Onko tässä sydämellisessä yhteydessä sopiva kuva Paavalin suhteesta Jumalan lakiin?
Paavali-tutkimus voidaan jakaa karkeasti kahteen. Se jakautuu tutkijoihin, jotka pitävät apostoli Paavalia johdonmukaisena teologina, ja tutkijoihin, joille hän näyttäytyy ristiriitaisena ja epäjohdonmukaisena.
Suomessa Paavalia epäjohdonmukaiseksi on syyttänyt esimerkiksi edesmennyt professori Heikki Räisänen. Räisäsen teesejä ei ole kuitenkaan nielty tutkijapiireissä aivan purematta. Suomen teologisen instituutin tutkija Timo Eskola on haastanut Räisäsen väitteet jo vuosien ajan. Kyseinen epäjohdonmukaisuus kontra johdonmukaisuus -argumentointi ei ole kuitenkaan kovinkaan uusi, eikä vain suomalaisen eksgetiikan keskustelunaihe. Jo William Wrede (1859-1906) ja Albert Schweitzer (1875-1965) väänsivät tästä samasta teemasta.
Paavaliin kohdistuvan tutkimuksen historia on pitkä. On melko mahdotonta kuvata yhdessä blogissa Paavali-tutkimuksen lähes joka suuntaan leviäviä teorioita. Siksi tyydyn esittelemään vain muutamaa keskeistä näköalaa, jotka ovat vaikuttaneet siihen, miksi tutkivat pitämään Paavalia johdonmukaisena, tai päätyvät väittämään häntä epäjohdonmukaiseksi.
Eräs keskeinen Paavalin teologiaan liittyvä kysymys on hänen suhteensa Jumalan lakiin. Tämä johtuu siitä, että Paavalin tiedetään edustaneen teksteissään juutalaisuuteen nähden poikkeuksellisen kriittistä kantaa lain asemaan ja mahdollisuuksiin. – Laki on juutalaisille perinteisesti ilon ja ylpeyden aihe. Siksi jotkut tutkijat väittävät Paaavalin ajaneen itsensä ristiriitaan suhteessa Vanhan testamentin perintöön. Tästä ristiriidasta he voivat ottaa esimerkeiksi vaikkapa seuraavat Paavalin sanat:
”Sillä laki saa aikaan vihaa…” (Room.4:15)
”Minä elin ennen ilman lakia; mutta kun käskysana tuli, niin synti virkosi, ja minä kuolin. Niin kävi ilmi, että käskysana, joka oli oleva minulle elämäksi, olikin minulle kuolemaksi.” (Room.7:9-10)
Yksi lähestymistapa Paavalin lakikriittisyyteen on selittää hänen lakiteologiansa pakanoihin liittyvän julistustehtävän käytännöllisten tekijöiden muovaamaksi. – Tiedämmehän, että Paavali julisti nimenomaan pakanoiden keskuudessa. Tässä viitekehyksessä Raamatun ehdotonta lakia on vaikeaa myydä, ja tällöin ajatus yksin uskosta vanhurskauttamisesta nousee Paavalilla niin korostetusti keskukseen. – Niinpä jotkut tutkijat väittävät, että myös usko ja teot joutuvat Paavalin julistuksessa epäjuutalaisella tavalla vastakkain (näin esim. Paavalin epäjohdonmukaisuuden kannattaja William Wrede).
Toinen selitysyritys on puolestaan korostaa eskatologian asemaa Paavalin ajattelussa. Niinpä Paavalin lakikriittisyyteen haetaan (johdonmukaista) ratkaisua lopunaikaan liittyvästä uudesta tilanteesta. Tässä eskatologisessa ajattelussa juutalaisten laki on jo tavallaan tehnyt tehtävänsä, ja jää siksi Paavalilla pienempään rooliin kuin muussa juutalaisessa teologiassa, jossa korostaan lakia, mutta vähätellään eskatologiaa (näin esim. Albert Schweitzer).
Eräiden Paavalin lakisuhdetta selvittävien tutkijoiden mukaan kääntymyksen kokenut Paavali on vain lakiteologiassaan vähän hukassa. He väittävät, että yllättävän kääntymyksen kokenut Paavali ikäänkuin keksii teologisia ongelmia jälkikäteen, jotta voisi julistaa niihin itselleen sopivia ratkaisuja (esim. W.G Kümmel ja E. P. Sanders). Luonnollisesti nämä ratkaisut sitten jäävät jälkikäteen keksittyinä vähän ristiriitaisiksi… – Osin tämäntyyppisestä lähtökohdasta ponnisti myös suomalainen prof. Heikki Räisänen, joka päätyi väittämään Paavalin teologiaa lähes koko olemukseltaan ristiriitaiseksi. Räisäsen mukaan Paavalin teologia on jatkuvaa kokemusten uudelleentulkintaa, jota on hän päätyy selittämään erilaisin psyko-sosiologisin syin (eikä niinkään tekstilähtöisesti).
