Mitä tekee sokko Kirjamessuilla?

Esitin rupriikkiin präntätyn kysymyksen itselleni lauantaiaamuna 27.10.2018. klo 10. Jäin pohtimaan asiaa ja jo viisi tuntia myöhemmin olin matkalla kohti Messukeskusta. Järkeilin, että jotta koska kun olen koko työelämäni ajan käynyt kyseisillä maallisilla messuilla, niin tiedän, mitä siellä tapahtuu ja osaan kyllä suunnistaa paikasta toiseen. Ensimmäinen otaksuma piti paikkansa, jälkimmäinen ei. En koskaan löytänyt Helsingin seurakuntahyytyymän ständille eikä kukaan osannut minua auttaa. Vasta jälkeenpäin kuulin, että kyse olikin Kirkkohullutuksen näyttelytilasta, joka kaiken lisäksi oli ruåtsinkielisellä puolella.

Matkantekoani hidasti se, että Tapiolan metroasemalla jouduin peräti kuusi kertaa (sic!) opastamaan epätoivoisen oloisia ihmisiä, jotka joko eivät löytäneet metroasemalle sisään tai sieltä pois. Se, että hukassa olevat näkevät kääntyvät nimenomaan näkövammaisen puoleen opastusta toivoen, jaksaa minua aina hymyilyttää. Ehkä he sitten kotona hoksaavat, että kummallista, miten sillä oppaalla oli se karttakeppikin valmiina…

Kurvin pysäkillä meitä on iso joukko ihmisiä odottamassa seiskaratikkaa, joka viipyy ja viipyy. Ja odottava porukka on jäätymispisteessä kovassa viimassa. Juttelen pysäkillä ja ratikassa nuoren naisen kanssa, joka kirjoista viis veisaten aikoo oitis suunnata Ruokamessuille. Sitäkään paikkaa en jostakin syystä koskaan löydä, vaan väliäkö hällä, eivät minua juustot ja viinit kiinnosta muutenkaan.  Tarkoitus on tehdä empiiristä tutkimusta aiheesta Kirjamessut sokon näkökulmasta.

Pari entistä seurakuntalaista ja työtoveria tulee vastaan ja he ymmärtävät esittäytyä minulle. Pariin pikkuserkkuunkin törmään (näkevät puhuvat tietysti näkemisestä, me valkoisen kepin käyttäjät vain törmäilemme), mutta siihen olin varautunutkin, koska tiesin heidän kirjafriikkeinä hengailevan messuilla aamusta iltaan kuuntelemassa kirjailijahaastatteluja.

Oli minulla suunnistuskarttakin, mutta sen taisin hukata jo ihan kättelyssä. Ylpeys ei antanut periksi hakea uutta tilalle.  Ajattelin, että haistellaan tässä nyt sitten tätä ilmapiiriä, nuuhkitaan kuin koirat, pyöritään ympäri kuin hyrrät. Mikäpä tässä on ollessa, valmiilla messuilla, joilta en aio ostaa yhtään mitään. Enkä myöskään ostanut.

Monien esiintymislavojen edustat ovat täynnä väkeä, istumaan ei pääse, seisomapaikoillekin pääsee vain takariviin. Valtavan isosta alttaritaul… eiku mitä nuo nyt ovat jättiskriinejä… näen, että ahas, tuollahan on Tuomas Kyrö. Ja taas on Mielensäpahoittaja näemmä kirjoittanut uuden kirjan. Väkeä on monessa kerroksessa kuin helluntaiepistolassa. Tai ei sillä helluntaiepistolan väellä sentään tainnut olla samanlaista rakennettua katsomoa kuin näillä, mutta paljon on joka tapauksessa paljon. Selviää, että Mielensäpahoittaja alkaa seikkailla TV-sarjassa, jossa pääosan Heikki Kinnuselta vie Tuomas Kyrö itse. Ei paha.

Koska kun kerran Kirjamessut ovat lakaisseet piispat kirjailijahaastattelijoina lattian rakoon, niin voisimme kääntää asetelman toisin päin: Kutsutaan (epäilijä?-)Tuomas Kyrö, Kyrö kirkkoon, papinmuorin penkkiin. Täytyyhän Mielensäpahoittajan päästä ottamaan herneitä nenäänsä myös hengellisessä mielessä, eikös juu? Arvelen, että Kyrön ja piispa Kaarlo Kallialan yhteistyö voisi olla lopputuloksen kannalta varsin makoisasti nauruhermoja kutkuttava. Pidän Kaarloa Suomen piispoista parhaimmalla hjumoorilla varustettuna. Enkä siis vahingossakaan sotke häntä serkkuunsa Aakeen, joka ei ole ihan tosikko hänkään.

