Miten minusta tuli jouluvammainen?

En syntynyt jouluvammaisena vaan minusta tuli sellainen omien kenkkumaisten joulukokemusteni myötä.  Antakaahan, kun kerron!

Minulla on molempien vanhempieni myötä karjalaiset sukurakkausjuuret. Ja niin kuin usein käy, äidinpuoleisen suvun juuret ulottuvat syvemmälle, mikä käytännössä merkitsi sitä, että vietimme lukuisat karjalaissukujuurirakkausjoulut Hämeenlinnassa, jonne kokoontui pienenä ollessain julmetun iso lössi Mie ja Sie-väkeä haastelemaan keskenään.

Well, kun itse olin vasta vaahtosammuttimen kokoinen, pelkäsin tallautuvani tuossa jouluryysiksessä isompien jalkoihin. Tai sitten vaihtoehtoisesti korvieni halkeavan siitä kokoaikaisesta puheenkälinästä.  Paha juttu, että Hiljaisuuden Ystävät ry:tä ei vielä tuolloin ollut kukaan keksinyt enkä minä tiennyt Pelastakaa edes Lapset ry:n puhelinnumeroa voidakseni saada edes jonkinlaisen kokemuksen joulurauhasta.

Hyvää noissa Hämpsyn bileissä oli se, että siellä sai syödäkseen isoja pyöreitä perunapiirakoita ihan tuoreeltaan. Olisin voinut elää pelkästään niillä. Mieluiten olisin tietysti ollut kotona niitä syömässä.

Massakokoontumisjouluperinne otti ja kuoli yhdessä siihenastisen keskushenkilön hautajaisten kanssa. Kotijoulut Tapiolassa muuttuivat toisella tavalla piinaaviksi. Äidistä tuli uusi joulun keskushahmo, joka orjallisesti noudatti kaikkia mahdollisia ja mahdottomia jouluperinteitä joulustressin kustannuksella. Joulusiivoukset olivat aina ihan ylimitoitettuja, etenkin kun joulun varsinainen sankarikin syntyi keskelle pahoja hajuja miltei eläinten syöttökaukaloon.  Kokonaan toinen asia olisi ollut, jos olisi syntynyt johonkin kuninkaanlinnaan. Joulukortteja äiti kirjoitti vuosittain satakunta. Lähellä oleville ystäville hän kiikutti joko joulukukan tai suklaarasian – ja sai tismalleen samanlaiset takaisin. Ei mitään järkeä!

Joulun pitopöytä notkui sen seitsemää sorttia (oikeasti niitä oli tietysti paljon enemmän), mutta en osannut antaa tälle vaivannäölle mitään arvoa. Yritys tuputtaa outoa ruokaa oli jo ennalta tuhoon tuomittu. Lahjat olivat kiinnostavampia. Ja miten sitä muka olisi noita kummallisia ruokia pystynyt edes t syömäänkään, kun piti vatsalla jännittää sen pelottavan harmaaturkkiolion saapumista. Miksi ihmeessä sen piti aina saapua niin myöhään, miksi ei koskaan heti aamusta, niin olisi voinut leikkiä koko päivän? Miksi se ryhmysauvoineen sisään rymyävä ilmestys ei voinut olla punanuttuinen Ho-ho-cokisjoulupukki, kun kyseinen cola-juoma oli jo rantautunut Suomeen olympiakesänä 1952, siis kolme vuotta ennen oman ajanlaskuni alkua? Miksi sen pedon syliin piti istua ja vielä yrittää laulaa luikauttaakin? Enhän minä sisäpaisti edes osannut laulaa. Myöhemmin työseurakunnassani kanttori määräsikin minut messulaulukieltoon.

