Martti Lutherin näkemyksiä juutalaisista ja pyhästä maasta
Aikojen saatossa on esitetty erilaisia syitä sille miksi Israel kuuluu tai ei kuulu juutalaisille. Näistä todennäköisesti tunnetuin on siionismi. Siionismia on käsitelty Kotimaa-lehden blogeissa nyt käsillä olevien Israel-viikkojen aikana. Koska olemme luterilaisia, meitä saattaa kiinnostaa se, että myös Martti Luther oli sitä mieltä, että juutalaisten on parhainta elää omassa maassaan. Muun muassa tätä aihetta hän käsitteli teoksessaan ”Juutalaisista ja heidän valheistaan” (”Von den Juden und Ihren Lugen”, 1543). Tässä kirjoituksessa viittaan teoksen lyhentämättömään suomennokseen (julkaisija Pegasos-seura, Turku, 1976).
Tässä vaiheessa haluan varoittaa blogin lukijaa: kirja, josta tässä puhutaan on yksi brutaaleimpia, joita olen koskaan lukenut. Haluan myös korostaa sitä, että kirjoitan tämän blogin aate- ja politiikanhistoriallisesta kiinnostuksesta. Vaikka antisemitismi on tärkeä tekijä juutalaisuuden ja Israelin historiallisessa analyysissa (ja sillä on myös ajankohtaista merkitystä), sillä ei mielestäni pidä selittää esimerkiksi Israelin valtion nykypolitiikkaa.
Lutherin kirjan mukaan juutalaisten on hyvä asua omassa maassaan koska heidän uskonnonharjoittamisensa, kansanluonteensa ja piintyneet tapansa aiheuttavat vakavan vaaran (jopa hengenvaaran) muille kansoille, etenkin kristityille. Asuessaan muiden kansojen keskuudessa, juutalaiset pyrkivät hallitsemaan muita ja he yrittävät tehdä muista ihmisistä orjiaan.
”Kirjoittavathan heidän Talmudinsa ja rabbiininsa, ettei muka tappaminen ole synti, jos joku juutalainen tappaa pakanan, vaan silloin, jos hän tappaa jonkun israelilaisen veljensä. Ja jos hän ei pidä jollekin pakanalle antamaansa valaa, se ei ole synti. Siis: gojimeilta varastaminen ja ryöstäminen (kuten koronkiskomisellaan tekevät) on muka jumalanpalvelusta.” (s. 118-119)
”Minä olen juutalaisista kuullut ja lukenut paljon kertomuksia, jotka ovat tämän Kristuksen tuomion kanssa yhtäpitäviä: nimittäin miten he ovat kaivoja myrkyttäneet, tehneet salamurhia, lapsia varastaneet, kuten edellä on sanottu; samoin, että eräs juutalainen on lähettänyt eräälle toiselle juutalaiselle maan äärestä toiseen tuopilliseen kristitystä vuodatettua verta (…) kaikki on yhtäpitävää sen Kristuksen tuomion kanssa, että he ovat myrkyllisiä, vihaisia, kostonhimoisia, kavalia käärmeitä, salamurhaajia ja perkeleen lapsia, jotka salaisesti purevat ja tekevät vahinkoa, milloin eivät julkisesti kykene sitä tekemään. Sen vuoksi minä mielelläni tahtoisin heidän olevan siellä, missä ei ole ketään kristityitä” (s. 181-182)
Luther esittää närkästyksensa siitä, että Saksan maalliset hallitsijat ovat liian armollisia juutalaisia kohtaan eivätkä laita juutalaisia kuriin, tai mikä olisi parhainta, karkota heitä maasta. Lutherin mukaan Saksassa tulisi toimia kuten monissa muissa maissa, esimerkiksi Espanjassa, on menetelty.
” Sillä, kuten olemme kuulleet, Jumalan viha heitä kohtaan on niin suuri, että he lempeällä armeliaisuudella kohdellen tulevat yhä vihaisemmiksi ja vihaisemmiksi, mutta ankaruudella hyvin vähän paremmiksi. Sen vuoksi heistä on pikaisesti päästävä!” (s. 175)
Jos juutalaisten kuitenkin annetaan asua muiden kansojen keskuudessa, maallisten hallitsijoiden tulisi uskaltaa soveltaa heihin ”ankaraa armeliaisuutta”, ei sellaista ”lempeää armeliaisuutta”, jota Saksan nykyiset hallitsijat harjoittavat. Luther korostaa sitä, että hänen toimenpide-ehdotuksissaan ei ole kyse kostosta vaan rehellisestä, kristillisestä jumalanpelosta. Lutherin muotoilema ”ankara armeliaisuus” tarkoittaa seuraavia toimenpiteitä.
