Marttyyrien veri on kirkon siemen. Näin tiedetään kristikunnan alkuaikojen kirkkoisän lausuneen. Tuo lausahdus osui myös oikeaan, sillä kirkon alkuaikojen kristityt joutuivat kokemaan vastustusta, vainoa ja jopa marttyyrikuoleman, kun Rooman valtakunta vainosi Kristuksen seuraajia. Vaino ja väkivalta eivät onnistuneet kuitenkaan hävittämään kirkkoa ja kristittyjä vaan ”marttyyrien veri oli todella kirkon siemen”! Ensimmäinen marttyyri oli Stefanos, jonka muistopäivää tapaninpäivänä vietämme.

Nykyaikana meidän on vaikea tai lähes jopa mahdoton samaistua noihin aikoihin. Toki elokuvat ja kirjat ovat antaneet meillä mielikuvia siitä, millaista vainottujen kristittyjen elämä oli. Käynti Rooman Colosseumilla tuollaisten mielikuvien kanssa antaa vahvan elämyksen. Tai paavien lista Pietarin kirkossa: Se näyttää, kuinka alkuaikojen Pietarin istuimen haltijat saattoivat olla virassa vain pari vuotta ja kuolivat sitten marttyyrikuoleman.

Marttyyreita on ollut myös kautta aikojen. Kristittyjä on vainottu ja surmattu heidän uskonsa tähden. Näin voi tapahtua vielä tänäänkin. Samoin ihmisiä on surmattu heidän taustansa vuoksi. Pahimpia esimerkkejä ovat Stalinin ja Natsi-Saksan vainoissa kärsineet ja kuolleet. Niin sanotut sivistyneet länsimaat eivät ole syyttömiä vaan nekin ovat jossakin historian käänteessä syyllistyneet jonkin kansanryhmän surmaamiseen.

Jos jätämme sivuun varsinaiset veritodistajat ja mietimme Kristuksesta todistamista, niin sekään ei ole yksinkertaista. Kirkon ja kristittyjen tehtävä on todistaa maailmalle Jumalan rakkaudesta Kristuksessa. Sitä kirkko on tehnyt ja tekee edelleen. Vaikeampi kysymys on kysymys siitä, miten sitä tehtäisiin parhaiten ja vaikuttavimmalla tavalla.

Yksi todistamiseen liittyvä kysymys liittyy julistuksen ja palvelun, sanojen ja tekojen tai teologisella kielellä sanottuna uskon ja rakkauden suhteeseen. Molempia tarvitaan. Aina on kuitenkin eri tahoilla painotettu jompaakumpaa.

Paljon on keskusteltu myös evankelioinnin asemasta. Yksi parhaita esimerkkejä tästä on evankelista Billy Grahamin missio-tapahtuman alla ja yhteydessä käyty keskustelu vuosikymmeniä sitten. Nyttemmin evankelioinnille on alettu löytää jonkinlaista laajemmin hyväksyttyä näkymää, vaikka ongelmaton sen asema kirkon toiminnassa ei ole vieläkään.

Kristuksesta todistamisen kohdalla on ajateltava kirkon työtä laajasti. Minulle on vaikeaa ymmärtää, miten edelleen usein painotetaan eri tavalla julistusta evankeliointitapahtumassa ja julistusta vaikkapa kirkollisissa toimituksissa. Oman kirkkomme päätunnustuksen, Augsburgin tunnustuksen (CA) mukaan Pyhä Henki synnyttää uskon sanan ja sakramenttien kautta. Painotamme vahvasti sanan vaikuttavuutta ja Kristuksen läsnäoloa sanassaan. En voi ymmärtää, että Pyhä Henki vaikuttaisi vain tietyn tyylin julistuksessa tai eri tavalla eri tilanteissa,.

Kirkon todistustehtävän kannalta hyvin tärkeitä ovat juuri tilanteet, joissa kohdataan niitä ”tavallisia” ihmisiä tai paremmin erilaisia ihmisiä. Väkevällä todistuksella ja julistuksella tai puhtaan opin varjelemisella ei ole merkitystä, jos ihmiset eivät ole niiden vaikutuspiirissä. Kirkon missionaarinen, ihmisiä lähestyvä ja ihmisten luokse menevä ote tulee yhä tärkeämmäksi. Kirkossa on vielä paljon tilanteita ja tilaisuuksia, joissa voidaan kohdata ihmisiä ja joissa voidaan julistaa hyvää sanomaa. Ja kirkossa tarvitaan aivan uudenlaista otetta ihmisten lähestymiseen ja elämän jakamiseen heidän kanssaan.

Todistamisen erilaiset painotukset näkyvät selvästi erilaisissa kirkkokäsityksissä. Näitä kirkkokäsityksiä on  tiedostettuina ja tiedostamattomina omankin kirkkomme sisällä useita. Opillisen korostuksen kirkkokäsitys näkyy selvästi vaikkapa Luther-säätiön seurakunnissa (Lähetyshiippakunta). Evankelioiva kirkkokäsitys on ollut vahvana vapaissa suunnissa, vaikka niissä on myös paikallisesti ollut vahvoja diakonisen kirkkokäsityksen piirteitä. Omassa kirkossa jumalanpalvelusuudistus on tuonut liturgisen ja messua korostavan kirkkokäsityksen piirteitä. Meillä ehkä yksi kirkkomme heikkous on siinä, ettemme ole kyenneet löytämään selkeää painotusta, jolla toimimme. Tähän vaikuttaa osaltaan myös pietistinen perintömme.

Yksi luterilaisuuden painotuksia on se, että jokainen kristitty palvelee Jumalaa ja lähimmäisiä sekä toimii siis todistajana omassa kutsumuksessaan. Tässä voisi olla yksi painotus, jota voisi vahvistaa. Usko on meillä vain niin henkilökohtainen ja yksityinen asia. Muuten kirkossamme pitäisi löytää kirkkaammin näkymä siihen, mitä todistaminen merkitsee ja millaista kirkkokäsitystä toteutamme ja vahvistamme. Ihmisten arki, maailman muutos, evankeliumin rikkaus ja missionaarinen sekä diakoninen ote pitäisi jotenkin yhdistää.

Perusmalleja ovat edelleen sisäänpäin kääntyvä, omaa uskoa ja oppia varjelevien piiri tai maailmaan avautuva ja ihmisten kysymyksiä ymmärtämään pyrkivä kirkon työote. Onko ensimmäinen liian verevää ja jälkimmäinen liian ”veretöntä”? Onko nykypäivänä niin, että rakkaus ja teot puhuvat vahvemmin kuin sanat vaikka sanojakin tarvitaan?

Toivo Loikkanen