Tuo on kysymys, jonka moni vanhoillislestadiolaista herätysliikettä kritisoiva liikkeen jäsen on esittänyt, kun hänen liikkeeseen kuulumistaan on ihmetelty. Miksi ei lähde pois, kun näkee yhteisössään niin paljon vääryyttä ja epäkohtia? Liikkeen ulkopuolisesta, asia tuntuu käsittämättömältä. Sitä se onkin ilman ymmärrystä ihmisen tarpeesta kuulua johonkin porukkaan, yhteisöllisyyden kaipuusta.
Ihminen ei välttämättä tarvitse kovinkaan suurta yhteisöä, uskonnollista tai ihan maallista, tunteakseen kuuluvansa johonkin ja omatakseen juuret. Jos perhe-, kaveri- tai työyhteisö täyttää ihmisen yhteisöllisyyden kaipuun, se antaa elämälle merkitystä ja luo myös turvallista tukiverkostoa elämään. Eli pelkkä vahvaan perheyhteisöönkin kuuluva ihminen ei kaipaa välttämättä elämäänsä muuta yhteisöllisyyttä ja tällainen ihminen ei välttämättä ymmärrä jonkun toisen ihmisen tarvetta kuulua johonkin muunlaiseen ja suurempaan yhteisöön.
Vanhoillislestadiolaisella yhteisöllisyys on ennen kaikkea uskonnollista, ei niinkään perheyhteisöllistä. Jos joutuu omasta tahdosta tai pakotetusti jättämään liikkeen, joutuu usein luopumaan myös perheestään tai ainakaan suhde perheenjäseniin ja liikkeeseen jääneisiin ihmisiin ei ole koskaan enää samanlainen kuin liikkeeseen kuulumisen aikoihin. Eli kun ei jaeta enää samaa hengellisyyttä, yhteisöllisyys ja läheisyys saavat kovan kolauksen. Elämällä ei ole silloin enää samanlaista pohjaa, jota tuollainen suljettu ja muut pelastuksesta poissulkeva yhteisö vaatii yhteenkuulumisen perustaksi.
Luin tai kuulin kerran jostain pohdintaa kyläyhteisöllisyydestä. Siinä käsiteltiin kahden nuorukaisen elämää, joka oli päätynyt toisen osalta toisen tappoon. Tragedian syntymisen syyksi epäiltiin aiemmasta turvallisesta kyläyhteisöstä muuttamista isoon tuntemattomaan kaupunkiin, jossa nuoret joutuivat vaikeuksiin. Asiaa selitettiin turvaverkolla, joka oli ollut aiemmin pieni kotipaikkakunta ja kun se lähti ympäriltä pois, homma lähti pahasti lapasesta. Varmaan syitä oli muitakin, esimerkiksi se mietityttää, että miksi pojille ei ollut kehittynyt omaa kykyä rajata elämäänsä turvallisiin raameihin. Miksi heidän turvallisen elämän rajat olivat muiden, oman kyläyhteisön vahdittavissa?
Myös uskonnollisista yhteisöistä, kuten jotkut vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantuvat, joutuvat välillä isoihin ongelmiin lähtönsä jälkeen. Esimerkiksi alkoholisoitumiseen syynä ei useimpien kohdalla ole ainakaan mallioppiminen, joten mikä sitten? Suomalainen alkoholikulttuuri, johon tulee mentyä mukaan? Vai lähipiirin epäilyt lähtijän tulevaisuuden suhteen, jonka mukaan lähtijällä alkaa elämässä alamäki ja ongelmia tulee. Onhan tutkittu asia, että ympäristö pystyy luomaan ihmisen tulevaisuutta asenteillaan, epäilyillään ja maalailuillaan. Kuulemma pattitilanteessa olevaa nuortakin kyetään auttamaan vasta siinä vaiheessa, kun lähipiiri alkaa uskoa myönteiseen kehitykseen hänen kohdallaan.
