Merkityskato ja uskonto

Katselin Opetushallituksen linkkiä, jossa esiteltiin lukion "opintojaksoja".

Laki ja asetus sekä opetussuunnitelma määrää, että lukion suorittaakseen henkilön on suoritettava oppimääriä eri aineista. Opetussuunnitelmaan on ujutettu määräys, jonka mukaisesti nämä on järjestettävä opintojaksoiksi.

Linkistä paljastui esimerkkejä kilpailusta, jonka pääpalkintona oli 5000 euroa. Lukiot olivat osallistuneet kilpailuun lähettämällä esimerkkejä opintojaksoista. Ne olivat luetteloita siitä, miten eri oppiaineiden kurssit eli moduulit otsikoidaan opintojaksoksi. Esimerkiksi äidinkielen kurssit 1, 2 ja 3 ovat opintojaksoja tai liikunnan ja terveystiedon kurssi ovat opintojaksoja.

Yhdessäkään kilpailuun osallistuneessa eri oppiaineiden opintojakso-nimikkeen alle otsikoidussa nimikesarjassa ei selitetty, mitä asia merkitsee opetuksen toteuttamisen kannalta.

Ei se kovin paljon voi merkitäkään. Lukion todistukseen ei merkitä opintojaksoja eikä niistä anneta arvosanoja. Myöskään ylioppilaskokeissa ei ole niiden kuulusteluja.

Lisäksi oli video, jossa jotkut opetushallinnon viranomaiset kasasivat legopalikoita ja kertoivat näin, miten opintojaksoja muodostetaan. Että tällä tasolla ollaan. On uskottavaa, että evoluutio ei ole päämäärähakuinen eli kehitystä korkeampaan suuntaan vievä. Ehkä se kääntyy takaisinpäin. Ehkä kohta ihmiset purevat ja raapivat toisiaan.

***

Millainen on  lukion opintojaksoja koskevan ”innovaation” teoreettinen tausta?

Edustaako se digiloikkaa?

Virheellisesti tietokoneeksi kutsuttu datalaskuri käsittelee informaatiota sen massailmiönä järjestäen sitä sen loogisten mahdollisuuksien mukaisesti.

Toki yhdistämismahdollisuuksia esimerkiksi lukion oppiaineiden kurssien välillä on niin monta kuin näitä kursseja eli moduuleita ja niiden keskinäisiä suhteita on. Ei tarvita kuin kaksi aivosolua 1 ja 0 suorittamaan näitä palikkaleikkejä. Virheellisesti tietokoneeksi kutsuttu datalaskuri toimii juuri siten.

Datalaskurin toiminnan yksi taustateoria on matemaattinen eli statistinen informaatioteoria. Sen mukaan informaatio eli inf(F) on sama kuin sen lausekkeiden todennäköisyys eli – log p(F).

Tämän mekanistisen kalkyylin luonteeseen sisältyy, että se ei sisällä merkityksiä. Kyseessä on tehokas massatoiminto, joka palvelee monia muita toimintoja. Datalaskuri ei tiedä, ajattele tai tulkitse. Sen toiminta on funktionaalista.

Luonnolliselle kielelle käännettynä datalaskuria säätelevä statistinen informaatioteoria kertoo, että Pekka tulee maanantaina, tiistaina, keskiviikkona, torstaina, perjantaina, lauantaina tai sunnuntaina.

Vitsi liittyy tietenkin siihen, että loogisia mahdollisuuksia massoittava mekaaninen laskuri ei kerro, koska Pekka todellisuudessa tulee. Sen ominaisuudet ovat heikommat kuin kärpäsen ”ajattelukyvyt”. Tämä pätee myös opintojaksomääräykseen.

Asian korjaamiseksi syntyikin jo 1950-luvulla toisenlainen teoria, jota sanotaan semanttiseksi informaatioteoriaksi.  Sen ensimmäisiä ideoijia olivat Carnap ja Bar-Hillel.

Se hyväksyy lähtökohdakseen inf(F)= -p P(F), mutta laajentaa tätä merkitysten ja sisältöjen kalkyloimisella siten, että se kykenee esimerkiksi ilmaisemaan Pekan tulevan maanantaina.

Lähtökohtana on perinnäisen lauselogiikan vaihtoehdot, jotka kaikki sulkevat pois eri vaihtoehtoja. Sataa tai ei sada, p tai ei-p on yksinkertainen esimerkki.

Toisin sanoen, sen sijaan, että pyrittäisiin ilmaisemaan kaikki loogiset mahdollisuudet, pyritäänkin rajaamaan niistä mahdollisimman paljon pois. Ideana on sanoa, että lauseen sisältö on suurempi, mitä suuremman joukon lauseen mahdollisia sisältöjä lause on sulkenut pois.

Tällaisessa tutkimusotteessa informaatio inf(X) on vaihdettu sisällön cont(X) tutkimiseksi.

Mutta kun aika suosiikin esimerkiksi opetushallinnon alalla tämän kriittisemmän teorian vastaisia varhaisempia mekanistisia ajattelutapoja, mieleen väikähtää ensisijaisesti se, mitä Dostojevski kuvasi Kirjoituksia kellarista-teoksessa Siperian karkoitustakin pahemmaksi kohtaloksi: vanki laitetaan kokoamaan kiviä toisesta kasasta toiseen kasaan.

***

Perinnäisen tiedollisen kulttuurin mekanisoiminen viranomaismääräyksin esimerkiksi lukiotasolla on kiinnostava ajan ilmiö.

