Ouch! En tiedä, onko seuraava tahdikasta, kun olen järjestäjäpuolen edustaja. Mutta mennään riskillä. Otan vastuuta ja myönnän suoraan. Professori McGrathin luennon anti Kuopion kirkkopäivillä oli kiusallisen ohut, kuten Emilia Karhu tässä alla myös toteaa.
Tunnistin luennosta seuraavat pääpointit:
- Uuden ateismin yksinkertaistavat iskulauseet eivät enää vakuuta ihmisiä. Niinpä sen aika alkaa olla ohi. (epäilen, mutta näin McGrath väitti)
- Ateismia ei voi todistaa, kuten ei Jla-uskoakaan; kumpikin ovat uskon asioita.
- Tiede ei voi tutkia eettisiä arvoja ja elämän merkitystä. Siksi tieteellistä maailmankatsomusta on hyvä täydentää uskon näkökulmalla, joka näkee todellisuudessa enemmän.
- Kukin tiede selittää todellisuutta omalta selittämisen tasolta käsin, joten eri tieteenalat täydentävät toisiaan. Silti mikään tiede ei selitä todellisuutta tyhjentävästi. Siihen tarvitaan vielä arvoja ja merkityksiä käsittelevä uskon taso (kysyisin tosin, miksi tämän arvo-uskon täytyisi olla uskonnollista uskoa).
- Monet maailmassa havaitsemamme asiat tulevat mielekkäämmäksi, kun lähdemme liikkeelle kristinuskon näkökulmasta. Silloin tajuamme, miksi koemme tiettyjen arvojen velvoittavuuden, sisäisen kaipuun johonkin suurempaan ja sen, miksi maailma ylipäätään on sellainen kuin se on.
Nämä olivat minusta stoorin argumentit, joita sitten perusteltiin, selitettiin ja kerrattiin useammankin kerran. Tosia pointtejahan nämä ovat, mutta ne tiedetään jo hyvin Suomessakin. Siksi ymmärrän hyvin monen kuulijan pettymyksen.
McGrath on oppinut kaveri ja osaa kyllä hommansa. Mutta nyt tuli työtapaturma, tilaajan taholta. Eli allekirjoittaneen. Minähän se sovin hänen kanssaan aiheesta. Olisi pitänyt selittää, että vaikka täällä kaukana asutaankin, niin kyllä me aika paljon tiedetään aiheestamme. Mea culpa siis, ei puhujan.
Punastumishymiön paikka.
Englantilainen mystikko ja filosofi Douglas E. Harding (1909-2007) on mielestäni parhaiten muotoillut ideat, joita C.S. Lewis ja McGrath myös ajattelussaan sivuavat. Itse C.S. Lewis kutsui Hardingia aikanaan ilmaisulla ”highest genius”. Kumma kyllä, McGrath ei tuoreessa Lewis-elämäkerrassaan edes mainitse Hardingia, vaikka nimenomaan tuo näkemisen ja tietämisen suhteeseen liittyvä filosofinen ja teologinen ulottuvuus on mielestäni juuri Hardingin ajattelun ydin, jonka ajattelun Lewiskin perin pohjin tunsi, ja jonka pohjalta hän myös omaa apologetiaansa kehitteli.
Kaikkiin uusuusuus- ja postpostpost – juttuihin kannattaa suhtautua varauksella koska samat vanhat ideat niiden taustalla kuitenkin kummittelevat.
Itse olen jonkun kerran törmännyt ajatteluun jossa uskonnolla on vain välinearvo yhteiskunnan rakentamisessa ja kristinuskoa pitäisi suosia, koska se rakentaa parhaiten yhteiskuntaa. Tällainen ajattelu on kyllä vaarallista ainakin ajattelijoille itselleen, mutta voi olla sitä laajemminkin, jos se leviää ja sen edustajat alkavat muokata omaa kuvaansa kristinuskosta joksikin yhteiskuntaa hallitsevaksi voimaksi ja maallisen vallan välineeksi.
