Suomen Raamattuopiston Elämä-lehdessä (4.8.2023) Juha Vähäsarja väittää, että kirkkoon ollaan tuomassa uushenkisyyttä. Taustalla on aihepiiristä Crux-lehdessä julkaistu juttu, jossa kolme kirkon pastoria kertoo, mitä uushenkisyyden haasteelle pitäisi tehdä. ”Sokerina pohjalla” eli kaiketi varoittavana ääriesimerkkinä uushenkisyyden tuomisesta kirkkoon Vähäsarja mainitsee pastori Timo Pöyhösen Hengen uudistus -liikkeestä. Kirjoituksen johdosta jo useampi henkilö on eronnut yhdistyksestämme ja huhut vellovat ympäri Suomea. Siksi lienee paikallaan sanoa jotain.
Otin asiaan kantaa jo KesäSpirit-tapahtumassa (5.8.), josta voit katsoa videon tästä.
Mutta sanottakoon nyt suoraan, että Elämä-lehden pääkirjoitus on törkeä ja kääntää ilmeisen tahallaan koko asetelman aivan ylösalaisin. Jos Vähäsarja olisi halunnut olla totuudellinen, hän olisi kertonut, että Hengen uudistuksen työn tavoite on juuri päinvastainen kuin mitä hän antaa ymmärtää. Me emme tuo uushenkisyyttä kirkkoon vaan evankeliumia uushenkisille. Tämä käy kirkkaasti ilmi mainitusta Crux-lehden jutusta.
Jos Raamattuopisto haluaa vetäytyä bunkkeriinsa ja pysyä kaukana tämän maailman etsijöistä, niin sen he toki saavat tehdä. Mutta sitä en ymmärrä enkä hyväksy, että he mustamaalaavat valheellisin perustein heitä, jotka edes yrittävät tavoittaa aikamme henkisiä etsijöitä.
Timo Pöyhönen
toiminnanjohtaja, Hengen uudistus
Ps. Yritin kyllä soittaa Vähäsarjalle, mutta kun en saanut kiinni, niin jätin viestin ja soittopyynnön yli kaksi viikkoa sitten. Vielä hän ei ole kiireiltään ehtinyt.
Asiat näyttävät sisäpuolelta kovin erilaisilta kuin ulkopuolelta. On myös niin, että kun leimakirves heilahtaa, sitä leima ei tahdo saada pois! Jatka työtäsi selkä suorana luottaen siihen mihin itse uskot!
Tässä tapahtuma sarjasta on vaikea ulkopuolisen päästä selville. Crux-lehdessä lukee näin Timo Pöyhösen jutun kohdalla, mistä Elämä Lehti on asian bongannut.
” – Olin jokin aika sitten ”meedion apupoikana”
henkisyysmessuilla. Oli kiinnostavaa nähdä, miten
alkunaureskelujen jälkeen ihmisten ilmeet vakavoituivat, kun he kokivat jotakin yliluonnollista”
https://akiliitot.fi/wp-content/uploads/2023/06/Crux_2_23.pdf
Kannattaa siis lukea mitä siinä jutussa sanotaan eikä takertua kevennykseen. Esim jo pelkkä otsikko kertoo mikä on homman pointti: ”Oman traditiomme aarteet täytyy ottaa uudelleen käyttöön”
Hengen uudistus kirkossamme ry:n toiminnanjohtaja, pastori Timo Pöyhönen, toteaa uushenkisyyden olevan ”valtava ilmiö”.
– Voisi jopa sanoa, että Suomessa on meneillään herätys, mutta se ei kanavoidu kristillisyyteen. Sen
sijaan yhä useammin uskonnollinen etsijä menee seurakunnan sijasta erilaisiin uushenkisiin piireihin.
Hengen uudistus -liikkeen piirissä on viime vuosina mietitty, millä tavalla kirkossa tulisi toimia, jotta etsintä kanavoituisi paremmin sen toimintaan.
– Olemme käyttäneet tässä prosessissa oppaina uushenkisyydestä kristityksi kääntyneitä. He ovat
eräänlaisia ”siltaihmisiä”, jotka pystyvät tulkitsemaan kirkon toimijoille sitä, miten uushenkiset ihmiset kokevat kirkon sanoman ja toiminnan. Pöyhönen kertoo ymmärtäneensä, että pyörää
ei tarvitse keksiä uudelleen, eikä toimintatapoja tarvitse lainata muilta uskonnoilta.
– Meillä on paljon eväitä omassa traditiossamme. Nämä aarteet täytyy vain ottaa uudelleen käyttöön.
Pöyhösen mukaan kirkon täytyy ottaa kokemuksellisuus todesta. Uushenkinen etsijä ei ensisijaisesti kysy, onko jokin opetus totta, vaan toimiiko se.
– Olin jokin aika sitten ”meedion apupoikana” henkisyysmessuilla. Oli kiinnostavaa nähdä, miten
alkunaureskelujen jälkeen ihmisten ilmeet vakavoituivat, kun he kokivat jotakin yliluonnollista.
