Jalkapallon mestarien liigan otteluiden parhaita hetkiä on mielestäni, kun ottelun jälkeen joukkueiden valmentajat kättelevät, jopa halaavat toisiaan.

Niinpä yllätti, kun erään seurakunnan kirkkoherran vaalin hävinnyt hakija kirjoitti lehteen tapahtuneen ”suuren vääryyden”. Ehkä häviäjät joskus niin ajattelevat, mutta harvoin sitä kirjoitetaan julki. Mistä oli kysymys?

Kun tulin ensimmäisen kerran valituksi kunnanvaltuustoon, paikka ratkaistiin arvalla kahden yhtä monta ääntä saaneen ehdokkaan kesken. Arpa suosi silloin minua. Hävinnyt sanoi lehtihaastattelussa, että ”demokratia ei toiminut”. Milloin demokratia toimii?

****

Olen seurannut viime aikoina käytyjä kirkkoherranvaaleja. Niissä suuri kysymys on vaalitapa. Käytetäänkö suoraa vai välillistä vaalia? Molemmilla tavoilla on omat kannattajansa ja hyvät perustelunsa. Molemmat toteuttavat periaatetta, että seurakuntalaiset valitsevat itselleen paimenen.

Suoran vaalin heikkous on, että äänestysprosentti jää kovin alhaiseksi. Tulokseen voi äänestäjien vähäisen määrän vuoksi jopa melko helposti vaikuttaa. Eräässä seurakunnassa tulokseen saatettiin vaikuttaa merkittävästi kuljettamalla yhden tukijoukon toimesta äänestäjiä bussilla äänestyspaikalle.

Suorassa vaalissa saattaa syntyä vilkasta keskustelua seurakunnan asioista, mikä on hyvä asia. Mutta siinä voi olla, että valinta tapahtuu puutteellisilla perusteilla.

Suoran vaalin keskusteluissa saattaa kuulla perusteluina mm., että hakija on ”hyvä tyyppi”, ”erinomainen saarnamies” tai ”oiva laulaja”. Pelkästään näillä ominaisuuksilla ei välttämättä nykyaikana onnistuta viranhoidossa kovin hyvin, mistä saattaa seurata ongelmia.

Nykyään kirkkoherralta vaaditaan paljon tietoa ja taitoa johtamisessa, henkilöstöhallinnossa ja talouden hoidossa. Niitä on vaikea arvioida kansanvaalissa.

Väitän, että kirkkovaltuuston tai seurakuntaneuvoston suorittamassa vaalissa seurakuntalaisia kuullaan laajemmin, ja tulosta on vaikeampi manipuloida. Siinä voidaan myös vertailla ehdokkaita objektiivisemmin viran nykyisiä vaatimuksia ajatellen, ainakin on syytä näin olettaa. Toki luottamushenkilötkin voivat erehtyä.

”Suuresta vääryydestä” kirjoittanut viran hakija tarkoitti juuri vaalitapaa. Hänen mielestään vääryys tapahtui, kun seurakuntalaiset eivät saaneet käyttää suoraan äänioikeuttaan. ”Kirkkovaltuusto valitsi kirkkoherran seurakuntalaisten puolesta.”

Taustalla ehkä oli ajatus, että suoralla vaalilla tulos olisi ollut toisenlainen. Hakijat ja kannattajat suosivat jompaakumpaa vaalitapaa sillä perusteella, kummalla olettavat itse tai suosikkinsa menestyvän parhaiten.

Valinnan kahden vaalitavan välillä tekee seurakunnan ylin luottamushenkilöelin eli kirkkovaltuusto tai seurakuntaneuvosto. Kaksi vaalitapaa on ollut käytössä vuodesta 2014.

****

Toinen piirre vaaleissa on, että ehdokkaita julkisesti vertailtaessa jää usein heidän hengellinen suuntautumisensa tai mielipiteensä piiloon. Esille otetaan hakijoiden koulutus ja kokemus tai mainittu saarna- ja laulutaito, mutta äänestäjät eivät ainakaan kokonaan ja varsinkaan sisäpiiri noilla perusteilla tee valintaansa?

Olettamukseni ja havaintoni on, että kirkollisella ja hengellisellä suuntautumisella on suuri vaikutus valintaan. Sitä selvitellään rivien välistä ja piilossa, mutta sitä ei sanota ääneen. Myös sukupuoli taitaa edelleen vaikuttaa, vaikka vähenemässä määrin, samoin herätysliiketausta, vaikka ehdokkaat yleensä ilmoittavat tulevansa kaikkien kanssa hyvin toimeen.

Näin on kirkossa laajemminkin. Linjaeroja ei juuri käsitellä julkisesti valinnoista ja päätöksistä keskusteltaessa ja niitä valmisteltaessa, mutta ne näkyvät tuloksissa. Puhutaan vertauskuvin tai vain kuiskaamalla. Miksi? Tuskin erilaiset näkemykset poistuvat sillä, että niistä ei puhuta avoimesti.

Muistaakseni arkkipiispa Tapio Luoma on puhunut useaan kertaa tarpeesta tulla toimeen eri mieltä olemisen kanssa. Se on tärkeämpää kuin olla yhtä mieltä. Ollaan eri mieltä, mutta silti yhdessä.