Meitä suomalaisia ei yhdistä uskonto tai politiikka, vaan...

Tänä aamuna (to 29.11.18) olin tekemässä lähtöä Verokarhun vastaanotolle varmana siitä, että tällä kerralla minulla on mukanani kaikki tarvittavat paperit ja että nyt minä olisin vaihteeksi saamapuolella, vaan mistäs sitä koskaan tietää, kun tässä elämässä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Pidin huonona enteenä, kun päivän Hesarin sarjissivulta bongasin tällaisen pilapiirroksen:

Hyppäsin metroon Tapiolan asemalta. Vaikka vaunussa oli täyttä, siellä oli käsittämättömän hiljaista. Minunkin piti oikein keskeyttää iPadin räplääminen ja vilkaista ympärilleni, että mitä täällä oikein tapahtuu tai ei tapahdu. Ihmiset istuivat penkeillään mykkinä kuin kalat, pää alas painuneena, kädet ristissä sylissä. Rukoilevatko he kaikki? Eivät ehkä kaikki rukoile, vaan kaikilla on kännykkä siinä näppiensä välissä. Tiedä häntä, vaikka joku lukisi kirkollisia tekstejä osoitteessa mobiilikirkko.fi.

Mutta se toimitus todella näytti ja tuntui hartauden harjoitukselta! Silloin tajusin, että heureka, kännykkähän yhdistää meitä miltei kaikkia suomalaisia. Sillä voisi koota suomalaisia yhteen mitä erilaisimmissa asioissa. Ei tämä mikään uusi idea ole, mutta tänään tuo hiljaisuuden harjoittaminen oli niin voimakas kokemus siksi, että en huomannut kenenkään räpläävän kännykkäänsä, kaikki vain katselivat puhelimiensa näyttöruutuja levollisen oloisesti.

Jos minä olin ainoa, joka tuossa hetkessä koki hartautta, liikutusta ja kauneutta, niin olen kokemastani kiitollinen. Miten saisin teidän kaikkien kännykkään lähetetyksi viestin, että kiitos kun olette olemassa! Terveisin Nimimerkki Kyllä me tavalla tai toisella yhdessä selvitään.

Voi olla, että huomenna en enää voi allekirjoittaa tätä nyt kokemaani minulle annettua pakahduttavan suurta yhteenkuuluvuuden ja myötätunnon kokemusta, mutta vaikka niin kävisikin, nyt en voi olla sitä tänään näillä riveillä lukijoitten kanssa jakamatta. Kirkastusvuorikokemuksista on aina luovuttava ja palattava maan pinnalle siinäkin tapauksessa, että tuon suuren tunteen kokiessasi olitkin jo valmiiksi maan alla.

Ekstaasini päättyi karulla tavalla siihen, että metron kaiuttimista kuulutettiin Hakaniemi. Olin ajanut pysäkkini ohi. Maanalainen taivaskokemukseni oli siis kestänyt vartin. Mutta ehkä tästä on hyvä jonakin toisena päivänä jatkaa.

Verotoimistossa en joutunut odottamaan kovinkaan kauan, mikä oli hyvä asia. Pääkaupunkiseudulla verotoimistot on lyöty yhteen Kluuvin kauppakeskuksen neljänteen kerrokseen, mikä ei välttämättä ole paras mahdollinen asia. Henkilökunta on kuitenkin ystävällistä, mikä on hyvä asia. Aina kun olen asioinut täällä, olen istunut omaa vuoroani odottamassa mitä moninaisimmista kulttuureista tulleitten ihmisten keskellä, mikä on miltei surkuhupaisa asia.

Jos Suomi onkin monessa asiassa maailman kärkeä, niin onko muualta tuleville riittävästi korostettu sitä, että täällä Pohjolan perukoilla Suomi-nimisessä maassa on todella ankara verotus? Pois lähtiessäni astuin samaan hissiin erään pikimustan miehen kanssa, jonka ikää en osannut ollenkaan arvata. Hänellä oli pino papereita, hän pyöritteli silmiään ja sanoi: ”Minä saan eläkettä 500 euroa kuussa, mutta tämä verotus…” ja hän vaikeni henkeään haukkoen ja päätään puistellen. Ennen kuin erosimme, ehdin sanoa hänelle vain, että joo, Verokarhun käsi on aina välissä siellä, missä ihmisillä on vähänkin rahaa, ansaittua tai perittyä.

En muuten saanut vieläkään asioitani kokonaan hoidetuksi, vaikka pikkuisen päästiinkin asiassani eteenpäin. Taas ja vielä näet puuttui joitakin papereita ja valtakirjoja. Vaan ei se mitään, otan tämän opikseni ja ojennuksekseni, olen sitkeä sissi, näytän verottajalle, että ei minua niin vain nujerreta. Eläkeläisenä minulla on hyvää aikaa tulla yhä uudelleen tänne verovirkailijoitten iloksi.

Jos kännykkä on ensimmäinen meitä suomalaisia yhdistävä asia, niin tämä verotus on varmastikin toinen. Kuolemaa ajattelin kolmantena, mutta se taitaa kuitenkin enemmänkin erottaa kuin yhdistää, vaikka tunnemmekin sanonnan Ei muuta pakkoa kuin verot ja köyhän kuolema.