Paavalin psyykettä halutaan siis ymmärtää ja analysoida, mutta mihin tällaisen psyko-sosiologisen metodin lähestymistapa on johtanut?
Näemme jo lyhyen tutkimushistorian jälkeen, että se on johtanut samanlaiseen ristiriitaisuuteen, mistä ko. tutkijat ovat Paavalia syyttäneet! – Myös erilaiset Paavalin persoonaan ja teologiaan liittyvät psykologiset ja sosiologiset selitysvaihtoehdot synnyttävät keskenään ristiriitaisia tulkintoja. Ne näyttävät heijastelevan tutkijoiden omia kirkkopolitiikkaan ja -sosiologiaan palautuavia intressejä, koulukuntia ja lähtöolettamuksia, ja jäävät siksi myös keskenään ristiriitaisiksi.
Samaan aikaan on Paavalin tutkimuksessa kuitenkin tehty myös uusia lähdetekstiin ja historiaan kytkeytyviä avauksia. Uuden testamentin uudempi nykytutkimus selvittää myös Paavalin juutalaista taustaa, retoriikkaa, antropologiaa ja uskonnonhistoriaa. – Sanotaan, että tiede korjaa itseään. – Paavali-tutkimuksessa se näyttää tarkoittavan myös uudestaan johdonmukaisen Paavalin löytämistä.
Paavalin lakikriittisyydelle löytyy myönteinen logiikka
Paavalin juutalaisuutta selvittävän tutkimuksen uusia löytöjä kaivoi esille jo itämaisten kielten ja judaistiikan tuntija ja tutkija Hugo Odeberg. Hän kykeni esittämään näkökulman, joka selittää Paavalin ajattelua ja säilyttää samalla ajatuksen sen johdonmukaisuudesta. Odeberg näet havaitsee, ettei Paavalin tarvitse asettua ristiriitaan Jumalan lakia vastaan, vaikka hän suhtautuukin kriittisesti lain mahdollisuuksiin jalostaa ihmistä paremmaksi. Odebergin mukaan Paavalin lakikriittisyyden avain on hänen ihmiskäsityksessään (antropologiassaan). Odeberg huomaa, ettei Paavali kritisoi syvimmiltään Jumalan lakia, vaan ihmisen mahdollisuuksia täyttää laki.
Paavali kirjoittaa:
”Niin, laki on kuitenkin pyhä ja käskysana pyhä, vanhurskas ja hyvä. Onko siis hyvä tullut minulle kuolemaksi? Pois se! Vaan synti, että se synniksi nähtäisiin, on hyvän kautta tuottanut minulle kuoleman, että synti tulisi ylenmäärin synnilliseksi käskysanan kautta. Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen.” (Room.7:12-14)
Lain mahdollisuuksia ja rajoja pohtiessaan Paavali ei siten asetu juutalaista perintöä vastaan, vaan pikemminkin palauttaa sen Vanhan testamentin näkymän, joka oli vain ollut rabbiinisen juutalaisuuden keskuudessa hieman unohduksissa. Vanha testamentti näet sisältää saman kriittisen ihmiskuvan, jonka Paavalin julistus palauttaa nyt voimaan (1Moos.6:5; Ps.14:2-3; Room.3:9-20). Tämän Odebergin havaitseman antropologisen näkökulman vahvistaa meidän aikanamme väitöskirjassaan myös TT Timo Laato. Paavalin ei siten tarvitse olla lakiteologiassaan epäjohdomukainen, tai Jumalan lain vastustaja, vaikka hän näkeekin Kristuksen armon ihmisen ainoaksi relevantiksi vaihtoehdoksi! Paavalin teologia ei näet koskaan hylkää Jumalan lakia. Sen sijaan hän näkee lain (tärkeimmäksi) tehtäväksi eräänlaisen realiteettien paljastajan viran. Lain hengellinen tehtävä on osoittaa ihmisen sydämen tilan tila. Tällainen laki on kuin hyvä kasvattaja/pedagogi, joka näyttää meille Kristuksen armon tarpeen (Gal.3:24). – Toisaalta Paavali tunnustaa myös lain yhteiskunnallisen tehtävän, joka ylläpitää järjestystä, ja eräänlaisen suolan tehtävän, joka hillitsee julkijumalattomuutta (Room.13:1-7; 1Tim.1:9-10). – Itsessään laki ei kuitenkaan (kasvattajanakaan) synnytä elämää. Sen tekee vain meille julistettu armon evankeliumi Kristuksessa (1Kor.4:15).