Mutta on siinä varmaan muutakin. Kun on tottunut elämään tiiviissä yhteisössä ja yhdessä vielä perheensä kanssa ja kun yhtäkkiä menettää lähes kokonaan molemmat, tilalle kaipaa jotain muuta. Asiasta on ottanut selvää kolumnisti Jani Kaaro ja kirjoittanut siitä viime vuonna Helsingin Sanomissa. Linkki kolumniin: http://www.hs.fi/tiede/a1392605099085
Kaaro: ”Alexanderin teorian mukaan addiktiot – mitkä tahansa addiktiot – ovat nimenomaisesti ihmisten tapa sopeutua juurettomuuteen; elämään vailla oman sosiaalisen ryhmä lohtua. Addiktiot eivät siis ole pelkästään mielihyvää tai pakoa todellisuudesta, vaan pyrkimys löytää jokin korvike sille sosiaaliselle yhteisölle, joka heiltä otettiin pois tai jota he eivät koskaan saaneet.”
Kaaron kirjoituksen mukaan eheät sosiaaliset yhteisöt suojelevat ihmisiä addiktioilta ja ongelmilta. Se taas, jos omasta halusta tai pakotetusti joutuu eroon sosiaalisesta yhteisöstä tai ei ole koskaan kuulunutkaan sellaiseen, altistaa ongelmille.
Juurettomuus, ulkopuolisuus, kuulumattomuus johonkin ihmisryhmään, perhe-, ystävä-, työ-, tai muuhun yhteisöön, näyttäisi aiheuttavan ihmisessä jonkinmoista henkistä tyhjyyttä, jota sitten yritetään lääkitä erinäisillä keinoilla.
Vanhoillislestadiolaisuudessa tuota ilmiötä on selitetty hengellisesti; kun ihminen hylkää ”Jumalan valtakunnan” ja samalla myös Jumalan, hänen elämästään otetaan siunaus pois ja niin synti ja sielunvihollinen alkaa hallita elämää.
Koska liikkeestä lähtemisellä nähdään olevan välttämätön huonon elämän seuraus, asiassa ei edes nähdä mahdollisuutta tukea ja auttaa lähtijää, jotta hän ei ajautuisi ongelmiin tekonsa seuraamuksena. ”Miksi valitsi elämässään siunauksen sijaan kirouksen?”, kuuluu toteamuksellinen kysymys ja lähtijä jätetään usein oman onnensa nojaan. Jotkut jopa toivovat lähtijän elämään koettelemuksia, jotta hän palaisi takaisin yhteisöönsä ja tässä asiassa luotetaan Jumalan voimaan ja johdatukseen. Oma äitinikin rukoili veljelleni koettelemuksia, jotta ”armo maistuisi”. Toivotaan, että routa ajaisi porsaan takaisin kotiin.
Toivoisin entisen uskonyhteisöni jäsenille enempi ymmärtämystä tässä asiassa, jotta liikkeestä lähtijöiden elämä ei olisi niin vaikeaa kuin se usein on. Ilmiö, jota selitellään hengellisesti, onkin oikeasti ihan psykologinen. Jos lähtijät saisivat tuntea olevansa hyväksyttyjä ilman vl-uskoakin ja saisivat tukea läheisiltään elämäänsä lähtemisen jälkeenkin, heidän ei tarvitsisi hakea niin paljon ulkopuolista apua ja vertaistukea. Tästä olisi vain hyviä seuraamuksia itse kenenkin osapuolen elämään sekä paljon iloa ja onnea.
Tiedän, että vanhoillislestadiolaisen vanhemman tai muun läheisen on vaikea olla murehtimatta liikkeestä lähtijän sieluntilaa ja mahdollista kadotukseen joutumista, koska liikkeen opetuksen mukaan ulkopuolella vl-seurakunnan ei ole pelastusta. Tuota murhetta on turha ja jopa väärin kaataa lähtijän niskaan, koska kenenkään ei pidä kuulua johonkin ryhmään jonkun toisen mahdollisen murheen takia, siitä ei hyödy kukaan, päinvastoin. Tietenkään murheen tunnetta ei voi kieltää eikä helposti kätkeä enkä sitä tarkoitakaan, vaan sitä, ettei sillä yritetä manipuloida lähtijää muuttamaan ratkaisuaan. Jos usko systeemiin on loppunut, niin se on loppunut eikä se murehtimalla tai toisen murheen mukaisesti toimimalla muuksi muutu.
