Miikka Ruokanen: Ehdotus ykseyden säilyttämiseksi

Kiitän Kalevi Virtasta hänen viisaista pohdinnoistaan Kotimaan artikkelissa (4.1.). Olen täysin samaa mieltä, että ”Jeesuksen ääni ei tänään sano: Sulje ja kovenna, vaan avaa ja pehmennä”. Tätä olen itsekin alkanut oppia, tosin kovin hitaasti.

Vuosia minua on painanut se, että olen käyttänyt julkisessa keskustelussa joskus liian jyrkkiä ja epäkunnioittavia ilmaisuja mielipiteistä, jotka poikkeavat omistani. Esimerkiksi 29.9.2010 pidin Lapuan hiippakunnan synodaalikokouksessa tällaisen puheen. Olen pahoillani ja pyydän anteeksi niiltä, joita olen loukannut.

Kalevi toteaa realistisesti, että näkemyserot avioliitosta ovat tulleet kirkkoon jäädäkseen. Yhdistävää teologista näkemystä tuskin löytyy. ”Haaveilua on myös toivoa, että aika hoitaa tämän ongelman.” Kaikki totta. Kirjoittaja kantaa huolta kirkon ykseydestä, mutta pelkää pahinta: ”Suomeen syntyy joidenkin vuosien sisällä muutama uusi kirkko.”

Uuden näkemyksen perustelu

Ymmärrän uuden avioliittokäsityksen kannattajia siltä pohjalta, että he korostavat Jumalan rakkauden ja ihmisten välisen rakkauden ensisijaisuutta yli kaiken muun. Kuten Raamattu opettaa, ”Jumala on rakkaus”, ja siksi inhimillisen elämän rakenteiden ja toimintojen tulee olla sellaisia, että ne ovat jumalallisen ja inhimillisen rakkauden palveluksessa, sen ilmentäjiä.

Rakkauteen sisältyy myös Jumalan oikeudenmukaisuuden ajatus: jumalallinen rakkaus kohdistuu meihin jokaiseen heikkoon ihmiseen ilman ennakkoehtoja ja yhtä vahvasti. Aivan erityisesti Jumalan rakkaus kohdistuu syrjittyihin ja sorrettuihin, ”köyhiin, leskiin, orpoihin ja muukalaisiin”, kuten Raamattu kautta linjan opettaa. Jumalan rakkaus antaa kaikille ihmisille, seksuaalisiin vähemmistöihinkin kuuluville, saman äärettömän ja ehdottoman ihmisarvon.

Tämän ajattelun mukaisesti homoseksuaalien avioliiton puolustaminen ei ole vain ”erilaisuuden sallimista” vaan suorastaan kristittyjen korkea kutsumus ja missio tehdä Jumalan rakkaus ja vanhurskaus todelliseksi ja puolustaa jokaisen ihmisen samanarvoisuutta synnin ja vajavaisuuden maailmassa.

Perinteisen näkemyksen perustelu

Uusimpien selvitysten mukaan kirkkomme pappien ja luottamushenkilöiden enemmistö pitäytyy edelleen kirkon voimassa olevaan avioliittonäkemykseen. Tämän ajattelun mukaan on olemassa raamatullisia ja teologisia totuuksia, joita ei voi muuttaa ilman että samalla muuttaa olennaisesti meille annettua uskoa.

Tällaisia ovat esimerkiksi meille tutut lauseet: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme”, ”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi”, ”hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä”, ”menkää… kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, ”tämä on minun ruumiini… tämä on minun vereni”.

Samankaltaisia uskomme peruslauselmia ovat ensimmäisen luomiskertomuksen toteamus: ”Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät; Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: ’Olkaa hedelmälliset, lisääntykää…’” Toinen luomiskertomus vahvistaa: ”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.” Samat sisällöt vielä toistetaan sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa.

Heprealaisessa ajattelussa ihminen on psykofyysinen kokonaisuus: henkisyys eli ihmisten välinen rakkaus ja fyysisyys eli Jumalan luomistyöhön osallistuminen lapsia saamalla ovat erottamattomat. Tätä samaa henkisen ja fyysisen erottamattomuutta puolustivat kirkon varhaiset opettajat, kun he vastustivat kaikenlaista dualismia – henkisyyden asettamista fyysisyyden yläpuolelle – jota esimerkiksi gnostilaisuus ja platonismi edustivat.

Mainituissa peruslauseissa ei ole kyse aikansa kulttuuriin sidotuista muuttuvista uskomuksista vaan aivan keskeisimmistä teologisen ihmiskäsityksen lauseista. Kyse ei ole vain etiikasta, vaan uskonopista, luomisen teologiasta. Henkisen ja fyysisen yhdistävä luomisteologia on linjassa muiden keskeisten uskontotuuksien kanssa: muun muassa uskomme Jumalan tulleen lihaksi Kristuksessa ja uskomme ruumiin ylösnousemisen.

Kristinuskon luomisteologiaa ei voi sovittaa yhteensopivaksi ns. sukupuolineutraalin avioliiton idean kanssa. Luomisteologian ilmauksiin pitäydytään tai niistä luovutaan, jos ne koetaan epätosiksi tai epäoikeudenmukaisiksi. En usko, että tässä asiassa tapahtuisi mitään ”kehitystä” kirkon opillisessa pohdiskelussa – harjoitettiin sitä sitten kuinka kauan tahansa. Olemme valinnan edessä: pysyäkö historiallisen kristinuskon piirissä vai ei.