Kahden euron kirjojen osasto on valtava. Mielenkiinnosta kumarrun katselemaan joittenkin ale-kirjojen kansia. Sekalaisesta tarjonnasta, kirjoista, joiden olemassaolosta minulla ei näihin asti ole ollut hajuakaan, bongaan tämän:

Olen viime aikoina katsellut Netflixiltä erilaisia outoja, kummia, mystisiä, hämäriä ja kylmääviä tarinoita, vaikka en edes tiedä, miksi. Niinpä pelolla ja vavistuksella nostan kirjapinosta kauhistuttavan opuksen nimeltä PIKKUTYTÖN KEITTOKIRJA.  Apua, miten tällaisia oikein saa julkisesti myydä? Onko pikkupojan keittämisestäkin oma versionsa? Oitis aloin miettiä, millaisen vastaanoton saisi kirja, jonka nimi on MONISSA LIEMISSÄ KEITETYT PAPIT.

Jos ei kirjoja näkisikään lukea, niin ainahan kirjoja voi plärätä, lehteillä, silmäillä, nuuhkia, käännellä ja väännellä, joitakin lastenkirjoja on mahdollista myös pureskella. Kirjoista voi rakentaa erilaisia torneja, voi ottaa sylillisen kirjoja ja viedä ne kassalle. Kun tulee maksun aika, sanotaankin, että voi, voi, kun rahat unohtuivat / katosivat / varastettiin. Heippa vaan. Tai sitten voi ihan vain ex tempore alkaa jollakin osastolla suuriäänisesti huutokauppaamaan kirjoja. Megafonista olisi paljon apua.

* * * * * * * *

Jossakin vaiheessa tulee hetki, jolloin huomaan, että tuntikausien marhaaminen betonilattialla tekee jaloista muusia. Ostamisen lisäksi syöminen ja juominen ovat unohtuneet. Ihmismassat sen paremmin kuin kirjatkaan eivät enää jaksa kiinnostaa. On päästävä pois. Haastattelen lopuksi paria mummelia, jotka odottavat hissiä, kun eivät jaksa enää portaita kiivetä. Seitsemän tunnin vaeltelu isossa salissa on tehnyt vanhojen naisten jaloista mummonmuusia. Ja minä valitan alle neljästä tunnista. Hyi minua!

Tovin odottelun jälkeen hissistä purkautuvat yhdet kaksostenrattaat ja toiset sinkkurattaat sekä monta aikuista. Me vanhojen polvien edustajat moikkaamme iloisesti uuden polven edustajia, jotka lienevät kuomujensa alla ihan kanttuvei jo valmiiksi. Yhtäkkiä mieleeni nousee kutkuttava ajatus, että minähän näen paremmin kuin ne, jotka nukkuvat tai sulkevat silmänsä tosiasioilta. Pikku-Prinssiä lainaten: Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä. On katsottava sydämellä.

 

Kuvat:

yllä: Välillä piti pysähtyä tutkimaan jotakin kiinnostavaa opusta. Istumapaikat olivat kortilla. Eivät nämäkään tyypit, joiden väliin istahdin, juurikaan suostuneet antamaan tilaa…

keskellä: Mielensäpahoittaminen on tämän ajan ilmiö. En muista Havukka-ahon ajattelijankaan olleen ajattelemistaan asioista ihan näin pahastunut.

alla: Keittokirja pikkutytölle olisi saattanut olla svetisismi, mutta genetiivin käyttö on vieläkin heikompi idea…

  1. Jos totta puhutaan, niin tapahtui Messukeskuksessa yksi mälsäkin tilanne. Nuori neito jakoi Hesarin osastolla päivän lehtiä, taka-ajatuksena tietenkin diilin teko. No, minä sanoin, että mulla on digilehti, kun siinä on se lukutoimintotäppä. Voisin kuitenkin pitkästä aikaa vähän vertailla, paljonko mun versiostani puuttuu paperilehden tekstejä.

    Pidän Hesaria ja valkoista keppiäni samassa kädessä, kun paikalle ilmestyy mahdollisesti itseni ikäinen mies, joka alkaa kinata tytön kanssa. Sanoo mm., että katsoisit vähän, kenelle noita lehtiä jaat, heilauttaen kättään minun suuntaani. Tyttö ja minä mykistymme, mutta sitten HS-tyttö keksii puolustautua: Hän halusi itse lehden!

