Palo- ja pelastustoimessa on selvää, mitä pelastus merkitsee: ihmisen pelastamista hengenvaarasta. Tuntuu siltä, että kristinuskon piirissä pelastusta ei nähdä yksiselitteisesti, vaikka se on uskon peruskäsitteitä.

Viime vuonna papit kokoontuivat hiippakunnittain piispojen kutsusta synodaalikokouksiin keskustelemaan pelastuksesta. Aihetta valotettiin myös ajallisesta ja inhimillisestä näkökulmasta, kun pandemia, sota sekä ilmastonmuutos uhkaavat nykyisten yhteiskuntien ja länsimaisen elämäntavan säilymistä. Siksi synodaalikirjan osiossa ”Maailman pelastus” aihetta oli tarkasteltu hyvinvoinnin, ekokriisin ja oikeudenmukaisuuden näkökulmista.

Kontekstuaalinen tai vapautuksen teologia näkee pelastuksen usein maailman sisäisenä oikeudenmukaisuuden toteutumisena. Esikuvana luetaan esimerkiksi 2. Mooseksen kirjan kertomusta israelilaisten vapautumisesta Egyptin orjuudesta. Vapautuksen teologia on antanut sytykkeitä läntisissä kirkoissa pelastuksen ymmärtämiselle erilaisten syrjittyjen ihmisryhmien vapautumisena tai jopa vallankumouksena, jossa muutos edellyttää vallitsevien rakenteiden murtamista. Siten vapautuksen teologia tulee lähelle eräiden poliittisten liikkeiden päämääriä.

Pelastus kohdistuu esimerkiksi ihmisryhmiin, jotka järjestöjen vaikuttamistyö nostaa esille, samalla kun jotkut toiset ihmisryhmät jäävät pimentoon eikä heidän äänensä kuulu. Jotkut ihmisryhmät katsotaan etuoikeutetuiksi ja syyllisiksi sortoon. Siksi hyväosaisiksi katsotuilta tulee poistaa heidän etuoikeutensa. Siten ajallinen pelastus ei koske yhdenmukaisesti kaikkia.
_ _ _
Sorrettujen vapauttaminen ja epäoikeudenmukaisuuden korjaaminen ovat tarpeellisia tavoitteita, mutta eivät vastaa sitä, mitä kristinuskossa tarkoitetaan pelastuksella - tai vastaavat sitä vain toissijaisesti. Siksi maailmansisäistä pelastusta ei tulisi kirkossa asettaa hengellisen pelastuksen paikalle. Jeesuksen tehtävä pelastajana tulee kapeasti – tai väärin ymmärretyksi, jos häntä pidetään vain hyvän elämän opettajana tai marginalisoitujen vapauttajana.

Mikä siis on Jeesuksen rooli pelastajana? Ensin on kysyttävä, mistä pelastetaan ja mihin pelastetaan. Ihminen on perustaltaan ilman jumalanpelkoa ja luottamusta Jumalaan. Ihmisen halu suuntautuu poispäin Jumalan tahdosta. Tästä synnistä nousevat pahat ajatukset, sanat ja teot, joiden seurauksia kärsivä maailma ja luomakunta kantavat esimerkiksi rakkaudettomuuden, väkivallan, sotien tai ilmaston lämpenemisen kautta. Ihmisen itsekkyys ja ylpeys ovat saaneet valitsemaan tien, jossa käytetään piittaamattomasti ja lyhytnäköisesti hyväksi toisia ihmisiä ja luonnonvaroja.

Jumalan pelastus ei kohdistu ensi sijassa synnin seurauksiin vaan sen alkusyyhyn, ihmisen eroon Jumalasta. Ihmiselle on mahdotonta omin voimin palata Jumalan yhteyteen. Siksi Jumala itse rakentaa katkenneen yhteyden lähettämällä oman Poikansa ihmiseksi etsimään ja pelastamaan sitä, mikä on kadonnut. Jeesus kuolee ristillä ja kärsii syyttömänä maailman synnin rangaistuksen. Näin Jumala sovittaa maailman itsensä kanssa.

Augsburgin tunnustus (Artikla IV) sanoo saman: ”Ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan heille lahjoitetaan vanhurskaus ilmaiseksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on sovittanut syntimme. Tämän uskon Jumala lukee vanhurskaudeksi itsensä edessä.”

Seuraava artikla V kertoo, että uskon saamiseksi on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka: ”Sanassa ja sakramenteissa – joita ovat kaste ja ehtoollinen – niitä ikään kuin välikappaleina käyttäen, lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon, missä ja milloin Jumala sen hyväksi näkee.” Pelastus ei siis tule ihmisestä vaan Jumalan armosta, Kristuksen kautta.

Kirkolla ei ole tärkeämpää tehtävää kuin julistaa eri tavoin evankeliumia, kastaa ja opettaa sekä viettää messua. Niiden kautta mahdollisimman monet tulevat osallisiksi pelastuksesta. Lopulta pelastus on yksin Jumalan vallassa ja hän voi pelastaa ne, jotka hän hyväksi näkee.

Osallisuus Kristuksesta muuttaa ihmistä ja tuottaa hyvää hedelmää, rakkautta toisia ihmisiä kohtaan ja oikeudenmukaisuutta. Näin myös maailmansisäinen pelastus voi edetä ja toteutua, kun Pyhä Henki vähitellen muuttaa ihmistä Kristuksen kaltaiseksi. ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” (Joh 15:5).

Yhteys Jumalaan Kristuksen kautta jatkuu myös kuoleman jälkeen. Siksi kristityllä on toivo ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä Jumalan taivaassa. Ihmisen järki ei sinne yllä. Se on meiltä salattu.