Kävin tuossa muutama viikko sitten vilkasta keskustelua facebookissa vl-liikkeen asioista ja opetuksista. Sieltä muutama havainto. Liikkeestä lähtijöitä arvostellaan usein siitä, että he irtaantuvat liikkeestä helpomman elämän toivossa tai itsekkäistä syistä. Homma kuulostaa siltä, että lähtijöitä pidetään rintamakarkureina ja tunnetaan syvää pettymystä heitä kohtaan, kun itse on jouduttu jäämään työhön, taisteluun ja tulilinjalle.
Rintamakarkuriajattelussa on vaarana vihatuntemukset, jotka saattavat näkyä ilkeytenä lähtijää kohtaan. Nuo mahdolliset vihan-, ja pettymyksentuntemukset olisi hyvä itse kunkin itselleen selvittää, mistä ne mahdollisesti johtuvat ja yrittää päästä niiden ylitse. Joskus syynä voi olla niinkin yksinkertainen asia kuin se, että itse haluaisi tehdä myös tuon samaisen ratkaisun, mutta ei jostain syystä kykene siihen. Olen kuullut joidenkin kertovan, että kaikista ilkeimmin heidän lähtöönsä suhtautuneet ovat myöhemmin itse lähteneet liikkeestä. Eli näinkin voi käydä, tietenkään ei voi yleistää tätäkään asiaa, niin kuin ei oikein mitään muutakaan.
Asiaa voi lähestyä myös uhrautuja-ajattelun kautta. Jos alitajuntaisesti tai ihan tietoisestikin kokee joutuvansa uhraamaan omaa elämäänsä liikkeen tekemisiin ja toimintaan sekä kieltäymyksen ja mahdollisesti myös synnyttämisen alttarille, lähtijät saatetaan kokea ilkeämielisinä pettureina pelastuksen kannalta jopa pakolliseksi kokemallaan työsaralla. Lähtijöihin saatetaan tuntea jopa syvää kateutta. Helppoa ja itsekästä elämää on siis väärin haluta silloin kun vaakalaudalla on iankaikkinen elämä. Muutoin elämään on lupa hakea helpotusta ja olla niin itsekäs kuin lystää.
Ja ei, kenenkään ei tarvitse alkaa puhutella liikkeestä lähtijää hänen mahdollisen väärän sieluntilansa johdosta, vaikka sillä tavalla erheellisesti SRK:n toimittamassa vuosikirjassa ”Aviopuoliso löytyy uskovaisten joukosta” sanotaan: ”Pekka Aittakummun mukaan on tärkeää, että epäuskoinen perheenjäsen tietää, mitä hänen uskovaiset läheisensä ajattelevat hänen sieluntilastaan.”
Kun on kuulunut liikkeeseen jopa koko ikänsä, se ei ole mitenkään epäselvää, mitä liikkeestä lähtijöistä ja ”epäuskoisista” ajatellaan liikkeen sisällä. Jos mikä asia, niin se, on oikein selkäytimessä kaikkien eri puhutteluvariaatioiden kera. Hankalampi, suorastaan mahdoton on yrittää unohtaa nuo asiat.
Kristinuskon perusajatukseen uskon lahjaluontoisuudesta on vaikea yhdistää kaikenlaista sellaista toimintaa, joka on kuormittamassa ihmisen psyykettä. Tietty siellä on merkitystä, ymmärretäänkö lahjanantajaksi Jumala yksin, vai onko ihmisen tehtävä työtä sen eteen puhumalla, jopa painostamalla ja muilla kyseenalaisilla keinoilla. Jos käsitys ihmisestä kylväjänä ja Jumala kasvunantajana saa vallita, en usko kenenkään psyyken kuormittuvan asiasta.