– Samoin toimivat Jeesus ja apostolit: usein parantumisihme avasi sydämet kuuntelemaan sanomaa. Kirkossa yliluonnollisuuden pitäisikin olla luonnollinen osa elämää. Uskon, että karismaattisuuden ja meditatiivisuuden yhdistelmä olisi kirkon paras tuote uushenkisille etsijöille.
Pöyhösen mielestä ihmisten kysymyksille ja epäilyille on tärkeää antaa tilaa. Hänen mukaansa
Uushenkiset eivät halua kuulua mihinkään tavan vuoksi, vaan siksi, että hengellisyydellä
on heille aitoa merkitystä. 2/2023
Kirkossa tulisi olla valmiutta kohdata uushenkisiä ihmisiä, tai ainakaan heitä ei tule tuomita.
uushenkisen kääntyminen kristityksi on usein vuosien prosessi.
– Seurakunnissa on annettava tilaa kasvaa uskossa omaan tahtiin. Muuten karkotamme aidot
etsijät pois. Tämä ei kuitenkaan tarkoita omasta opetuksesta tinkimistä.
Pöyhösen mielestä on kiinnostavaa, että vaikka uushenkisyydessä jokainen rakentaa itse omaa katsomustaan, siitä huolimatta monet heistä ajattelevat suhteellisen samalla tavalla.
– Ehkä mekin voisimme luottaa enemmän prosessiin – ja Pyhään Henkeen.
Pöyhönen korostaa, että kirkon ei tarvitse tehdä muutoksia sanomaansa.
– Uushenkisyydessä opetetaan aivan sumeilematta mitä eriskummallisimpia oppeja, eikä se ketään tunnu häiritsevän. Eiköhän sinne yksi ylösnoussut Jumalan poika sekaan mahdu. Sitä paitsi
uushenkisyyden jatkuvassa itsensäkehittämiskierteessä elävä ihminen ei mitään muuta niin paljon
tarvitsekaan kuin juuri sanomaa armosta ja sovituksesta…
Itse, en nähnyt tuota kevennyksenä, vaikka osa oli lainausmerkeissä, vaan tutustumiskäyntinä henkisyysmessuilla.
Niin. Timo Pöyhönen toteaa tuossa artikkelissa mm. – ”Kirkon piirissä jotkut saattavat ahdistua jo siitä, jos joku nostaa kädet ylistykseen. Entäpä jos kirkkotilassa olisi lupa liikuskella ja olla kehollisesti läsnä; se voisi avata ovia.”
Aivan. Tälläinen vapaa tapa liikkua kirkkotilassa perinteisen messun yhteydessä on tällä alueella totetutettu seurakunnan yhdessä kirkossa erittäin onnistuneesti. Kahvitarjoilu kirkkotilassa ja vapaasti saatavissa. Liikkuminen on vapaata, eikä se ketään häiritse. Pyhäkoulu kirkon takaosassa omassa tilassa, mutta ovi on auki, jolloin lasten laulu sekoittuu välillä musiikista huolehtivan yhtyeen ja seurakunnan virsi / lauluun. Avaimena monen mielestä on seurakunnan nuori, avoin ja ihmisläheinen pastori, joka messun toimittaa yhdessä muiden avustajien kanssa. Vapaus yhteydessä perinteiseen messuun kertoo siitä, että osallistujia on kaikista ikäryhmistä joskus lähes kirkon täyttäen. Ehkä sekin vaikuttaa väkimäärään, että tuo messu on talviaikana joka toinen sunnuntai klo 16.00. Tämä ei kuitenkaan toimisi ilman vapaaehtoisia, jotka ovat pääasiassa nuoria. Tämän messun ovat löytäneet nuoret perheet, joita muuten ei oikein kirkoissa näy. Varmaan tässä on myös käynyt niin, että messuun osallistujien kautta sana on levinnyt ja se on lisännyt väkimäärää.
Nöyryys vai ylimielisyys?
Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä että hänen valtakuntansa kautta: saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella. Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin. Mutta ole sinä raitis kaikessa, kärsi vaivaa, tee evankelistan työ, toimita virkasi täydellisesti. Sillä minut jo uhrataan, ja minun lähtöni aika on jo tullut. Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt. Tästedes on minulle talletettuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle sinä päivänä, eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka hänen ilmestymistään rakastavat.
(2. Tim. 4:1-8 / FB38)
”Kukaan ei tiedä mistä tuuli tulee ja minne se menee, ja niin on jokaisen, joka on hengestä syntynyt. ”
Ihmisen henkeä ei voi vangita, se on aina vapaa ja rajaton. Ei voi sanoa, tämä on oikea henki, ja tuo on väärä henki, lakikaan ei sellaiseen ryhdy, koska teot ovat ratkaisevia.
Ihminen voi sanoa pakon alla, tai palkan toivossa olevansa mitä tahansa, mutta ei se ole henki, joka puhuu, eikä se pysy, mieli muuttu kaiken aikaa, se joko kehittyy, tai taantuu, menee minne tuuli vie, tai mitä tuuli tuo. Niin se on hengen kanssa, se ei ole koskaan pysyvä, vaan muutoksen alainen.
Se etsii aina uutta, ja parempaa. Se on kuin vesi, joka ei pysy missäään astiassa, vaan haluaa virrata elävänä eteenpäin. Riippumatta siitä onko se puro, kanava, vai suuri joki, se haluaa päästä suurelle merelle. Jos entinen väylä menee tukkoon, käy liian ahtaaksi, tai paljastuu valheeksi, tai ei johda merelle, se kaivaa uuden. Pelkässä seisonnassa se happanee, saastuu ja muuttuu myrkylliseksi vihasta.
Niin on aina ollut ja tulee olemaan, kunnen pääsemme suurelle merelle. Ja silloin meillä on rajat, joita on pakko noudattaa.
Rajoiksi riittää jopa hiekkaranta, vuorista puhumattakaan. ”Tähän asti, ei edemmäs. Tässä on sinun ylväitten aaltojesi rajat,” sanoi Luoja, Kaikkivaltias ja loi vuoristoiset rannat, meren pauhuille rajat. Sinne me kuitenkin haluamme, rajojen sisälle, turvaan. ” Kiire kiire on nyt mulla, merelle jos aion tulla”: sanoi pikkupuro ja juoksi laulaen yli kivien ja kantojen, lepäämättä, päivät ja yöt.
Tässä on puhuttu vertauksilla.
Pohjalla saattaa hyvinkin olla kriittinen suhtautumien yleensä koko karismaattisuuteen.
Kyseiseen yksittäistapaukseen en osaa ottaa kantaa.
Viestintä on toisnaan hankalaa, se ei aina osu (kaikkiin) maaleihinsa.
Karismaattisuus on todellakin hyvin moni-ilmeinen ja monimuotoinen asia. Kaikenlasita on nähty ja kuultu. Joskus on menty ”överiksi”. Toisaalta myös karismaattisuus on koettu jotenkin vieraaksi – onhan se ”peristeisessä” suomalaisessa kristillisyydessä luokiteltu joskus kovinkin helposti ”hurmahenkisyydeksi”, jota tulee pelätä. Epäilemättä ns. karvaitakin kokemuksia on monellä erilaisista ”överiksi” menemisistä – tai siitä, että itse ilmiöt saavat suuremman huomioarvon kuin kristus ja hänen armollinen sovitustyönsä yhdessä ”kilvoittelun” kera. Ja joskus (vaativa) ”kilvoittelu”, joskus ”armo”( (= halpuutettuna) on ollut kaikki ja vain kaikki kaikessa.
Jos kristillisyydestä riisutaan terve (!) karismaattisuus, jää jäljelle helposti vain traditio sääntömääräisyys tai järkeily.
Terveen karismaattisuuden tunnistaminen on monelle aivan ylivoimainen tehtävä. Siispä lapsi heitetään pois pesuveden mukana.
Tuli mieleen tapaus jossa osallistuin hartauteen jonka osa oli mietiskelyä, ja joku vetäjä käytti siinä sanaa ”meditaatio”.
Jälkeenpäin sain kuulla miten monet kauhistuivat varsinkin sitä, että minä olin siinä mukana. Raamatun sanaa kun meidän tulee lukea, tutkia ja mietiskellä. Joten ei tuossa hartaudessa mitään uushenkisyyttä ollut. Sana ”meditaatio” vain herätti vastareaktion.
Sama taisi käydä tässä.
Hurmahenkisyyttä on esimerkiksi kirkkomme papin vastaanottama katolinen Ehtoollisen sakramentti.
Tämä unohtui Emiritus Salmelta Rooman visiitillä. Koettelemuksesta Hänen olisi tullut saada sanktio. Hän Kotimaassa totesi asian olleen vain niin oikea ja kutsuva. Tarkkoja sanoja en nyt muista.
Maallikolle moinen erehdys on anteeksiannettavaa.
Kyse ei ole tietenkään riidasta vaan erimielisyydestä ja todennäköisesti väärinkäsityksestä.
Eikä vain kahden johtajan erimielisyydestä , vaan jakolinjasta. Se tässä on juuri ongelmallista ja jakautumisen syveneminen on surullista. Joten jos tässä molempien ystävät joutuvat valitsemaan puolensa, niin iso tappiohan se on molemmille.
Jakolinjasta siinä mielessä, että jokaisen on hyvä miettiä suhdettaan uushenkisiin ystäviinsä – heitähän on jokaisella; joka suvussa, työpaikalla, naapurustossa. Mitään muuta jakolinjaa ei ole eikä synny. Tai jos syntyy niin se on vain sisäpiirin sisäpiirin pikkumainen kiista. Sellaisessa en halua olla mukana.
Tintin seikkailuista luin lapsena: ”joka toisten juttuu puuttuu, se itse siihen juuttuu.” Olisi pitänyt tuo muistaa. Eihän asia minua koske. Minun ei tarvitse itse mitään rajanvetoja tehdä. Tunnen molempien toimintaa ja tavoitteita aika pitkältä ajalta jo. Opiston linjavetoja jo 70 luvun alusta alkaen. Joten sen puoleen ei olisi pitänyt puuttua keskusteluun.
Ehkä siksi juuri sen tein, vai pettikö oma harkintakyky taas.