Kun minulle selvisi, että kyseessä olikin vain leikki ja tuo karmea ilmestys suvaitsi olla pelkkä lahjapakettien äärimmäisen ruma sisäänroudaaja, aloin itse toimittaa kyseistä virkaa. Tarkoitukseni oli pelotella neljä vuotta itseäni nuorempaa pikku broidia ja panna hänet soololaulamaan minulle. Jotakin meni kyllä ratkaisevalla tavalla pieleen, kun velipoika  vastasi, että Laula ite itelles! Tämä odottamaton tylyys oli omiaan jättämään pysyvän jäljen herkkään sieluuni. Kun veljelle selvisi, mikä joulupukkiasiassa on kupletin juoni, myös hänestä tuli joulupukki, joka jostakin syystä yritti saada minut laulamaan hänelle. Hahhah, älä unta näe!

1970-luvulla seurakuntanuoriaikoinani taisi olla suorastaan muodikasta vastustaa kaupallista joulua. Se touhu meni lopulta niin överiksi, että minulta katosi todennäköisesti loppuiäkseni halu ostaa ja kyky vastaanottaa  joululahjoja. Ei muuten ole helppoa ottaa vastaan, kun ei osaa oikeasti olla kiitollinen saamastaan. Pienillä lapsilla tuo kyky vielä on: Mieluisan lahjan saavien lasten silmät suurenevat teevadin kokoisiksi ja suu repeää auvoisaan hymyyn, joka leviää korvasta korvaan. Lapset eivät myöskään tajua meidän aikuisten keskinäisistä peleistä mitään, toisin sanoen heille ei tule ensimmäiseksi mieleen, että oi ja ai, sain lahjan, nyt minun pitää sitten antaa vastalahja.

Seurakuntapappinaoloaikaani mahtui 36 joulua, joista olin töissä 33. Tunsin syyllisyyttä siitä, että valmistin niin usein joulua muille, mutta perheenisänä olin ihan liian naatti viettämään perhejoulua omalla porukalla. Vain kolme joulua olin tuona aikana vapaana: Kerran olin sairas, toisen kerran pyysin joulua jonkin erityisen syyn vuoksi vapaaksi (ja paiskin sitten kunnolla töitä uutena vuotena), kolmannen kerran joulu osui vuorotteluvapaani ajankohtaan. Lähtökohtaisesti ideana pidettiin sitä, että kaikki papit ovat remmissä näinä suurimpina sesonkiaikoina. Ymmärsin yskän, sillä tämähän oli jo ammatinvalinnassa käynyt selväksi; pieni palkka, paljon töitä, kehnot työajat. Mutta toisaalta: Eihän kutsumustyöstä ole koskaan ennenkään paljon maksettu. Ja tietysti seurakunnan työntekijä osaa venyä ja uhrautua uhriutumatta.

Tullessani poikamiehenä seurakuntapapiksi  Helsingin keskustaan (termi oli silloin ylimääräinen apulainen) yllätyin suuresti, kun minä sain heti ekana jouluna kunnian saarnata jouluaamuna seiskalta  sanajumalanpalveluksessa. Olin näet tottunut siihen, että Espoossa jouluaamuna kirkot ovat ihan nuijalla lyöden täynnä väkeä. Erehdyin ja petyin, kun väkeä olikin vain satakunta, vaikka olin odottanut seitsemää sataa.

No, Helsingissä oli eri meininki: Vanhaan kirkkoon kaikki jo väki tulikin jouluaattona klo 17 ns. Kekkosen kirkkoon. Kampinkadulla asunut Urkkikin istui usein jouluna omalla paikallaan pääovelta katsottuna  oikealla etupenkissä keskikäytävän vieressä. Niin, hän oli vakivieras paitsi niinä jouluina, jolloin hän kävi Moskovassa Rauhaa hieromassa. Mainittakoon, että kyllä niitä Kekkosen kirkkoja sitten myöhemmin silloin tällöin tulevalle Ruttopuiston rovastillekin siunaantui.