Yhtä kaikki, meille kaikille, sinulle ja minulle, on tärkeää tuntea kuuluvansa johonkin. Jokaisella pitäisi olla paikka, mikä tuntuu kodilta ja jonne on hyvä mennä.
Lopuksi laulu ”Tiedän paikan armahan…”:
https://www.youtube.com/watch?v=bNV3IqgxpIo
Ps. Minun ei ole ollut tarvista mennä mihinkään, vastauksena siis otsikon kysymykseen. Oma perhe, ystävät ja työpaikka, riittävät antamaan tunteen johonkin kuulumisesta oikein hyvin <3
Saanen vähän kommentoida, kun itse olen käynyt tuon irtautumisprosessin läpi. En tiedä onko se viimeisessä aamenessa jo vai onko jotain jäljellä. Ensiksi totean, että häiriintyneenä ihmisenä en jaksa lukea juttujasi sanasanalta läpi, minulle liian pitkiä, mutta en anna nyt tässä asiassa neuvoja.
Yksi huomio, joka on tehty Turussa suuren hajaannuksen aikoihin. Osa sanotaan nyt jokaisesta, että meni, ettei arvoteta jotain haaraa ainoaksi oikeaksi. Osa meni vanhoillisuuteen. Osa meni uusheräykseen, osa menio esikoisuuteen, mutta suuri osa meni ei kukaan tiedä minne. Siis riitaisuus toi välinpitämättömyyden koko asiaa kohtaan.
Liikkeeseen syntynyt ei ole valinnut vanhempiaan, sukupuoltaan eikä hengellistä kotiaan. Paljon riippuu siitä, miten sitoutuneita vanhemmat ovat olleet. Jos vanhemmat ovat rakastaneet hengellistä kotiaan ja kasvattaneet lapsiaan rakkaudella, on suuri mahdollisuus, että lapsi jää pysyvästi liikkeeseen. Jos vanhemmat ovat paimentaneet lapsiaan kepillä kuuliaiseksi, niin vastustus alkaa automaattisesti kasvaa. Aina kuitenkin tulee rajankäynti maailman asioiden kanssa ja osa ei juurru lainkaan liikkeeseen, vaan odottaa itsenäistymistä.
Ihmisen uskossa kasvaminen on yksilöllistä ja kuuliaisuus on persoonakohtaista. Jos havaitsee epäkohtia, niin ihminen haluaa kiinnittää huomiota niihin saadakseen muutosta aikaan. Jokainen meistä muokkaamaailmaansa. Joku saa sopivan elintilan liikkeen sisällä, joku huomaa joutuvansa hiljalleen erilleen, jos noudattaa omaatuntoaan.
Jokainen irtautuminen on tappio liikkeelle. Julkisyntiin lähteneistä pidetään toivoa yllä, koska hän on kadonnut lammas ja Hyvä Paiimen hänet löytää. Uskossaan eriytynyt, joka harjoittaa uskoaan erillään liikkeestä on suurempi huolen aihe, koska hän on eksynyt lammas ja jos taitais tapahtua, että Hän sen löytää.
Kiukku ja kauna ovat siis huonot eväät elämän tielle ja jos siirtyy toiseen populaan helposti ongelma menee mukana. Itse en ole osannut liittyä minnekkään, vaan elän uskoani todeksi pienessä omassa porukassa, josta on siteita useampaan liikkeeseen.
Vähän vaikeaa kommentoida näin vl-liikkeen ulkopuolelta. Mutta luulisi, että jonkun muun herätysliikkeen touhuun voisi käydä tutustumassa. Niitähän Suomessa riittää ja kesäjuhlat ovat siihen oivallista aikaa. Jos nimittäin paikallisseurakuntaan syystä tai toisesta ei oikein tohdi mennä.