Kun lapset kyselevät, mitä verot ovat, niin on syytä kertoa, että ne ovat kaikille aikuisille pakollisia maksuja, joilla rahoitetaan julkista toimintaa eli terveydenhuoltoa, koulutusta ja muita kansalaisten tarvitsemia palveluja. Veroilla kustannetaan myös esimerkiksi lapsilisiä, eläkkeitä ja toimeentuloturvaa. Osansa veroista vievät lisäksi julkisen hallinnon ylläpito, tiet, viemäriverkosto ja muut yhteiskunnan rakenteet sekä valtionvelan korot.

Samaan syssyyn voisi varmaan mainita, että veroihin tulisi asennoitua reippaalla ja iloisella mielellä, ei hampaita kiristellen ja ärräpäitä hampaitten lomasta päästellen. Kukapa ei haluaisi elää sellaisessa vakaassa yhteiskunnassa, jossa on verorahoilla rahoitetut laadukkaat ja tasa-arvoiset hyvinvointipalvelut?

Jos tämä ei käy laatuun, niin mahtaisiko löytyä iloisia kirkollisveronmaksajiakaan? Voinko jo kuulla siellä ja täällä pilkallisia naurunpyrskähdyksiä? Mitä se pappi oikein horisee, kun nimenomaan se maksu on viimeinen naula arkkuun tai kilahdus kirstuun? Miksi antaisin mitään sellaiselle firmalle, jolta en saa mitään vastineeksi? Kalliiksi käy se yksi ja ainoa joulukirkkokäynti vuodessa.

Well, olisikohan tässä asia nähty vähän väärästä näkökulmasta? Onko reilua kysyä, mitä juuri sinä saat ja unohtaa, mitä muut saavat? Antajanahan sinä olet hyväntekijä. Ei kai monikaan tosissaan vastusta diakoniatyötä tai kirkon valtavaa panostusta lapsi- ja nuorisotyöhön? Verotuksella tässä yhteiskunnassa kootaan varoja yhteiseksi hyväksemme.

Apostoli Paavalikin kokosi omana aikanaan avustuksia vähävaraisille seurakunnille. Hän antoi Korintin seurakuntalaisille hyvän ohjeen ja oivan lupauksen: ”Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa” (2. Kor. 9:7).

Kyllä vastahakoisesti tai pakostakin annettu raha tulee tarpeeseen avunsaajille, mutta antajan väärästä asenteesta johtuen hän itse jää ilman siunausta.

Jeesus pistää vielä paremmaksi: "Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu." (Mt. 22:21). Antaako vai eikö antaa, kas, siinäpä vasta pulma, jonka ratkaisuksi voisi löytyä oikea asenne, iloinen mieli, halu olla mukana yhteisissä talkoissa.

 

Mauri Kunnaksen lapsille tarjoama näkemys Verokarhusta...

6 kommenttia

  • Ei me sitten näemmä innostuta keskustelemaan verotuksesta(kaan), vaikka jo keisari Augustukselta kävi käsky?

    Latinan opettajani kertoi 1970-luvulla omaan kuivakkaan tyyliinsä, että roomalainen verotus oli aikanaan hyvin rankkaa, mutta ei mitään verrattuna tähän mitä meillä on nykyään Suomessa…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kummasta luopuisit mieluummin hyvinvointivaltiosta vai kovasta verotuksesta. Molempi pahempi. Toisesta jos pääsi eroon, niin molemmat katoaisi keskuudestamme.

    Muuten Raamatussa kerrotaan että, me verottajat toimimme Jumalan palvelijoina. Papeista en vastaavaa mainintaa ole löytänyt.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka: Ai niin, en heti muistanutkaan, että sä olet vanha taxman. Millaista taksia ajoitkaan? 😂🤦‍♂️🤔

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka: Turun suunnassa ainakin pohditaan, että verotus on jo aika tapissa: Verotuksen progressio on Suomessa liian jyrkkä:

      TS pääkirjoituksessa todetaan: ”Ei voi olla kenenkään etu, että keskipalkkaisen sadan euron palkankorotuksesta 47 euroa hupenee veroihin. Keskituloisen marginaaliveroprosentti on meillä Pohjoismaiden korkein. Työntekijä miettii kahteen kertaan, kannattaako ahkeroida, jotta saa korotuksen, joka puolittuu veron myötä.”

      ”Kannustuksen näkökulmasta aivan käsittämätöntä on lisätulon verotus selvityksen pienipalkkaisimmassa eli 28 000 euron vuositulon ryhmässä. ­Sadan euron lisäys bruttopalkkaan tuo pankkitilille vain 64,70 euroa.”

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kyllä meillä on valtio vielä jotenkin ja hyvinvointiakin osittain. Mutta muistammeko vielä ajan, jolloin autoilija oli hidalco. Kun ajoi besikselle, niin kaksi rivakkaa nuorta miestä tuli heti hommiin. Toinen kysyi laitetaanko täyteen ja toinen pesi ikkunat ja kysyi tarkistetaanki ilmat ja öljyt. Eikä kai verotus ainakaan raskaampaa ollut. Kun tuli pipi mentiin kunnanlääkärin odotushuoneeseen istumaan ja sieltä ovesta kuului: Seuraava. Oi niitä aikoja.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121