Vaalit lähestyvät. Muunneltu totuus, jota muinaissuomen sanakirjan mukaan aikoinaan kutsuttiin valehteluksi, saa yhä traagisempia muotoja. Taloudellisesta ahdingosta – kuten inflaatiosta ja sähkölaskujen maksuista – puhuttaessa, kansa jaetaan kolmeen kastiin 1) työllisiin (hyväosaisiin), 2) enimmäkseen tulonsiirroilla eläviin (eri lailla työrajoitteisiin tai työtä vieroksuviin) ja 3) (joka suhteessa kunnioitettaviin) työssäkäyviin köyhiin. Viimeinen ryhmä, työssäkäyvät köyhät, saa professoritason keskusteluissa suurimman huomion. He edustavat runsasta 200 000 tai Jyväskylän yliopiston vuonna 2015 tekemän selvityksen mukaan noin 500 000 työssäkäyvää köyhää. He leimautuvat vallitsevan energiakriisin aikana niiksi, jotka pienipalkkaisina pätkä- tai silpputyötätekevinä jäävät yhteiskunnan erilaisten tukien ja avustusten ulkopuolelle. Myytti siitä, että kaikki rehellinen työ kannattaa ottaa vastaan, koska sillä muka pärjää, on esimerkki muunnellusta totuudesta. Jos itsekunnioitus vähääkin antaa periksi tai jos sitä ei ole lainkaan, kannattaisi siirtyä erilaisilla tuilla elävään ryhmään!? Sillä pärjää aina. Jo ns. muinaiset roomalaisetkin jakaantuivat kolmeen kastiin; patriiseihin, plebeijein ja orjiin. Huonosti velvoitteistaan huolehtiva plebeiji saattoi pudota alimpaan, orjien luokkaan. Suomessa on oma sovellus. Varmistaaksesi tulonsiirron ja välttääksesi köyhyyden vältä ensisijassa työntekoa?
Ylivelkaantuneessa maassamme se, mikä on totta vai tarua, faktaa vai kuvittelua, ymmärrystä vai tietämättömyyttä puuroutuu käsittämättömäksi sotkuksi. Helsingin apulaiskaupunginjohtaja julisti aikoinaan, ettei ”valtioiden ottamaa lainaa tarvitse maksaa takaisin”. Nyt puoluetoverit ja hengenheimolaiset kipuilevat liki neljään miljardiin nousevien valtion velkakorkojen kanssa. Totuus on hakusessa. Nykyhallituksen taloudenhoidon holtittomuus ei ole uutta, vaan jatkoa edellisten hallitusten harrastelijamaisesta toiminnasta. Kysymmekin, mikä erottaa oikeiston vasemmistosta, kapitalistin työväenluokasta tai pääoman ay-liikkeestä? Professori Y. N. Hararia mukaillen kapitalismi tekee eron kapitaalin eli pääoman ja pelkän varallisuuden välillä. Edellinen koostuu resursseista, jotka investoidaan tuotantoon. Jälkimmäinen haudataan tai tuhlataan. Esimerkkeinä Harari käyttää pyramideja rakentavia faaraoita ja aarrelaivan ryöstävää ja saaliinsa kätkevää merirosvoa. Heistä kumpikaan ei ole kapitalisti. He, jotka investoivat osan tuloistaan osakemarkkinoille, ovat kapitalisteja. Ylen-uutiset (12. 2.2023 klo 08.00) kertoi puolueiden sijoitusvarallisuuksista. Niistä suurin oli demarien 7 ja toiseksi suurin persujen 4 miljoonan sijoitussalkku. Kepu 1,9 miljoonan salkkuineen oli vasta kolmas. Kohteina olivat erityisesti asuntomarkkinoiden sijoitukset, joista ay-liike viime vuosina on tullut erityisen tunnetuksi. Yllätykseksi kokoomus kapitalismin kehtona ei omannut ilman työtä kasvavaa sijoitussalkkua.
Työtätekevien köyhien harteilla – jonkunhan täytyy työtkin tehdä – ratsastavat suurituloiset, media-palkkaa korkeammin palkatut (kuten jokainen kansanedustajakin), sijoitustoimintaa eli puhdasta kapitalismia harjoittavat puolueet ja ay-liike, joista viimeksi mainittu mitä suurimmassa määrin määrää vuokra-asuntomarkkinoita ja niihin liittyvää tulonsiirtotoimintaa. Tämä joukko ratsastaa työssäkäyvien köyhien harteilla, ylläpitää äänestäjäkarjaa tulonsiirroilla osallistumatta itse kansan- ja valtiontalouden kannalta välttämättömään, tuottavaan työhön. Kapitalismilla ratsastava nykyhallitus, jonka yhdellä ministerillä on suurin julkisesti tiedostettu osakesalkku, käy muunnelluin totuuksin taistelua kapitalismia vastaan, jotta työssäkäyvät köyhätkin ymmärtäisivät äänestää oikein.
Jotta totuus vai taru, fakta vai kuvittelu, ymmärrys vai tietämättömyys oikein sotkettaisiin saatiin Ulko-poliittisen instituutin johtaja Mika Aaltolan Turkin vierailu ja siitä kertova totuudenmukainen raporttikin näyttämään liki valtiorikokselta niiden toimesta, jotka viimeisten 30 vuoden aikana (IL 13.2.2023, Näin hirmuinen muutos poliitikkojen Nato-kannoissa on tapahtunut) ryömivät itänaapurin edessä ja vasta kansan ärähtäessä takin käännettyään nousivat seisomaan ollakseen nyt sitäkin urmakkaampia. Reaktion läpinäkyvyys tuskin kuitenkaan hämää montaakaan.
Lähestymme tulevia vaaleja totuuden ja valheen eli muunnellun totuuden välisessä ilmapiirissä. Laajemmin nähtynä käy samalla sääli Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyiä, Ukrainan kansaa ja koko Euroopan ohella myös suomalaisia, sillä vuosikymmeniä kestänyt vaikenemisemme ja yhä jatkuva passiivisuutemme eivät ole puolueettomuutta, vaan vallitsevan tilanteen, muunnellun totuuden tukemista.
Sitten on vielä unelmakauppiaat, jotka erilaisia ikuisia onneloita siistinä ja helppona sisätyönä lupaillen ansaitsevat korkeita tulosvastuuttomia palkkoja.
Kun nuorempana toimin yhteiskuntaopin opettajana koetin saada oppilaani tajuamaan, että ns. vaalilupaukset eivät oikeastaan ole lupauksia, vaan tavoitteita. Niiden toteutus on mahdollinen vain jos puolue saa yli 100 paikkaa eduskuntaan, mikä nykyjärjelmässä on käytännössä mahdotonta. Jotta yleensä mitään voisi politikassa saada aikaan, on tehtävä kompromisseja, jolloin jotakin tavoitteiden suuntaista voi saada aikaan kunhan antaa jollekin kumppanille periksi jossain toisessa asiassa. Eduskunnan kohteliaisuussäännöissä on sovun edistämiseksi edellytetty, ettei vastapuolueen valhetta saa sanoa valheeksi, vaan on käytettävä kiertoilmaisuja. Tämä on tarpeen, jotta herjauksilla ei estettäisi järkevien kompromissien tekoa.
Ongelmana on myös peiteilmaisujen käyttäminen, uus(uudis)kieli. Sillä peitetään todelliset tavoitteet. Rakenteelliset muutokset on ehkä useimmin käytetty peitekielen fraasi. Se voi tarkoittaa mitä tahansa. Toimittajat jättävät työnsä tekemättä, jos/kun he eivät tv/radiokeskustelussa tai lehtihaastattelussa tartu tähän fraasiin ja pakota sen käyttäjää selvin sanoiin kertomaan, mitä hän fraasin taakse kätkee.
Olen asunut pitkään kulttuurissa, missä lähes kaikki hankalat asiat sanottiin kiertoilmaisuin. SIihen oli aluksi vaikea tottua,mutta kyllä suomalainenkin ikävä kyllä tuon taidon oppi, jos ei ennestään osannut. Toisaalta, kun asui siellä tarpeeksi kauan, niin oppi kyllä kuulemaan tuollaiset asiat oikein, vaikka ne olikin ”väärällä” tavalla ilmaistu.