Sukupuolineutraalin avioliiton käsite on vahvasti kontekstuaalinen, modernin länsimaisen jälkikristillisen humanismin tuote. Sitä ei voi sovittaa yhteen Raamatun ihmiskäsityksen kanssa. Ei ihme, että suuret historialliset kirkot ja ei-länsimaiset kirkot, jotka edustavat kristinuskon laajaa enemmistöä maailmassa, kokevat idean vieraaksi.

Mitä tehdä pattitilanteessa?

Hyviä perusteluja voidaan tarjota sekä modernin että perinteisen avioliittokäsityksen tueksi. Kuten Kalevi Virtanen toteaa, ollaan pattitilanteessa ”eikä kukaan tunnu tietävän mistä avautuu tie eteenpäin”.

Kristus antoi apostoleilleen eräitä käskyjä: ”Julistakaa evankeliumi kaikille luoduille”, ”kastakaa … ja opettakaa”, ”tehkää tämä (Pyhä Ehtoollinen) minun muistokseni”, ”rakastakaa toisianne”. Kirkon missiona on näiden toteuttaminen. Niihin ei kuulu avioliittoon vihkiminen. On totta, että avioliiton solmimisen tavat ovat aina olleet vaihtelevia ja kulttuurisidonnaisia. Mutta on myös totta, että luomisen teologia tuntee vain miehen ja naisen välisen intiimin suhteen.

Ennen kärsimystään Vapahtajamme kantoi aivan erityistä huolta häneen uskovien ykseydestä (Joh. 17). Kirkon oppihistorian valossa Kristuksen ruumiin eli kirkon ykseys on teologisesti mitä keskeisin uskonkohta: ”Uskomme yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon”, toteaa kristikunnan tärkein ekumeeninen opillinen dokumentti Nikean tunnustus. Nykyajan teologia on ottanut merkittävimmät askelensa kirkon ykseyden ymmärtämisessä ja toteuttamisessa.

Voisimmeko ajatella, että kirkon ykseys on tärkeämpää kuin yhteneväinen avioliittoa koskeva käsitys ja käytäntö? Jos niin, silloin voisimme kirkon ykseyden säilyttämiseksi sallia yhden kirkon sisällä tiettyä käytäntöjen moniarvoisuutta.

Tutkimukset kertovat, että kaikissa yhteiskunnissa aina tietty osa väestöstä kuuluu seksuaalivähemmistöihin. Tämän realiteetin kanssa kirkon pitää elää. Tulee korostaa erilaisuuden suvaitsemista, keskinäistä kunnioitusta ja lähimmäisrakkautta. Käytännössä tulee löytää joustoa, tilaa erilaisille vaihtoehdoille. Mutta kirkon ei tule tehdä opillista itsemurhaa. Jos kirkko luopuu omasta luomisteologiastaan, kirkko tulee väistämättä jakaantumaan.

Ratkaisu: käytäntöjen moniarvoisuus

Minun ehdotukseni on, että kirkko ei luovu kristikunnan yhteisestä, Raamattuun nojaavasta luomisteologiasta ja sen opettamisesta, mutta sallii erilaisia käytäntöjä. Tämän mahdollistamiseksi kirkon kenties tulee luopua vihkiviranomaisena toimimisesta ja keskittyä rukoilemaan maallisen viranomaisen vihkimien pariskuntien puolesta, siunaamaan heitä ja tukemaan heidän yhteiselämäänsä kaikin tavoin. Tämä yhteiselämä on kovin haastavaa, oli se minkä muotoista tahansa, kuten Kalevikin artikkelissaan osoittaa.

Takavuosina kiisteltiin esirukouksen ja siunaamisen eroavuudesta. Tämä keskustelu oli teennäistä: esirukoukseen kuuluu aina siunaus. Papit voisivat oman näkemyksensä mukaisesti vapaasti itse päättää, millaisia maallisen viranomaisen vihkimiä pareja he ovat valmiit siunaamaan. Maistraatissa vihityn parin siunaamiseen voisi luontevasti liittää esim. kodin siunaamisen.

Suuri osa maailman kirkoista toimii näin: ensin maallisen viranomaisen edessä avioliiton juridinen solmiminen, sen jälkeen kristillinen esirukous ja siunaus. Myös luterilaisuudessa korostuu avioliitto samanaikaisesti maallisena ja hengellisenä realiteettina.

Jos kirkko pitäytyy jatkossakin vihkiviranomaisena, emme voi välttyä kahden näkemyksen valtataistelulta. Jos perinteinen malli säilyy, siihen tyytymättömät tulevat äänekkäästi jatkamaan taisteluaan, ja median edustama ns. yleinen mielipide tukee heitä. Kirkossa ei ole työrauhaa. Jos uusi malli voittaa ja kirkon luomisteologia muuttuu, hyvin monet perinteisen näkemyksen kannattajat jättävät kirkon. Valtataistelusta syntyy aina rumaa jälkeä.

Pastoraalinen näkökohta

Tunnen homoseksuaalisen identiteetin omaavia kristittyjä lähimmäisiä, jotka tyytyvät kirkon marraskuussa 2010 tekemään päätökseen, joka sallii samaa sukupuolta olevan parin puolesta rukoilemisen ja siunaamisen. Tämä riittää heille, he eivät vaadi kirkkoa luopumaan klassisesta luomisteologiasta eivätkä halua viedä barrikadeille omaa näkemystään. Varsinaisina asianosaisina he eivät halua rikkoa kirkon ykseyttä.

Toivottavasti näin viisaasti voisivat ajatella myös ne, jotka nyt kiihkoilevat – usein olematta itse edes asianosaisia.

Miikka Ruokanen

dogmatiikan professori,
Helsingin yliopisto