Kahden ensimmäisen vuosikymmeneni aikana meillä oli seurakunnassa loputon määrä erilaisten piirien ja ryhmien ja yhdistysten ja firmojen joulujuhlia. Kaikki tahtoivat oman joulujuhlansa tai edes hartaushetken. Mielekkäimpiä menoja olivat ne, kun vietiin joulutervehdyksiä vanhuksille sairaaloihin ja vanhainkoteihin. Seurakunnallisia joulujuhlia yritettiin yhdistää järjestämällä Koko seurakuntaväen yhteisiä joulutapahtumia, mutta lopulta kävi niin, että meillä oli sekä nämä uudet tapahtumat että myös kaikki vanhat. Ja sitten taas juotiin glögiä, syötiin joulupuuroa, torttuja ja piparkakkuja niin että niitä meinasi tulla jo korvistakin ulos.

Tykkäänkö vieläkään joulusta? Kiitos kysymästä, jonkinlaista eheytymistä ja toipumista lienee kolmen eläkevuoden aikana tapahtunut. Sanoma maailman Vapahtajasta on mitä upein, mutta kritiikkini on aina kohdistunut outoihin joulunviettotapoihimme. Mielestäni jouluissamme on ollut aina jotakin liian paljon; mässäilyä, juominkeja, lahjoja, rekvisiittaa, sekalaisia joululauluja, tonttuja. Laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu. Tai Jeesuksesta tulee kuokkavieras omissa syntymäpäiväjuhlissaan, niin kuin Kari Suomalaisen mainio pilapiirros katkerasti muistuttaa: Helsingin Aleksi on täynnä autoilevia tonttuja sekä stressaantuneita lahjapakettienkantajia, kun taas Jeesus seisoo repaleisissa vaatteissa Stockan seinustalla ilman että kukaan häntä huomaa. Mutta, herttiles sentään, Jeesus on kuitenkin Kristus eikä mikään Koristus!

Oma ehdotukseni: Jätetään vuoden loppu sovinnolla kaupallis-pakanallisiin tarkoituksiin ja kaiken maailman hurlumheille, mutta palataan viettämään kristillistä joulua alkuperäiselle paikalleen eli loppiaiseen. Vanhan kalenterin mukaan näet tammikuun kuudes on jouluaatto, 7.1. olisi siten kristillinen joulu. Olisi ihan eri fiilis aloittaa uusi vuosi juhlista jaloimmalla, etenkin kun seimen äärelle pääsisivät heti myös Itämaan tietäjät.

Arvelen, etten ole suinkaan ainoa pappi, joka uupuneena ajattelee (eläkkeellä tosin olen enää vain kollegiaalisesti myötäuupunut), että ei enää millään jaksaisi vuoden lopulla viettää antaumuksella juhlaa, jonka sanoma on niin moneen kertaan jo kaluttu, tutut jutut luettu, laulettu  ja saarnattu, mutku kansa tahtoo aina vain sen saman vanhan paketin. Vaan saapiko sitä työaikana ääneen edes sanoa, että väsyttää, jopa kyllästyttääkin?

Nyt on edessä erikoinen juhla, ns. koronajoulu, jolloin yhteiskunnan pyörät lakkaavat ennennäkemättömällä tavalla pyörimästä ja meillä voi olla mahdollisuus kokea ennenkuulumattoman rauhallinen joulu.  Jopa niin rauhallinen, että edes joulukirkkoihin ei tänä vuonna ole sisäänpääsyä muuten kuin nettistriimausten välityksellä.

Parhaimmillaan tämä erityisjoulu voisi olla oiva tilaisuus poistaa turhia esteitä Joulun Herran kohtaamiselta. Mietin suositun Sydämeeni joulun teen-joululaulun ideaa, joka ei näihin asti oikein ole minulle avautunut. Voisiko kyse olla lopultakin siitä, että kun Jeesuksella ei ollut sijaa majataloissa, niin hän pyytää päästä asumaan ja elämään sinun sydämeesi ja minun sydämeeni? Se valmistautumiseni merkitsee lopultakin vain suostumista, luvan antamista hänen tulla. Ulkoiset valmistelut ovat sivuseikka sisäisen valmiuden rinnalla.