Markku: ” jos se leviää ja sen edustajat alkavat muokata omaa kuvaansa kristinuskosta joksikin yhteiskuntaa hallitsevaksi voimaksi ja maallisen vallan välineeksi.”
En aivan saanut kiinni, miksi se olisi ajattelijoille itselleen vaarallista. Eikö kuitenkin ole niin päin, että kristinusko (uskonnot ylipäätään) on ollut vahva vallankäyttäjiä ja pyrkinyt muokkaamaan yhteiskuntia haluamansa kaltaisiksi? Onneksi trendi on pois päin siitä ja esim. Suomessa kirkko toimii omassa marginaalisessa piirissään.
Joskus se on huonokin asia eli silloin, kun kannanotot oikeasti olisivat hyvää yhteiskuntaa rakentavia. Sadinmaa on yksi hyvä esimerkki. Hän saattaa olla kohuttu henkilö uskonnollisissa piireissä, mutta onko niiden ulkopuolella kukaan hänestä edes kuullut?
Katolisella kirkolla on monissa maissa vielä paljon yhteiskunnallista valtaa, mutta toivoa sopii, että niihinkin pimeisiin nurkkiin pikku hiljaa saadaan valoa.
”En aivan saanut kiinni, miksi se olisi ajattelijoille itselleen vaarallista.”
Koska kristinusko on totuus ja totuuden vääristäminen hyötytarkoituksiin ei ole hyvästä noin ikuisuuden kannalta.
”Katolisella kirkolla on monissa maissa vielä paljon yhteiskunnallista valtaa, mutta toivoa sopii, että niihinkin pimeisiin nurkkiin pikku hiljaa saadaan valoa.”
Oikeasti olisi toivottavaa, että Suomeenkin saataisiin valoa. Katolisella kirkolla on käytännössä vain hengellinen hierarkia. Maallikot ovat siitä varsin vapaita ja osallistuminen on täysin itsestä kiinni. Katolisella kirkolla ei ole myöskään minkäänlaista väkivaltakoneistoa, jos sveitsiläiskaartia ei lasketa. Täälläkin joskus törmää käsityksiin, että rohkea saarnamies voisi kaataa kolmannen maailman diktauurit tuosta vain kunhan reippaasti julistaisi vapautuksen teologiaa, mutta ei se vain niin mene. Jokaisen sopii yrittää ja kokeilla. Kirkko on noissa maissa siitäkin syystä, että ihmiset, useimmiten juuri köyhimmät, haluavat, että se on siellä.
Markku: ”Koska kristinusko on totuus ja totuuden vääristäminen hyötytarkoituksiin ei ole hyvästä noin ikuisuuden kannalta.”
Niin joo.. se ikuisuus-asia. Mutta eikö totuus löydykään kaurapuurosta?
” Katolisella kirkolla ei ole myöskään minkäänlaista väkivaltakoneistoa, jos sveitsiläiskaartia ei lasketa.”
Ei enää. Paavin päärynät sun muut ovat jo onneksi museotavaraa, mutta kyllähän likaisen työn tekijöitä aina löytyy. Varsinkin, kun pitää sellaista seuraa, mitä heillä on ollut tapana.
Mc Grathin ajatuksista tuntuu löytyvän esim Eckehartin ajattelua. Siitä olisi hienoa kirjoittaa blogi jos en olisi pannaanjulistettu monen muun kanssaK24 sivuilla.
Minä aloitin teologian lukemisen C. S. Lewiksestä, johon McGrath on viime aikoina paneutunut perusteellisesti. Ja olin aluksi todella innostunut. Vähän aikaa. Mutta luterilaiseen teologiaan perehtyminen osoitti puolifilosofisen apologian onttouden. Lut. jargonilla: puolifilosofinen apologia on ns. kunnian teologiaa. McGrathin positio ihmetyttääkin. Hänhän on tutkinut myös Lutherin ristin teologiaa.