Ensinnäkin, juutalaisten synagogat ja koulut on poltettava. Samoin rikki revittäköön ja hävitettäköön heidän talonsakin. Juutalaisten tulisi asua ulkosuojissa ja talleissa, kuten mustalaiset. Heiltä tulee ottaa pois kaikki rukouskirjat ja Talmudin selitykset. Heidän rabbejaan tulee kieltää hengen menettämisen uhalla opettamasta. Juutalaisilta tulee kieltää tien ja saattovartion käyttöoikeus sillä maaseudulla heillä ei ole mitään tekemistä. Heidän on pysyttävä kotonaan. Heiltä otettakoon pois kaikki heidän omaisuutensa. Omaisuutensa he ovat nimittäin kasanneet kristityiltä varastamalla ja koronkiskonnalla. Nuoret ja voimakkaat juutalaiset miehet ja naiset on määrättävä pakkotyöhön (s.169-175)
Parhainta Lutherin mukaan olisi kuitenkin siis se, että juutalaiset karkotetaan maasta ”omaan maahansa”. Tähän soveltuu hyvin Jerusalem ja ”pyhä maa”. Oikea Jerusalem ja oikea pyhä maa on nimittäin nykyään kristittyjen keskuudessa, ei siellä missä se on maantieteellisesti joskus ollut.
Lutherin kirjan suomalainen kustantaja toteaa esipuheessa, että meidän aikanamme kirjaa ei enää juurikaan tunneta. Vuonna 1931 Hans Ludolf Parisius julkaisi siitä kuitenkin lyhennetyn kansanpainoksen Munchenissä. Siinä esitettiin kirjan pääkohdat. Tämän jälkeen kirjaa myytiin Saksassa 10 painosta, eli yli miljoona kappaletta.
Lutherin kirja oli todennäköisesti osaltaan vaikuttamassa siihen, että juutalaisvastaisia näkemyksiä käytiin soveltamaan 1930-40 luvuilla natsi-Saksassa kammottavin seurauksin.
Lutherin näkemykset osoittavat miten vaikea suhde kristityillä on aikojen saatossa ollut juutalaiseen uskontoon, kansaan ja Israeliin. Näkemykset ovat vaihdelleet vuosisatoja kestäneestä antisemitismistä nykyiseen, monien kristittyjen kannattamaan siionismiin, sen erilaisissa poliittis-uskonnollisissa muodoissa.
Babi Jarin 33 tuhannen juutalaisen joukkosurman jälkeen syyskuussa 1941 piispa Theofil Wurm kirjoitti kirkkoministeri Hans Kerlille, ja kysyi, mentiinkö Babi Jarissa liian pitkällen. Joulukuun puolenvälin vastauksessaan Anhaltin, Lubeckin, Saksin, Nassau- Hessen, Schleswig-Holsteinein, Mecklenburgin ja Thuringenin kirkot antoivat piispallisen lausunnon: Juutalaiset eivät voi pelastua edes kasteen perusteella. Kaste ei vapauta heitä juutalaisesta rotuominaisuudesta, eikä siitä että he ovat syypäitä ja sotaan ja ihmiskunnan ja Saksan viholliisia. Tämän vuoksi otettakoon käyttöön kaikki toimet heidän karkottamisekseen Saksan mailta.” Kristikuntaa, joka kasteen armoon vetoaa, tällaisen luulisi ajatteluttavan, vaikka natseja nämä piispat olivatkin. Eiväthän he toki juutalaisvaistaisia varmaan olleet, varmuuden vuoksi käskivät vain hoidella kaikki, kun eivät muutakaan keksineet. Helposti se käy. (Daniel Jonah Goldhagen: Hitlers willing executioners; ks. Eesaun kyyneleet)
Hämeenkyrön ent. kirkkoherra K.V. Lehtonen, Siionin kanteleessakin esiintyvä virsirunoilija, kirjoitti vuonna 1930:
Kun sitten keskustellaan siitä, mikä oli suomalaisten luterilaisten suhde natseihin, kun ”taisteltiin ryssää vastaan”, niin tämä samainen K.V. Lehtonen kirjoitti vuonna 1935 Herättäjässä (jota ei pidä sekoittaa Herättäjä-Yhdistykseen), että juutalainen kansa
Jos nyt vielä vähän menneitä kaivellaan ja samalla tikulla silmää hierretään, niin on syytä muistaa säätyvaltiopäivämies, teollisuussijoittaja ja herännäispappi, Ukko-Paavolle nuorena pappina tuttu Alfred Kihlman. 1870-luvun alussa Kihlman esitti valtiopäivillä, että ”jos nyt yleensä on kyse siitä, sallitaanko juutalaisten yleensä elää maan päällä, kysymykseen voidaan nähdäkseni vastata ainoastaan myöntävästi”. Mutta. Papiston ryhmässä ei mennyt aloite juutalaisten kansalaisoikeuksien turvaamiseksi läpi. Kihlman hävisi. Toisin sanoen, maamme papisto näyttää olleen 1870-luvun alussa sitä mieltä, ettei ”juutalaisilla ole yleensäkään oikeutta elää maan päällä”. Tietenkin nämä sitaatit on puhuttu ruotsiksi, ja suomen kielellä se antaa vähän koomisen mahdollisuuden niitä lukea. Mutta selväksi tulee. Ei siinä mitään, ja Nokia saatiin Suomeen synnytettyä aikoinaan, Kairamon isosiän isästä oli kyse.