Kokonaan toinen juttu on sitten se, että suomalaiset ovat huonoja tutustumaan saati ystävystymään, joten uusien ihmissuhteiden rakentaminen uudessa yhteisössä saattaa olla hankalaa. Eivätkä kristityt yhteisöt ole tässä yhtään sen parempia. Mutta hengellistä antia kaipaavalle nuo muutkin liikkeet tarjoavat yllin kyllin evästä. Vai onko niin, että vl-liikkeestä tulevalle toisenluontoinen julistus on liian vierasta? Rohkaisisin silti kokeilemaan.
Pentiltä:
”Vai onko niin, että vl-liikkeestä tulevalle toisenluontoinen julistus on liian vierasta?”
Vl-liikkeen sisällä vallitseva tuomitseva käsitys kirkon opeista ja käsityksistä ikävä kyllä tekee ison kynnyksen lähteä kirkon touhuihin mukaan sen jälkeen kun on vl-liikkeen jättänyt taaksensa.
Itselläni ei tällaista kynnystä ole, vaan olen yksinkertaisesti vain niin väsynyt käymään missään hengellisissä tilaisuuksissa, kun on ollut siihen pakotettu lähes koko ikänsä.
Ehkä Suomessakin on kolmenlaista kokoontumista eli yhteisöjä. On sellaisia, joissa on avoimet ovet ulos ja sisään. Sitten on sellaisia, joita pitää koossa rakkaus Jeesukseen ja lähimmäiseen.
Viimeisenä tulee yhteen vannehditut, joita pitää koossa sisäinen vaatimus yhdenmukaisuuteen ja kielto kuulla jotain muuta. Keskimääräinen lestadiolainen käsittää, että laodikean tavoin meillä on kaikkea eikä muualla ole parempaa, miksi sitten mennä, kun ei oikein uskallakkaan.
Olen ollut vankilalähetti viisitoista vuotta ja senkin tiimoilta julistanut sanaa eri paikkakunnilla ja eri kirkoissakin, mutta entisistä uskonystävistä on uskaltautunut kuulemaan vain kaksi henkilöä. Ei siis edes uteliaisuus pysty murtamaan sitä muuria, jolla ihminen eristetään ja vaietaan.
Ei vl-liikkeen jättävän näytä olevan helppoa eikä ilman omantunnontuskia sanoa hyvästejä, vaikka on vakaasti päättänyt irtiotosta.
Entinen oppilaani Oulua ympäröivältä maaseudulta muutti armeijan käytyään Ouluun, ei työn perässä, vaan irtautuakseen hissunkissun vl-liikkeestä, johon hän oli kasvanut. Kun tapasin hänet Oulussa, hän kertoi irtautumisessa pahinta olevan sen, että hän ei haluaisi loukata äitiään. Rauhanyhdistyksen johtopaikoilla ollut isä oli jo kuollut – onneksi, kuten entinen oppilaani sanoi. Hänen kanssaan olisi tullut raju yhteentörmäys.
Kun vuosia myöhemmin tapasimme sattumoisin Helsingissä, entinen oppilaani kertoi muuttaneensa – paremminkin paenneensa – Ruotsiin. Valvova silmä ja kaitseva käsivarsi ylsivät kymmenien kilometrien etäisyydeltä Ouluun ja jarruttivat irtautumista. Suhde äitiin oli säilynyt aina tämän kuolrmaan saakka, mutta välit vl-liikkeessä oleviin veljiin ja sisariin olivat poikki..
Äskettäin sain entiseltä oppilaaltani tiedon,.että hän on yhdessä niin ikään vl-taustaisen aviopuolisonsa – miehen – kanssa palannut eläkevuosiksi Suomeen.
Tämä on yksi kertomus irtautumisesta. Ratkaisevaa oli muutto pois, mahdollisimman kauas.
Se on valitettavasti niin, että pakomatkalla kantaa sitä haavaa mukanaan koko matkan. Se paine on ainakin osittain omassa päässäkin. Siinä on yksi juttu: Jos näyttää, että ihmisten käytös koskee, niin samalla antaa signaalin siitä, ettei ole vapaa ja se voi lisätä käännytyspainetta.