Tänä jouluna tapaan vain muutaman läheisen ihmisen, heidätkin ulkona ja turvavälit säilyttäen. Vain Jeesuksen toivotan tervetulleeksi sisään, vieläpä ilman turvavälejä. Tervetuloa elämäni ensimmäinen hiljainen joulu, rukouksessa ja Sanan ääressä viipymisen koruttoman kaunis siunattu aika.

Jumalani, varjele minua takertumasta tämän maailman arvostuksiin ja anna minun kysellä Sinun tahtoasi enemmän kuin ihmisten mielipiteitä. Armahda kaikkia, jotka väheksyvät Sinun sanaasi ja puhuvat ylimielisesti niistä, jotka panevat toivonsa Sinuun. Valaise heidän sydämensä ja johdata heidät Sinun totuutesi tuntemiseen. Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen kautta. Aamen.

 

 

Yläkuva: Jouluna 1986 sain toimia Kotimaa-lehden mannekiinina.

Alakuva: Meillä oli Vanhankirkon seurakunnassa Karin luvalla valmistettu jättimäinen kopio tästä kuuluisasta pilakuvasta. Kun raahautin kuvan Vanhaan kirkkoon koululaisjumalanpalveluksiin, vastaanotto oli mykistynyt. Opettajat ja oppilaat eivät meinanneet saada silmiään irti taulusta: Mitä pilakuva tekee kirkossa? 40 vuotta sitten ihmisiä oli vielä helppo hätkäyttää…

 

14 kommenttia

  • Kyllä oli kovat jutut ja kokemukset! Yhteiskunta on nyt järjestänyt jokaiselle rauhallisen joulun ilman kälätyksiä. Koitetaan nauttia siitä, ettemme kuitenkaan ole koskaan yksin, jos uskomme joulunlapsen todellisuuteen. Rikasta joulun aikaa kaikille!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • En liene ainoa jouluvammaiseksi julistautunut tapaus Suomen Siionissa? Tohtisiko joku kohtalotovereistani myös ilmoittautua tähän?

    Monikin saattaa ihmetellä, että mikäs ihmeinen kummainen purkaus se tämä tällainen on ajankohtana, jolloin hyvä, lämmim, hellä on mieli jokaisen. Itsekin aluksi ihmettelin samaa, mutta eipä toisaalta ole eka kerta, kun uin vastavirtaan ns. Yleisen mielipiteen suhteen.

    Jouluna voi ihan oikeasti tapahtua ihmeitä! Tuon yllä olevan tekstin kirjoittaminen oli samalla kertaa hauskaa ja tuskallista, mutta nyt, jouluaattoaamuna mieleni on tyyni ja keveä. Sain ikään kuin kirjoitetuksi itsestäni pois jonkinlaisen epämääräisen jouluangstausmöykyn, joka operoimattomana oli vuosikymmenten aikana ehtinyt kasvaa pelottavan suureksi tukkeeksi sisimpääni.

    Rohkenen suositella lukijoillenikin kirjoittamista ratkaistavien asioitten selvittämiseksi. Ensinnäkin: Kun on pakko pukea mielen mustia aukkoja sanoiksi, niin silloin hommasta saa edes jonkinlaisen otteen.

    Toiseksi: Kun näet oman tekstisi, niin hoksaat, että vaivasi ei olekaan enää sisälläsi vaan se on ulkoistettu, tuotu joistakin mielen pimeistä sopukoista päivänvaloon. Nyt asiaa voi paremmin käsitellä, työstää.