Ei ole kovin suuri uutinen Huttusenkaan sitaatti ajalta, jolloin monen muun ohella Henry Ford tuli kuuluisaksi näillä visioilla.
Bolshevismi näytt silloisessa maailmassa kovin erilaiselta kuin nyt,
ja moni tietysti laski montako juutalaista oli viemässä eteenpäin
Kominternin sanomaa.
Karjalaisen viestin tarkoitus ei minulle auennut. Olisiko ”saksalaisten kristittyjen” puolipakanallista sankariteologiaa saarnaavien natsipiispojen pitänyt seurata jotain omaa juutalaismyönteistä linjaa?
Uskovat piispathan oli jo sodan alkaessa korvattu näillä tai osa heistä oli kääntänyt takkinsa.
Samantapainen pakkorako oli Japanissakin, kun pappien oli kovan paineen alaisena sitouduttava jyrkän nationalistiseen linjaan ja kaikkien kristillisten kirkkojen sulauduttava yhteen.
Mites oli meillä sodan jälkeen kun Neuvostoliiton kristityt tulivat puheenaiheeksi. Ei löytynyt Wurmbradtille sijaa kirkossa.
Jorma Ojalan kysymys siitä, mitä natsipiispojen olisi sitten pitänyt lausua antaa aiheen seuraavaan vastaukseen. Tästä ei päästä aivan niin vähällä että todettaisiin ajan vaatineen tuollaista toimintaa. Saksan kirkollinen lehdistö, niin katolinen kuin luterilainen, antoi ensimmäisen maailmansodan päättymisestä alkaen paljon tilaa juutalaisvastaisuudelle. Hitlerin noustua valtaa tämä voimistui. ”Kuinka he yhdistivät siviilielämän jumalanpelkonsa siihen kauheuteen, mitä he toisille ihmisille tekivät”, monet tapaustutkimuksiin vastanneet (juutalaiset) ovat kysyneet. Vaikka kuinka kyse on natsipiispoista, on äärimmäinen kirkollinen kanta, ettei kaste pelasta, vaan vie uuniin. Bonhoeffer on tunnettu poikkeus, muttei pese mustaa valkoiseksi hänkään. Toisaalta, mikä merkittävintä, kun juutalaiset lukevat omaa historiaansa, ja he löytävät tällaisia kirkollisia painotuksia, kristittyjen jumala tulee heille aina varmemmin mahdottomaksi oletusarvoksi. Tätä vaikutelmaa vahvistavat toistuvat kirkolliset epäilyt siitä, ettei ”maa sittenkään kuulu juutalaisille”, tuoreinpana Kuopion kirkkopäivät. Viimeisimpänä tästä kannasta, ei maaoikeutta juutalaisille, jäi kiinni Skotlannin kirkko, joka tosin joutui hieman pyöristämään juutalaisvastaista perusasiakirjaansa. Tuoreen skottipaperin takana olivat osin samat piirit kuin Kairos Palestiina propagandakirjan, jota meidän piispoillemmekin on jaettu, ja johon kampanja boycott, divestmet, sanctions, pohjaa (KUA). Monissa kristinuskon dokumenteissa ja käytännöissä elää edelleen voimakkaana juutalaisvastaisuus. Useimmin se purkautuu ”kritiikkinä Israelin valtion toimintaan”. Mm. näiden seikkojen vuoksi 72 vuoden takainen natsipiispojen lausuma on yhä kiusallinen ja hankala. Tekstin syntytilanne ei selitä eikä puolusta sitä, millaiseen seuraamushistoriaan se johti kirjoitushetkensä lähivuosina. Eivätkä lähitulevaisuuden sukupolven sitä aivan äkkipäätä unohda.
