Sami P. Ymmärrän, että olet vaikuttunut itäisen kirkon näkemyksistä ja uskollisuudesta monille asioille ja kritisoit varsin rankasti luterilaisuutta. Olen sitä mieltä, että vain lahkot ja ääriprotestanttiset ryhmittymät yrittävät mieletöntä hyppyä omasta ajastamme ”yksin Raamattuun” unohtaen kirkon tradition ja historian. Tästä syystä pidän itsekin kiinni traditiosta mutta arvioimalla sitä Raamatun ja pelastusopin valossa: Raamattu on ylin ja ratkaiseva normi mutta ei ainoa normi.

Samalla on syytä huomata pari asiaa: Ensiksikin: Kaikki ”apostoliseksi traditioksi” sanottu ei teologianhistorian tutkimuksen valossa ole välttämättä osoitettavissa apostolien aikaan palautuvaksi. Tällöin me kaikki joudumme arvioimaan erilaisten esitettyjen väitteiden todennäköisyyttä ja mielekkyyttä sekä oikeutusta (klassinen esimerkki: lapsikasteen apostolinen alkuperä). Kriittisiä kysymyksiä ovat mm. ikonien kunnioittaminen, ortodoksisen liturgian ja kolminaisuusopin monet piirteet ja tässä keskusteltu aihepiiri pyhien kunnioittamisesta ja rukoilemisesta sekä mariologia. Jos halutaan, myös kirkon virka(hierarkia) kuuluu tähän. Toivon, että myös vastaisit Sinulle esittämiimme kysymyksiin etkä vain laukoisi, että ne ovat outoja tai harhautuneita protestantismin ilmentymiä.

Toiseksi: Raamatusta löytyy myös esimerkki kirkon sisäisestä harhautuneesta traditiosta, joka lopetettiin: Hiskia löi rikki Mooseksen valmistaman vaskikäärmeen, jolle oli siihen saakka – satoja vuosia – poltettu uhreja. Niin ikään löytyy esimerkki uudesta ja pakanallisesta traditiosta, joka johti lopulta Pyhän Hengen poistumiseen (!) kirkosta kuten Hesekiel todistaa: Jerusalemin temppelissä oli epäjumalien alttareita. Kun nyt puhutaan rukouksesta, voidaan mielestäni vakavasti kysyä: onko kirkon sisällä nyt sellaisia rukoilemisen tapoja, jotka johtavat Pyhän Hengen menettämiseen tai sellaisia, jotka pitäisi lopettaa? Nämä ovat vakavia KYSYMYKSIÄ.

Sami P. Haluaisin kuulla kantasi ikonien kunnioittamiseen, alkuun ja siihen, onko mariologia jossakin vaiheessa mennyt yli sen, mikä on sopivaa? Jos muistan oikein, ortodoksinen liturgia on omaksunut paljon Bysantin keisarillisen hovin seremonioista. Onko siis ajateltava niin, että tämäkin on meitä kristittyjä sitovaa Pyhän Hengen johdatuksessa kehittynyttä traditiota (luterilaisillehan kyse on ehdonvallan asioista). Miten suhtaudut siihen näkemykseen, että pyhien rukoilussa olisi itse asiassa kysymys varhaisemman pakanuuden paikallisjumaluuksien kunnioittamisen kristillistetystä versiosta?

Sami P. Tiedän, että nyt liikutaan alueella, joka käsitetään helposti toisen uskoa loukkaavaksi. Sitä en tarkoita. Mutta muistelen, että Pelikanin teologianhistoriakin ajoittaa ikonien kunnioittamisen tunnistettavan alun jonnekin 200-luvun loppupuolelle ja että esikuvat olisivat myöhäisantiikin pakanuudessa. En muista, mistä olen lukenut, että useamman idän kirkossa kunnioitetun pyhän taustalla olisi tunnistettavalla tavalla jokin paikallinen (puoli)jumala, jonka ominaisuudet ovat siirtyneet paikallisesti kunnioitetulle pyhimykselle. Olen sillä kannalla, että ns. kristillinen tulkinta on monissa tapauksissa aivan hyväksyttävää. Eräiden pyhien historiallisuus voidaan valitettavasti kyseenalaistaa. Ymmärrän kyllä sen, että pyhiä kunnioitettaessa ja heidän puoleensa käännyttäessä halutaan lähestyä viime kädessä heidän Jumalaansa ja kunnioittaa Häntä. Mutta minusta nämä kysymykset ovat olennaisia Raamatun valossa.

