Minne Helvetti unohtui

Viime sunnuntaina sain minulle harvinaisen mahdollisuuden pitää saarna, oikein pöntössä. Aikaa sen valmistamiseen oli puoli vuotta, joten materiaalia kertyi paljon enemmän, kuin mitä pienessä hetkessä kykenee jakamaan kansalle. Ehkäpä nyt on sitten aikaa toiset puolivuotta makustella kaikkea sitä mitä prosessissa sain. Evankeliumitekstin yksi keskeinen ajatus on tuo kadotus, josta jotkut sanovat, ettei siitä pitäisi puhua kirkossa yhtään mitään.

Kadotuksen tulisi kuitenkin olla julistuksen yksi keskeinen asia. Koska vain sen olemassaolon tunnustaminen voi avata sovitustyön oikean merkityksen. Jollei kadotusta olisi, niin mitään sovitustahan ei tarvittaisi. Emme tarvitsisi mitään pelastusta, ristinsovitusta, ylösnousemusta, emmekä Jumalan ihmiseksi syntymistä. Kaikki se olisi vain köykäistä rekvisiittaa kauniissa tarinassa.

Nyt kuitenkin on Helvetti, jota myös kadotukseksi ja Tulijärveksi kutsutaan. Väite siitä, ettei tästä saisi puhua merkitsee sitä, että koko kristillisen uskon perusta murtuisi. Mihin tarvitsisimme pelastusta, jos kerran meitä ei uhkaa mikään tuomio, eikä tulijärvi? Kristitylle jää vain hyvän ihmisen malli jota tulee seurata. Kristityn velvollisuus on pyrkiä kaikkeen hyvään. Siihen hyvään ei tarjolla ole kuitenkaan mitään todellisia voimavaroja. Niinpä julistuksessa ei voi pitää esillä mitään ehdottomia näköalojakaan.

Uskovia ei siksi voi erottaa mitenkään muista. Uskovan tuntomerkitkin häivytetään, Näin on palattu siihen pakanalliseen ajatukseen, että kaikki tulevat omalla uskollaan autuaiksi. Ettei kukaan vain loukkaantuisi ja kokisi, ettei hänen uskonsa ole oikeaa kristillistä uskoa.

Juuri tuo kohta tekee tuosta evankeliumitekstistä vaikean. Joudummehan siinä Jumalan tuomioistuimen eteen. Eikä siinä mitkään puolustelut auta. Sellaiseen ei edes anneta mahdollisuutta.
Lisäksi teksti nostaa esiin vain laiminlyöntimme. Niitä jokaisella riittää.

Olisikohan niin että kuoleman pelkokin on pohjimmiltaan tietoisuutta siitä, että , että kuolemassa menemme suoraan tämän tuomioistuimen eteen.

Saarnassa mainitsin kadotuksesta lyhyesti jotenkin näin : Jotkut sanovat ettei kadotuksesta pitäisi puhua mitään ja eihän Jumala voi olla niin sadistinen , että tahtoisi kiduttaa ihmisiä loputtomasti jossakin tulessa. No näin hän ei todellakaan ole. Juuri siksi Jumala lähetti oman poikansa Jessuksen maailmaan, ettei yksikään joka häneen uskoo joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Niinpä Jumala on tehnyt kaikki voitavansa, ettei kukaan joutuisi kadotukseen.

Pöntössä minulla oli edessäni vain saarnateksti ja siinä tärkeimmät kohdat alleviivattuina. Lisäksi paperin sivussa joitakin merkintöjä. Joten ihan tarkkaan en muista mitä sanoin.

  1. Lisään vettä myllyyn: ”Ja minä näin kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä, ja kirjat avattiin; ja avattiin toinen kirja, joka on elämän kirja; ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli kirjoitettu, tekojensa mukaan.”
    Ilm.20:12

    On hyvä huomata, että kuolleet tuomitaan.

    Jos nykyihmiselle sanoisi, että ihminen on Jumalan rakentama tietokone, joka päivitetään kuoleman jälkeen, tai vaihtoehtoisesti kaikki tiedot pyyhitään pois, ja kone tyhjennetään niin alkaisiko ihminen suhtautumaan tekemisiinsä vakavammin?

    Voisiko jopa ahdistua? Jospa vielä tapahtuisi niinkin onnellisesti, että Jumalan laki alkaisi ahdistaa, ja ihminen alkaisi kyselemään pelastuksensa perään?

    • Olet Ismo aivan oikeassa siinä, että kuolleet tuomitaan. Muutamaa jaettu myöhemmin kerrotaan miten: ”Jokainen, jonka nimeä ei löytynyt elämän kirjasta, heitettiin tuohon tuliseen järveen”(Ilm20:15).

      Raamattu kertoo tässä yhteydessä myös sen, mikä on tuomio: ”Tämä on toinen kuolema: tulinen järvi.”Ilm20: 14). Ja tuosta kuvaannollisesti järvestä ei ole paluuta olemassaoloon enempää Saatanalla kuin hänen seuraajillaankaan.

  2. Todelliset merkitykset on helppo hukuttaa lukuisiin käännösehdotuksiin ja tulkintoihin. Noin voidaan kiertää se todellisuus, että Helvetti on paikka johon ne, jotka eivät usko evankeliumia, ovat matkalla. Vain kieltämällä selvät sanat, on mahdollista väittää, että kyse on tyhjiin raukeamisesta. Toisin sanoen siitä, ettemme olisi vastuussa omista teoistamme kuoleman jälkeen.

Kirjoittaja

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.