    Ja vielä kolmanneksi: Parhaimmillaan kirjoitusprosessi on mitä suurimmassa määrin katarttinen eli tunneperäisesti puhdistava ja vapauttava kokemus, joka äkkinäisesti voi johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen. Heureka!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Samoja kokemuksia. Aikanaan aloin kirjoittaa blokia ihan siitä syystä, että halusin käydä läpi lapsuuden kokemuksia ja nyt aikuisena voin tarkastella niitä kokemuksia aikuisen ajatuksilla ajatellen itseäni lapsena ja niitä aikuisia aikuisina, jotka asioihin liittyivät. Sitten pääsin blokistiksi Kotiman sivulle, siihen aikaan se piti vielä anoa ja sain luvan. Kaikkiaan olen kirjoittanut kai yli neljäsataa blokia sinne omalle alustalleni. Minun jouluni ovat aina olleet köyhiä moneen muuhun verrattuna eikä porukatkaan niin kovin suuret ole olleet, mutta muistoissa on paljon rakaitakin kokemuksia.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Lauri: Ja sitten on sellainen kaino toivomus, että josko noista omista kokemusta ja pohdinnoista mahdollinen lukija voisi saada kaikupohjaa omille pähkäilyilleen.

      Tuossa kirjoittaessani loppua kohti asiat jo rupesivat kummasti selkiytymään. Näin. mulle on usein käynyt myös keskittyneessä omasanaisessa rukouksessa: Selitän ja tilitän Jeesukselle joitakin ihan kummallisia juttuja ja sitten kesken kaiken tuleekin oivallus, että ai, noinhan se asiaa meneekin, mulla on ollut väärä tulokulma asiaan.

      Jo pelkällä pysähtymisellä on terapeuttista merkitystä, kun ryhtyy pohtimaan, mihin se tie, jota nyt syystä tai toisesta kuljen, mahtaa minut johtaa. Tosin se pysähtymineen onkin asia, joka monia pelottaa ihan hirmuisesti…

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Ryhdyin kirjoituspuuhiin äsken ja sitten, kun olin siirtämässä tekstiäni lukijoille, niin se vain katosi. Humpsista. No, siinä meni joulupohdiskelut. Mietiskelin metsässä sitä, miten hyvä asia tämä korona on tämän joulunvieton suhteen. Tein semmoisen tunnin lenkin tuolla lumihuntuun peittyvässä metsässä ja vein sinne repullisen evästä linnuille. Siinä sitä oli aikaa pohtia edellisiä jouluja ja yhtään näin rauhallista en muista olleen. Ei mutta nyt on mentävä saunaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka: Jos tallensit tekstisi ennen epäonnistunutta lähetysyritystäsi, niin kyllä sen bloggauksesi jossakin päin tietokoneellasi täytyy olla. Etsivä löytää. Tai sitten kirjoittaa uuden, entistä ehomman tekstin.

      Mä pääsen kerrostaloasukkina joulusaunaan omalla vuorollani viideltä. Ehtii katsella vielä muutaman aattohartausstriimauksen livenä ennen kuin jatkaa katarttisia harjoituksiaan saippuoituna, shampoot silmillä ja löylyn lyömänä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      En muuten tallentanut kun oli vain tarkoitus siirtää se blogialustalle. Tuli mieleen jonkun keksijän sanat, kun hänen laboratorionsa tuhoutui tulipalossa. Hän oli sitä mieltä että, näin Jumala poisti kaikki virheet.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    En voi saunassa nautiskella pitkään, kun saan päänsärkyä seuraavaksi päiväksi ja silmät alkaa verestää. Ennen sauna oli paikka jossa tykkäsin pohdiskella pitkään maailman menoa.

    Nyt kun muistele entisiä jouluja, niin kyllä tämä on sentään paras. Olisihan se hauska katsella pienten lastenlasten hämmästystä ja iloa. Tai sitten isompien puuhasteluja ja lasten kotien jouluvalmisteluja. kaiken sen vipinän ja tressin sijaan saan nyt olla vapaa kaikesta ja keksittyä olemisen autuaalliseen olotilaan.