Sami, mielekäs keskustelu ei edelleenkään synny siitä, jos toisen kirkkokunnan traditiokäsityksestä poikkeava raamattuperiaate todetaan harhautuneeksi ja toinen osapuoli pitää vastaavasti jonkun traditiokäsitystä ja opinkäsityksiä epäraamatullisina. Kristikunta lienee onneksi laajalti yksimielinen Raamatun ainutlaatuisuudesta, vaikka asiat muuten sanoitettaisiin ja ilmaistaisiin eri tavoin. Tältä pohjalta pitäydyn rukouksen osalta siihen, että pyhiä tulee kunnioittaa, mutta ei rukoilla. Pitkään traditioon, jossa monet ovat kasvaneet, tulee kuitenkin suhtautua avarasti. Tämä pätee niin rukoukseen kuin moneen muuhunkin asiaan. (Vrt. Lutherin Invocavit-saarnat messun radikaaleja uudistajia vastaan).

Olen jo aiemmin muistuttanut siitä, että puhe uskonpuhdistuksen muoto- ja sisältöperiaatteesta on vasta 1800-luvun puolivälissä muotoiltu ”työkalu”, joka ei vastaa vanhan luterilaisuuden itseymmärrystä. Kritisoit siis Lutheria, Melanchthonia ja muita 1500-luvun kristittyjä teologeja 300 vuotta myöhemmästä yksinkertaistavasta näkemyksestä. On oikein, että myös luterilaisuutta tarkastellaan kriittisesti. Mutta samalla periaatteella pitäisi voida suhtautua muihinkin kristillisiin kirkkokuntiin. Ei tuomion ja riitelyn halusta vaan ihan vain asioita eritellen. Siunausta elämääsi!

Sami P. Handbuch der Dogmen- und Theologigeschichte Band 3, (1998), s. 170 – 173: pikasuomennos: ”Keskeinen välitysteologinen oppi, että protestantismi suhteessaan uskoon, kirkkoon ja teologiaan nojaisi ”kahteen periaatteeseen” on dogmihistoriallisesti syntynyt välitysteologian piirissä… Tämä distinktio, josta virheellisesti pian luultiin, että se palautuisi Lutherin teologiaan tai luterilaisen ortodoksian prinsiippioppiin, merkitsee uutta muotoilua, ja on syntynyt ilmeisesti vasta 1700- ja 1800- lukujen vaihteessa.” Oppi omaksuttiin laajasti, koska se sopi aikakauden kirkkopolitiikkaan. – Kyllä tuo erottelu toki minullekin opetettiin ja moni muukin sitä tuntuu käyttävän.

Totta kai Luther sinun näkökulmastasi katsottuna perusti uuden kirkon. Me näemme asian toisin: Luther kannattajineen joutui kirkonkiroukseen eikä heitä enää vihitty papeiksi. Kun Kristuksen laumaa ei voitu jättää ilman sanaa ja sakramentteja, jokin ratkaisu oli tietysti löydettävä. Minä näen noissa Invocavit-saarnoissa aivan toisenlaisen painotuksen: kuvainraaston ja liturgisen elämän silpomisen asemesta jatkuvuuden ja sielunhoidollisuuden korostamisen. Kiitoksia keskustelusta.

Sami P, lyhensin käännöstäni, alkutekstissä ovat kyllä termitkin: Formalprinzip, Materialprinzip. Tekijä on Gottfried Hornig, jakson nimi ”Lehre und Bekenntnis im Protestantismus”. Kirjallisuusviitteet löytyvät ao. käsikirjasta.

On tullut selväksi, että käytät Lutherin ja luterilaisuuden arvioinnin mittapuuna idän kirkon linjauksia ja teologiaa. Voimme tuskin löytää yhteistä säveltä, koska minä pitäydyn siihen, että Raamattu yksin on kristillisen uskon ja elämän ylin ohje ja normi, jonka valossa kaikkea traditiota – myös rukousta – arvioidaan. Se, että tämä raamattuperiaate on lausuttu selkeästi julki vasta 1577, ei tietenkään tarkoita, etteikö itse ajatus olisi kulkenut julki lausumattomana ja ehkä himmentyneenäkin osana kristikunnan monisäikeistä traditiota. Tämä ajatus ei myöskään ole ristiriidassa sen kanssa, että moni dogmi on muotoutunut pitkähkössä prosessissa. Jos asia sen sijaan kiikastaa siitä, että asiasta ei ole ekumeenisen kirkolliskokouksen päätöstä, sille emme voi toistaiseksi mitään.

Pyhät elävät – näinhän se on. Mutta huomaa toki, että silloin on oltava varmuus siitä, että juuri he ovat päässeet perille kirkkauteen poikkeuksena heistä, jotka nyt ovat ns. välitilassa. Voidaan tietysti ajatella, että pyhien puoleen kääntyminen koituu Kristuksen kunniaksi. Miksipä ei. Mutta jos pyhien puoleen kääntyminen tosiasiallisesti johtaa Kristuksen sivuuttamiseen, on mielestäni voitava kysyä, onko käytännössä jotakin korjattavaa. Nyt .