Kotimaa-lehdessä 10.1.2020 oli sisäministeri Maria Ohisalon (vihr) haastattelu otsikolla ”Turvallisuus kuuluu kaikille”. Hän kertoo, että ihmiset ovat turvattomia, kun he joutuvat yhteiskunnan ulkopuolelle. Heikossa asemassa olevilla ihmisillä ei ole voimavaroja hakea tukea, joihin he ovat oikeutettuja. Ministeri sanoo myös, että ”marginaaleista marginaalein väestö ei saa aina apua kirkolta”.
Ministeri Ohisalo viittaa Kotimaa-lehdessä väitöskirjaansa Murusia hyvinvointivaltion pohjalla: leipäjonot, koettu hyvinvointi ja huono-osaisuus näin: ”kirkon työntekijät eivät liiku siellä, missä vaikeasti syrjäytyneet elävät”. Haastatellut saivat kirkolta apua ja ruokaa, mutta päihdeapua he eivät saaneet. Ohisalo ohjeistaa kirkkoa laajentamaan työtään tähän suuntaan.
Luettuani haastattelun kävin vilkaisemassa väitöskirjan tiivistelmän. Kuten arvelinkin, kotimaan leipäjono oli Helsingistä.
”Väitöskirjassa tutkitaan hyväntekeväisyyteen perustuvaa ruoka-aputoimintaa ja ruoka-apuun turvautuvien ihmisten koettua hyvinvointia ja huono-osaisuutta. Työssä tarkastellaan ruoka-apua käytäntönä ja ruoka-avun vakiintumista suomalaisessa yh- teiskunnassa. Tutkimuksessa analysoidaan ruoka-apuun, leipäjonoihin ja soppakeittiöihin turvautuvien ihmisten kokemaa hyvinvointia ja huono-osaisuutta.
Tutkimus rakentuu neljästä tutkimusartikkelista: Ensimmäinen artikkeli kuvaa Euroopan unionin ruoka-apua ja ruoka-avun vakiintumista Suomessa. Toinen artikkeli analysoi ruoka-avussa käyvien hyvinvointikokemuksia suhteessa muihin väestöryhmiin. Kolmas artikkeli keskittyy ruoka-avussa käyvien huono-osaisuuden ulottuvuuksiin ja huono-osaisuuden kasautumiseen ja kohdentumiseen tietyille ihmisille. Neljäs artikkeli palaa EU-tasolle ja kysyy, miltä ruoka-avussa käyvien koettu hyvinvointi näyttää kolmessa eurooppalaisessa pääkaupungissa: Helsingissä, Kreikan Ateenassa ja Liettuan Vilnassa.”
Jäin kummastelemaan ministerin lausumaa, että kirkon työntekijät eivät liiku siellä, missä vaikeasti syrjäytyneet elävät.
Kuuntelin keskiviikkona 9.1.2020 radion aamuhartauden. Diakoni Anne Matilainen Kajaanista kertoi työviikostaan. Hän kirjoitti osto-osoituksen perheelle, jonka rahat eivät laskujen maksun jälkeen riitä ruokaan. Hän iloitsi narkomaaninuoren kanssa siitä, että tämä vihdoin pääsi korvaushoitoon. Hän suunnitteli päihteitä käyttäville naisille leiriä, jossa ei joudu viikonlopun täysihoidosta maksamaan mitään. Anne Matilainen kertoi kotikäynneistään nuorten äitien luokse, toinen lastensuojelun pyynnöstä ja toinen psykiatrisen poliklinikan pyynnöstä. Viikko päättyi kriisipuheluun nuoren äidin kassa, joka oli paennut perheväkivaltaa. Kaikki asiakkaat olivat kyseisellä viikolla olleet alle nelikymppisiä.
Mietin, onko kirkon diakonia ottanut opikseen vai onko se jo ennen väitöskirjaa ollut uskollinen perustehtävälleen, joka on lähimmäisenrakkauteen perustuvaa palvelua olemalla siellä, missä hätä on suurin ja minne muu apu ei ulotu. Vai onko ministerin väitöskirja ollut liian pääkaupunkikeskeinen?
Tiedän kokemuksesta, miten paljon diakoniaa tarvitaan siellä, missä yhteiskunnan apu ei yksin riitä. Diakonia toimii tien raivaajana luovuttaen aloittamistaan hankkeista aikanaan päävastuun yhteiskunnalle. Kirkon diakonia tekee tiiviisti työtä yhdessä yhteiskunnan ja kolmannen sektorin kanssa.
Diakoniatyöntekijät liikkuvat siellä, missä on hätää, ahdistusta, yksinäisyyttä, tuskaa, puutetta, tuomiota, häväistystä, häpeää, mutta myös iloa ja onnea. Aina rakkauden ja toivon asialla.
Maritta Laiho
Sastamalan seurakunnan kirkkovaltuutettu
Tampereen hiippakunnan kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaliehdokas
Ministeri Maria Ohisalo on poliitikko.
Poliitikon agenda on katsoa kehyksessään asiaa mihin voi ottaa kantaa niin ideologian, intohimojen, oman puolueen, kuin oman kannatuksen ylläpitämisessä.
Huomattava kuitenkin on, että väitöskirja on tieteellinen tutkimus, jossa politiikalle ei kuuluisi olla sijaa. Väitöskirja tieteellinen yhteisö vastaa sen ”puhtaudesta”.
Kyllä minäkin ihmettelin Ohisalon lausumaa. Sehän ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Marginaaleista marginaalein saa lopulta apua vain kirkon diakoniatyöltä, kun muut tahot ovat antaneet periksi.
Viittaan edelliseen: väitöskirja ei ole mielipide vaan tieteellinen tutkimus. Meillä kommentoijilla on tietenkin itse kullakin oma mielipide.
Kirkon byrokratia syö hirveän paljon työajasta. Toiminnan suunnittelu, tapahtumien järjestäminen ja monet muut tehtävät on pakko suorittaa koneen ääressä. Kakki se syö paljon työajasta. Samalla Diakonian työmäärä on valtava. Vain pieneen murto-osaan tarvitsijoista voidaan keskittyä. Työstä ei voi salassapitosäännösten tähden yksityiskohtaisesti kertoa. Tällöin suuri enemmistö syrjätyneistä voi kokea, ettei Diakonia heitä lainkaan auta. Itse näen, että seurakuntatyön odotukset ovat kuin pohjaton kaivo. Odotukset ovat aina monikertaisesti suuremmat, kuin mihin resurssit riittää..
Taitaa tässä asiassa olla Ohisalo oikeassa. Kirkkokin kulkee kaikkein köyhiempien ohi. Onneksi kuitenkin on niitä, jotka pysähtyvät: https://www.is.fi/turun-seutu/art-2000006376242.html
Ainakaan kaikkein rikkaimpien ohi kirkko ei kulje, ei ole koskaan kulkenut. Jääkööt esimerkit itse kunkin mietittäviksi.