mutta niitä ei ole useinkaan kovinkaan tarkasti määritelty, eikä niille ole annettu merkittävää sijaa.

kirjoittajia eri
kirjoittajia eri
VERKKOESSEE Kirjoituksia teologiasta, historiasta, tulevaisuudesta ja yhteiskunnasta.