    Teini iässä piti hakea kuusi torilta. Koskaan en onnistunut siinä tehtävässä, niin hyvin ettei joku moite olisi tullut. Lahjoja ei koskaan ole osannut ostaa riittävästi. Aina on pitänyt viime tingassa juosta hakemassa kaupoista sitä sun tätä. Puhutaan kauniisti joulurauhasta, mutta hirmuinen härdelli se on aina ollut. On ollut vieraita ,tai vieraana. Laitettu jouluruokia ja syöty liikaa. Nyt on kaikkea juuri sopivasti, eikä kiire mihinkään. Melkein tekisi mieli sanoa oispa korona ainainen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka, miksi nimesi ei blogistien tavoin loista joulunpunaisena? Oletko kenties liikenteessä varomattomasti kirjautumattomana?

      Niin, älä ihmeessä ainaisesta koronasta puhu edes leikilläsi, on meinaan niin paha paikka ollut tämä vuosi monille. Tarkoittanet, että tällaisen turhista yllykkeistä vapaan joulurauhan soisit jatkuvan tulevinakin jouluina? Voipi olla, että marginaaliseen vähemmistöön jäisimme tällaisine toiveinemme. Totta sen sijaan on, että kun turha hötkyily on pois, niin on helpompi nähdä joulun perussanoma, joka niin helposti unohtuu kuumeisessa kiireessämme.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Kas. Olen kai niin väritön tyyppi. Ei kai kommentointi ole mahdollista ilman kirjautumista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Hyvää joulua Ruttopuiston Rovastille. Tuttua touhua nuoremmallekin pappispolvelle. Tässä tulee melkein syyllinen olo, kun olen ollut pappina vasta 24 vuotta ja olen peräti toista kertaa vapaana.

    Yleensä papin normijouluun kuuluu täällä landella kaksi jumalanpalvelusta aattona ja jouluaamu tai sitten kolme tapaninpäivän jumalanpalvelusta/hartaushetkeä + uusivuosi. Muut pyhäpäivät ja mahdolliset toimitukset lisäksi.

    Kyllä se jouluaamun kirkko on se stadissa syntyneen aamu-unisen maatiaispapin kauhein joulukoettelemus. Vain rippileirit menevät ohi kammottavuudessaan, kun ne kestävät niin kauan.

    Meillä käydään myös kymmenien seurakuntalaisten luona viemässä Päivän tunnussanoja, joulutähtiä ja joulutervehdyksiä tai -lahjoja. Sekä kiertämässä kaikki hoivakodit ja -osastot lähes koko työntekijäkaartin voimin. Mahdollisuuksien mukaan yritetään tavoittaa kaikki seurakunnan jäsenet. Lisäksi muutama ison porukan joulujuhla ja kahdet kauheimmat joululaulut. Joulukuun kolmen alkuviikon aikana.

    Vaan eikös se ollutkin niin, että jouluevankeliuminkin pastorit olivat yötyöläisiä?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko: Onko niin, että sinulla ei ole kokomusta 6-päiväisestä työviikosta? Se vasta olkini monessa mielessä jännä kokemus, kun turhat vapaapäivät eivät hankaloittaneet työntekoa! 😎

      Stadissa taisi loppua hoivakodeissa ja osastoissa ravaaminen joskus 1990-luvulla siihen, kun tietosuojakäytäntöjä tiukennettiin; emme saaneet enää laitoksista tietoa siitä, missä kyseiset seurakunnan vanhukset ovat hoidossa. 🤔

      Ja kyllä: Työajattomat paimenet olivat myös yötyöläisiä, etenkin jouluna ja pääsiäisenä. 😇

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Tämä joulu on oikein avannut silmiä, tajumaan miten monella tavoin rasitettu, tämä joulunaika on. On ollut suurta lepoa irrottautua monista jouluun liittyvistä odotuksista ja vaatimuksista. Hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen, sekä todelliseen sisäiseen lepoon.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (65v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121