Ihmisten koulutus ja kasvattaminen tähtää digiloikkaan siten, että koneen ja ihmisen ero supistuu. Vaikka paljon puhutaankin laadullisesta kehittämistä, näissä hankkeissa on esisijaisesti kyse kvantitatiivisesti ja mekanistisesti mitattavista asioista: ajasta, nopeudesta, vaikutuksesta, määristä.

Ei ole kyse vain siitä, että opiskelijoiden tulee käyttää digitaalista materiaalia ja sen käsittelyyn suunniteltuja koneita, vaan itse opetussuunnitelmassa perinnäistä tietoa jäsennetään digitaalista informaationkäsittelyä vastaavana loogisten mahdollisuuksien mekanistisena massainformaationa.

Erityisen kiinnostavaa on sisältöjen ja merkitysten katoaminen, vaikkapa juuri tässä esimerkkinä olevissa opintojaksoissa: luettelo samaa asiaa sisältävistä kursseista on teknokraattinen ilmiö, jolla ei ole erityistä eikä ainakaan mitään uutta vaikutusta siihen, miten asiasisällöt käytännössä kohtaisivat tai auttaisivat toistensa käsittämisessä.

Suunnitelman laatijat tietysti todistavat toista: on opittava ymmärtämään ilmiöitä monelta kantilta. Näin onkin. Mutta se ei onnistu oppiaineita sekoittamalla ja tekemällä niiden yhteyksistä luetteloita. Uuden tiedon hankinnassa pelkästään kahden eri menetelmän soveltaminen on haastavaa saati sitten "monitieteiset tutkimusprojektit", jotka ovat lähinnä rahoitusnimikkeitä eri alojen tutkijoiden itsenäisille ja toisiinsa vain väen väkisin liittyville tutkimuksille.

Jo kymmenkunta vuotta sitten Cambridgen yliopisto ilmoitti yhdeksi menestystekijäkseen monitieteisten projektin välttämisen. Tottakai oppialoilla on yhteyksiä ja keskustelu on tärkeää. Käytännön tutkimustyö edellyttää keskittymistä.

Opintojaksot sun muut haastavat perinnäistä tiedollista kulttuuria, jonka tavoite on ollut edellisten suhteen juuri päinvastainen.

Mutta se haastaa myös kaikkia merkitys- ja sisältöinstituutioita.

Länsimaisessa yhteiskunnassa kirkot ovat olleet merkitysinstituutioita. Kun yhteiskunnan viranomaiset antavat määräyksiä, joiden perusteella niiden alaisten keskeisten toimijoiden toiminta on suunnitelma merkitysvieraiksi, tällainen vaikuttaa ihmisten itsensä käsittämiseen.

Voi olla, että tulevaisuudessa kohtaamme yhtä enemmän henkilöitä, jotka eivät ole olleet tekemisissä sisältöjen ja merkityksen kanssa.

Lisäksi perinnäiset yhteistyömuodot tulevat vaikeammiksi, mikäli esimerkiksi kirkon työntekijät kiinnittyvät perinnäiseen rooliinsa merkitysten ja sisältöjen piirissä toimivana henkilöstönä. Miten esimerkiksi tehdä kouluyhteistyötä, jos tämän tavoitteeksi on asetettu edellä mainitulle vieras mekanistinen ja kvantitatiivinen tavoite, johon liittyy utopia ilmiö-oppimisesta ja oppiaineiden Baabelin tornista?

***

Uudistuneen ortodoksisen kirkon lehden Aamun Koitto sivuilla kerrotaan hankkeesta, joka tähtää siihen, että romanialaisesta teologista Dimitru Staniloaesta kanonisoitaisiin pyhä.

Professori Staniloae tuomittiin vankeuteen, jonka hän omien sanojensa mukaan kulutti lausumalla mielessään Jeesuksen rukousta ”Herra Jeesus Kristus, armahda minua syntistä.” Tällainenkin viestii elämästä selviytymistä keskittymisenä vain yhteen ja olennaiseen eikä kaiken sekoittamiseen kaikkeen, kuten datalaskuri tekee.

Hän liittyi ortodoksisen teologian niin sanottuun uuspalamistiseen koulukuntaan, mutta omaksui useita läntisessä teologisessa kirjoittelussa esillä pidettyjä teemoja; Romanian ortodoksisuus onkin kiinnostava sekoitus itäistä ja läntistä perinnettä.

Näistä yksi oli ajatus siitä, miten ihminen löytää yhteyden uskonnollisiin kysymyksiin ikään kuin omasta itsestään ilman erityistä uskonnollista apua. Teoksessaan, joka on käännetty englanniksi viisiosaisena, The Experience of God:  Orthodox Dogmatic Theology ja joka on suunnattu niin sanotulle länsimaiselle ihmiselle, Staniloae esittää, että luonnollinen yhteys tuonpuoleiseen on merkityksen etsintä.

Jos merkityksen etsintä on vaihtumassa digiloikaksi ja ilmiöiden mekanistiseksi hallinnaksi, kuka on tulevaisuudessa pyhä? Millaiset elämänmuodot korvaavat uskonnon, joka oli sitoutunut tällaisiin kysymyksiin, jotka ovat vieraita yhteiskunnan ohjaamiselle ja sen tavoitteille koulutuksenkin alalla?

Voisivatko tietokoneet evankelioida toisensa? En olisi yllättynyt, mikäli kehittämisosastoilla uskottaisiin siten.

1 kommentti

  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Hienoviritteinen näköala elämän merkityksen löytämiseen. Sen voi löytää syvimmiltään tässä todellisuudessa, jonka rinnalla tiedostaa olevan tuonpuoleinen ja sieltä käsin voi ikään kuin tätä oman elämän todellisuutta tarkastella merkityksellisenä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit