Mikko Malkavaara: Kirkkopäivät on hengellinen kotini ja herätysliikkeeni

Eilen en kyennyt oikein avaamaan Facebookia sen jälkeen kun keskustelu kirkkopäivien mainoskampanjasta oli alkanut. Olin samaa mieltä useimpien keskustelijoiden kanssa siitä, että kampanja oli epäonnistunut. En ollut niin kiinnostunut yksittäisistä kuvista ja teksteistä ja niiden synnyttämistä mielikuvista, vaan siitä, että rakkaat kirkkopäivät olivat toimineet tavalla, että niitä lyötiin. Suru syntyi kai siitäkin, ettei minulla ollut kykyä puolustaa, koska kampanja antaa väärän viestin eikä anna mitään mielikuvaa siitä, mikä kirkkopäivät on.

Tein kirkkopäiviä ammatikseni (tai osana vakituisia työtehtäviäni) vuodesta 1985 vuoteen 2001 ja olen senkin jälkeen osallistunut kirkkopäiviin eri rooleissa.

Kirkkopäivien pääajatus on vuodesta 1918 alkaen ollut kutsua seurakuntien edustajia, ennen muuta maallikoita, mikä tarkoittaa nyt ja tarkoitti ennenkin etenkin luottamustehtäviin valittuja, mutta myös pappeja ja muita työntekijöitä neuvottelemaan kirkon kannalta keskeisistä, usein nimenomaan yhteiskunnallisista, mutta myös kirkon omaan työhön, kuten uskontokasvatukseen, jumalanpalvelukseen tai sielunhoitoon liittyvistä kysymyksistä.

Kun kirkolliskokous oli muuttunut kaksi kertaa vuodessa kokoontuvaksi, kirkon eri työaloille oli muotoutunut moninaisia omia neuvottelukokousjärjestelmiä ja kirkkoa oli demokratisoitu muutenkin niin, että aloitteiden tekeminen kirkon päätöksenteolle oli huomattavasti helpottunut, kirkkopäiville oli haettava uutta suuntaa.

Viimeiset ”vanhamuotoiset” kirkkopäivät jaostoineen pidettiin Lahdessa 1985 ja Helsingissä 1987 ja ensimmäiset ”uusimuotoiset” Tampereella 1989. Olin Tampereen kirkkopäivien pääsihteeri ja pääsuunnittelija, joten olin aika keskeisessä roolissa muutostyössä, mutta en sitä tietenkään yksin tehnyt.

Mallia yritettiin ottaa vähän Saksasta ja muista maista, mutta toisaalta todettiin, että Suomessa on ainutlaatuisuustekijänsä, jotka on otettava huomioon. Siksi haluttiin rakentaa sille vanhalle nuorkirkolliselle ajatukselle, josta on käytetty myös nimitystä ”kirkon sisäinen ekumenia”. Vaikka kirkkopäivillä oli ollut välillä jopa avantgardistinen ja uusien ideoiden syöttäjän ja testaajan leima, keskeistä oli se, että paikalla olisivat kaikki työalat, kaikki herätysliikkeet ja kaikki toistensa kipakat vastustajat.

Ajatus on ollut, että paikalla on kaikki sellainen, mikä mahtuu Suomen luterilaiseen kirkkoon ja välillä painotetusti koko kristilliseen maailmanlaajuiseen kirkkoon. John Vikström piti hienon puheen Oukun kirkkopäivillä vuonna 1981. Siinä hän kuvaili, miten kirkkopäivillä on yhtaikaa esillä niin paljon keskustelua, näkökulmia ja uudistusehdotuksia, että ne kasautuvat ikään kuin pinoksi ja korkeaksi vuoreksi, jolle osanottajat nousevat ja pääsevät näkemään korkealta kohti tulevaisuutta ja siellä edessä olevia tehtäviä ja haasteita.

Aina tässä ei ole oikein onnistuttu. On ollut paljon niitä, joille kansanjuhlapainotus on ollut niin tärkeä, että kirkkopäivillä on nähty myös kirkkoa hieman karnevalisoiva ja kansanomaistava tehtävä, mikä sekin voi olla tärkeä, jos se tehdään hyvin, mutta jossa huomio kiinnittyy enemmän yksittäisiin tilaisuuksiin kuin kokonaisvaltaiseen ja jotenkin filosofiseen ajatukseen, jollainen Vikströmin hieno näky on.

Minulle kuitenkin kirkkopäivien kokonaisidea on tuntunut kestävältä ja olen uskonut, että tämä perinne tunnetaan ja sen mukaan toimitaan. Usein olen väittänyt kirkkopäiviä hengelliseksi kodikseni tai herätysliikkeekseni. En ole hengeltäni oikein heimouksiin taipuvainen enkä ole pärjännyt partikulaari-intressejä tai jotakin hengellistä traditiota ajavissa kuppikunnissa. Minulle tärkeää on ollut kokonaisvaltainen näky kirkosta ja sen suunnasta, eivät niinkään osatavoitteet tai erillispainotukset.

Yksittäiset mainoskampanjat ovat mitä ovat. Joskus ne menevät aivan pieleen. Nyt syntynyt mylläkkä osoittaa, että tällä kertaa kirkkopäivien suunnittelijat ja päättäjät epäonnistuivat pahasti. Minua se surettaa kovasti.

Huomaan kuitenkin, etten jaksa ruveta yhtään miettimään yksittäisen mainoskuvan synnyttämiä ajatuksia. Minä suren kirkkopäiviä. Haluaisin niin kovasti, että kirkkopäivät onnistuisivat, ne olisivat kutsuvat ja ne vahvistaisivat kirkkoa ja kokonaisnäkyä kirkosta siitäkin huolimatta, että juuri nyt se on aivan järkyttävän jakaantunut. Nykyisenkaltaisessa tilanteessa kirkko tarvitsisi mitä kipeimmin onnistuneita, mutta samalla kipeitä kysymyksiä selkeästi esiin ottavia kirkkopäiviä. Nyt ei pidä hyssytellä, vaan katsoa kohti ongelmia. Sitä varten kirkkopäivät ovat.

Kirkon sisäisistä keskusteluista turvapaikanhakijoiden puolesta toimiminen lienee avioliittolain ohella juuri nyt keskeisimpiä. Kirkkopäivien ohjelmassa , tosin jo perjantaina (19.5.) , jolloin koko väki ei ole vielä paikalla, on tarjolla kansliapäällikkö Päivi Nergin sekä turvapaikanhakijoiden puolesta voimakkaasti työtä tehneiden, pastori Marjaana Toiviaisen sekä Pakolaisneuvonnan ja Suomen Punaisen Ristin edustajien keskustelu. Kiinnostavaa on, että se on sijoitettu vähän yli 300 henkeä vetävään saliin, kun samaan aikaan 1800 hengen pääsalissa on muuta ohjelmaa.

Toivon sydämestäni, että kirkkopäivät onnistuisivat ja olisivat kirkolle ja sen tulevaisuudelle tärkeät, vaikka mainoskampanja onkin mitä on.

Mikko Malkavaara