    Tuolla väliintulijamiehellä oli rinnassaan lappu, josta näin lukea kirjaimet PRESS. Ajattelin, että onpa siinä yleissivistymätön toimittaja, kun ei tiedä erilaisista silmäsairauksista ja vioista mitään. Olisi tehnyt mieli kertoa hänelle, että täysin sokeilla on opaskoira tai avustaja aina mukana. Näetkö minulla kumpaakaan niistä? Vaan enpä viitsinyt nähdä sellaista vaivaa (hih, mikä termi!), kun mua ällötti se tilanne silleen karseesti, tiiättekste?

  2. Kiitos Hannu mielenkiintoisesta kuvauksestasi kirjamessujen hulinassa. Itse jätin ko. messut väliin tänä vuonna. Syitä on useita, mutta yksi tuo jalkojen mummomuusi. Messuilla kiertely ottaa todellakin kovin jalkojen päälle.

    Itse (entisenä kirjakauppiaan vaimona) olin yleensä enemmänkin kiinnostunut niistä pienistä yksityisistä esillepanijoista, jotka myivät esim. joulukortteja jne. Mieheni taas tykkäsi tavata kustantajia ja niiden tuttuja edustajia.

    Minäkin pistin aina silmälle, että se halpojen kirjojen, muutaman euron, valtava myyntialue oli hyvin ruuhkainen ja kauppa kävi.

    Ruokapuolen messuilta ostin ylennsä kotiseuduiltani messille tulleen Porokylän leipomon karjalanpiirakoita ja muuta suussa sulavaa. Viiniosastolle emme menneet sisälle mutta ”portin” ulkopuolelatkin erottui tuttuja kasvoja haistelemassa ja maistelemassa.

    Erehdyin kerran ostamaan ulkomaisia toffeita, joita on yleensä ollut esillä valtavat röykkiöt. En voinut syödä niitä, kun ne maistuivat oudosti bensalle, siis minun mielestäni.

    Astioitakin olen messujen kylkiäisenä ihaillut. Niin kauniita ruusu- ja kukkakuvioita ettei missään. En onneksi ole sortunut ostamaan kun kaapit on muutenkin täynnä. No, ehkä ei kuitenkaan yhtä koreita.

    • Salme: Minua on aina hymyilyttänyt Johanneksen evankeliumin viimeinen jae mahtavine liioitteluineen (Joh. 21:25): ”On paljon muutakin, mitä Jeesus teki; ja jos se kohta kohdalta kirjoitettaisiin, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa”.

      Jos evankelista Johannes olisi voinut tehdä ranskalaisen visiitin viime viikonvaihteen Helsingin kirjamessuille, hän olisi varmasti saanut hjärtaslaagin. Ehkä hän olisi ennen sitä sanonut viimeisiksi sanoikseen jotakin tämän tapaista:”Kirjoja on liikaa, ihmiskunta hukkuu niihin, AAAAARGH…!”

  3. Otsikko kysyi, mitä hän teki siellä missä oli. Minä mietin hetken aikaa ja tulin siihen tulokseen, että ihan samaa kuin muutkin. Liikkuminen saattoi olla hiukan hitaampaa ja siksi arvokkaampaa. Jos hän käytti keppiä niinkuin sitä käytetään, hän lakaisi edestään pois esteitä. Jos se oli kainalossa, niin se oli merkkinä toisille, että ei asettusi suoran eteen hengailemaan. Varmasti siellä oli yhtä vähän näkeviä näkeviä.Se lehtijuttu oli omituinen, kun emme tiedä kaikkien tapoja käyttää hesaria. Osa ilmeisesti lukee, mutta se ei kuulu valkeankepinsedälle.

    • Lauri: Edellisistä vuosista poiketen käytäviä oli levennetty, joten vastaantulijat eivät joutuneet törmäyskurssille valkeankepinsedän kanssa. Valkoinen keppi on lakaisukoneen korvikkeena huono, sillä eiväthän ihmiset katso tuollaisissakaan paikoissa eteensä tahi jalkoihinsa, vaan kuikuilevat kulkiessaankin myyntipöytiä. Silloin voi käydä niin, että päälletallottu keppi vaurioituu. Ruuhkissa hän olisi vahvoilla, jos voisi nostaa kepin tanaan niin kuin peitsen…

Hannu Kiuru
Hannu Kiuruhttp://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121