Jorma Ojala, katson, että tämän keskustelun kannalta kommenttini sitaatit sikäli olivat ”uutinen”, että jos lähtökohtana on sinun lausumasi, jonka mukaan ”mitä luterilaiset piispat sanovat julkilausumassaan 1941 on ihan eri asia, mitä he olisivat sanoneet ilman Hitlerin koneistoa”, niin tuli ainakin ilmi, mitä he tosiaan – Suomessa – sanoivat ilman Hitlerin koneistoa. Jo aiemmin yritin tuoda esiin saksalaisen idealismin perusasennetta, josta ei tavallisesti tehdä numeroa, koska se oli banaliteetti.
Historiallisessa tilanteessa tietenkin jokainen voi kysyä itseltään, mitä tekisi. Historia synnyttää ihmisen, ja historiantutkijoiden tapa toistella ”historiallisen tapahtumisen luonnetta” on ihan tarpeellinen muistutus. Historiassa kuitenkin myös tuomitaan. Ajatus, ettei piispoilla jossain pakkoraossa ollut muita selviytymisen keinoja kuin myötäillä jotain valtalinjaa (vrt. Augustinus, joka keisarin perässä kieli ruskeana teki myönnytyksiä donatolaisten ehdottomuutta vastaan), on kuitenkin tietyn minulle tuntemattoman rajan jälkeen argumentiltaan vähän sama kuin Eichmannin vaihtoehdottomuusargumentti Jerusalemissa 1961: ”tottelin vain käskyjä.”
(Ja sitten varmuuden vuoksi: Augustinuksen relatiivisuuslinjahan on myöhemmän historian kannalta osoittautunut ihan hyväksi.)
Nonniin. Nyt kun po. Lutterin kirjan on todettu olleen vain ”läppää”, niin minäkin voin nukkua yöni rauhassa..
Kiitos Huttunen kommentistasi.´´
Turha minun oli enää juttuusi puuttua, anteeksi vaan kirjoitukseni.
Ei minun oikeastaan ole mikään pakko tyrkyttää julki näitä omia pohdintojani.
Ajattelin vaan itsekseni, että saksalaisten piispojen lausunnoilla joulukuussa 1941 ei ole juuri merkitystä, koska tiedetään, etteivät piispat eikä
heidän kirkkonsa ollut enää vapaa uskossaan ja sanomisissaan.
Toinen asia on se, että suuri osa piisoista oli korvattu NSDAP:lle uskollisilla kavereilla, joten heidän sanomistensa kuuluikin olla sitä, mitä heiltä odotettiin.
Ajattelin myös, tarkastellaanko tätä koko asiaa vain yhdellä silmällä ja jälkiviisaasti. Kolmas valtakunta eli 14 vuotta. Kovin hiljaa nääs Suomen älymystöpiireissä on oltu siitä, miten Neuvostoliitossa kirkko oli valjastettu NKP (b):n ulkopolitiiikan ja totalitarismin palvelukseen. Monenlaista diskriminoivaa lasuntoa sieltäkin lähti. Sitä komentoa Suomessakiin ihailtiin sentään 70 vuotta.
En niinkään puhunut Bonhoefferista hyvänä poikkeuksena, vaan esimerkkinä siitä, miten ihanteellinen ja rohkeakin voi totaalisen diktatuurin oloissa kääntyä omia ihanteitaan ja näkemyksiään vastaan. Niin kävi Bonhoefferillekin. Hänen viimeiset ajatuksensa löytyvät netistäkin.
Turvallisista oloista kirjoittaen on helppo moralisoida niitä, jotka joutuivat elämään pirun kanssa helvetissä.
En tiedä, miten körttiläisten laulukirjoissa asiat ovat, mutta Siionin kanteleessa ei kukaan esiinny. Nykyisessä kanteleessa on viisi Jaakko Löytyn laulua. Pitäisikö siksi sanoa, että ”Siionin kanteleessakin esiintyvä Jaakko Löytty”?
Duoda duoda. Eihän se nyt ihan noin mennyt. Logiikka ei ole tuossa kovin vahva. Pappissääty ei tietenkään ottanut kantaa Kihlmanin puheenvuoron joka kohtaan tai edes mihinkään kohtaan, vaan lakiesitykseen kansalaisoikeuksista. Se päätyi siihen ihan riippumatta siitä, miten Kihlman oli puheenvuoroaan maustanut.
Toiseksi valtiopäivien pappissääty ei ollut mikään maamme papisto, vaan poliittisesti sangen valikoitunut joukko. Kihlman oli fennomaani ja beckiläinen. Molemmat porukat kasvattivat vaikutusvaltaansa 1800-luvun jälkipuoliskolla.
Sen takia kolmanneksi Kihlmanista voi körttikansa olla vastuusta vapaa. Tuossa elämänvaiheessa Kihlman kuului jo muihin porukoihin. Kihlman oli suorastaan beckiläisyyden esitaistelija, koska oli Tübingenin matkallaan tutustunut J. T. Beckiin itseensä.