Lewisin ja McGrathin ”anglikaanisen rationalismin” ongelmat nousevat väistämättä esiin, kun puolifilosofisen apologian teismistä pitäisi siirtyä historiasidonnaiseen ilmoitukseen perustuvaan kristinuskoon, Jumalan ihmiseksi syntymiseen, ristiin, sakramentteihin jne.
Iso juttu koskee teologian paradigmaattisia perusoletuksia. McGrathkin näyttää toimivan lopulta kartesiolaisessa, humelaisessa ja kantilaisessa filosofisessa paradigmassa, jossa esim. Humen lain (tai giljotiinin) mukaan tosiasiat ja arvot, luonto ja henki/persoona yms. erotetaan jyrkästi toisistaan.
Onko ateismi tosi vain jos se kykenee perustelemaan väitteensä (luonnon)tieteellisesti? Tämäkö oli McGrathin lähtökohta?
Sinäänsä mielenkiintoista, mutta sellainen asettelu ei auta ymmärtämään ateismia. Oikeastaan tiedemaailman tulisi paneuta ateismin ilmiöön koska heillä on tieteelliset työkalut mitä teologeilla ei ole. Kun teologit keskustelevat ateismista tieteen pohjalta niin asiantuntiaväitteistä huolimatta he eivät ole vakuuttavia. Syynä on se, että ennako asenne estää teologeja olemasta avoimia ja tarkastelemasta ongelmaa ateistin näkökulmasta .
Ateismin suuri ongelma on niin suuren ihmisjoukon eläminen iloman uskontoa. Ei vain järjestynyttä uskontoa vaan myös privaattia ,henkilökohtaista. uskontoa. Miten sellainen elämä on ymmärrettävissä? Miten sellainen ilmiö on ymmärrettävissä?
Sympatisoin C S Lewiksen apologiaa mutta se ei riitä ateistisen elämän tunton ymmärtämiseksi. Nykyinen kaunokirjallisuus antaa koko joukon materiaalia niinkuin se antoi aikaisemmin materiaalia uskonnolliseen etsimiseen.Tärkein sieltä tuleva havainto on : Ateismi on tosiasia eikä sitä osata kohdata.
Ateistit usein, ainakin ei-tieteellisellä tasolla väittävät, että heidän näkemyksensä on tieteellisesti perusteltu totuus. McGrath kai aika paljon vastaa nimenomaan sellaisiin väitteisiin, joista tuollainen harhakuva on voinut nousta.
Ketjuun sopivasti voisi muuttaa tuon ”kristinusko on totuus” muotoon ”Totuus valaisee kristinuskoa, joten sen muokkaaminen hyötytarkoituksiin on vaarallista.”
”Vanha” feuerbachilainen ateismi, joka vie pietistisen ja schleiermacherilaisen antroposentrisen liberaaliteologian loppuun asti, on kiinnostavampi vaihtoehto kuin aggressiivinen uusateismi. Uskonto on positiivinen mutta pohjimmiltaan vain ja ainoastaan inhimillinen sosiaalinen ja kulttuurinen konstruktio tiettyjen kehitysspesifien ongelmien ratkaisemiseksi.
Voi sanoa vähän anakronistisesti, että hegeliläinen filosofinen uskonto ja kierkegaardilainen/barthilainen ilmoituksen toiseutta korostava ja sen historiallisuuden ja empiirisyyden (lähes?) nihiloiva vaihtoehto eivät pystynyt vastaamaan feuerbachilaisuuden / klassisen liberaaliteologian haasteeseen.
Lupaavin vaihtoehto on koko kartesiolaisen, humelaisen, kantilaisen yms. foundationalistisen paradigman ja sen polarisoivat distinktiot hylkäävä historiaa, empiriaa ja sosio-kulttuurisia käytäntöjä korostava postfoundationalistinen pragmatistimi. Siitä tai sen osasta julkaistiin viime viikolla kiva johdatus: Kai Alhanen, John Deweyn kokemusfilosofia. Gaudeamus.