Paavali ei keksi teologisia uutuuksia
Toisen merkittävän Paavalin johdonmukaisuutta puolustavan näkökulman nostaa esille uudemman uskonnonhistoriallisen tutkimuksen edustaja Martin Hengel. Hengelin mukaan Paavali ei tuo esille varsinaista VT:n tekstiin nähden uutta ilmoitusta, vaan hänen julistuksestaan on löydettävissä yhtymäkohtia essealaisten ja fariseusten Raamatun selitysopista. Kuten heilläkin Paavalin julistus on jo olemassa olevien Vanhan testamentin profetioiden selittämistä. Jeesuksen Damaskon tiellä kohdanneella Paavalilla tämä kuitenkin tarkoittaa Jeesuksessa toteutunutta Messias-lupausten täyttymystä.
Paavalin ymmärtämisen avain ovat hänen puheensa ja kirjoituksensa (retorinen ja narratiivinen kokonaisuus)
Kolmas tuore näkökulma Paavalin johdonmukaisuuden puolesta voidaan tavoittaa Paavalin käyttämän retoriikan ja argumentaation kautta. Vanhempaa tutkimusta on hallinnut liian staattinen tapa lukea Raamattua ikäänkuin siinä olisi kyse pelkästä informoimisesta. Usein tämä ”informaatio” on myös pätkitty tutkijan pöydällä irrallisiksi lauseiksi ja sanoiksi, joiden koko tarinaa/viestiä ei ole edes kunnolla luettu. – Todellisuudessa jokainen Paavalin kirje heijastaa dynaamista viestintätilannetta, jonka kokonaisuus ja luonne on otettava huomioon tekstejä luettaessa. Tutkijan tulisi aina ensin kysyä, mitä tässä yritetään sanoa ja mihin vaikuttaa. Vasta sen jälkeen on mahdollista siirtyä yksittäisten käsitteiden analyysiin. – Suomessa retorisen näkökulman edustajina tunnetaan esimerkiksi professori Lauri Thurén. Tekstien viestin oivaltaminen edellyttää koko kirjeen tai muun tekstikokonaisuuden lukemista viestinnällisenä kokonaisuutena. Tällöin Paavalin ajatukset näyttäytyvät johdonmukaisempina kuin yksittäisiin jakeisiin tai termeihin pilkottuna.
Myös aiemmin mainitsemani Suomen teologisen instituutin tutkija Timo Eskola on nähnyt paljon vaivaa selvittäessään Paavali-tutkimuksen eri puolia. Hän on kirjoittanut useita tutkimushistoriaa ja -metodeja selvittäviä katsauksia ja kyennyt nähdäkseni osoittamaan sekä omien tutkimustensa valossa että edellä kuvattuja näkökulmia havainnollistaen, että Paavalin johdonmukaisuus on paremmin perusteltavissa kuin em. väitteet hänen epäjohdonmukaisuudestaan. Tätä työtä hän on tehnyt vuosikausien ajan hyvin kurinalaisesti palvellessaan Suomen teologisessa instituutissa.
Miksi on syntynyt ”soppa” Paavalin teologisen epäjohdonmukaisuudesta?
Kuten monen muunkin teologisen teeman äärellä myös Paavaliin kohdistuvan kritiikin taustalla on jo tutkimusmetodien edellä kulkeva esiymmärrys.
Nykyään on paljon hyvää tutkimusta, jossa katsotaan, että Paavalin ajattelu voidaan nähdä johdonmukaisena jatkumona Vanhan testamentin profeettojen lupauksiin, ja niiden Jeesuksessa saamaan täyttymykseen. Myös hänen laintulkinnalleen löytyy mielekäs logiikka, kun vain otetaan huomioon jo VT:n edustama ihmiskäsitys (ihminen syntiinlankeemuksen perillisenä ja Kristus uutena ihmisenä). Tästä ihmiskäsityksestä kirjoitin jo aiemmassa blogissani: https://www.kotimaa.fi/blogit/mainettaan-optimistisempi-paavali-osa-3-kysymys-synnin-syvyydesta/
Jos/kun Paavalin kääntymykselle pyritään taas löytämään selitys ensisijassa psykologisten tai sosiologisten tulkintamallien kautta, eikä kuulla itse tekstikonaisuuksia, loppujohtopäätöksissä päädytään väistämättä heijastelemaan em. metodiin sisäänrakennettua ja/tai tutkijan omaa ihmiskäsitystä. Yleensä tällaisten lähestymistapojen lähtöoletuksena on näet jokin humanistisen tieteen ihmiskäsitys. Tällöin ihmisyys nähdään ilman Raamatun kuvaaman syntiinlankeemuslähtökohdan taustaymmärrystä. Jos/kun tämä teologinen peruslähtökohta jää tutkimusmetodin ulkopuolelle, se ei enää kuvaa Paavalia. Paavali näet uskoi ihmisen syntiinlankeemuksen todellisuuteen. – Ilman tätä tutkimusyhtälön välttämätöntä osatekijää Paavalin edustama kriittisyys lakia, mutta ennen kaikkea ihmisyyden moraalisia kykyjä kohtaan näyttää väistämättä tavalla tai toisella traumaattiselta tai ristiriitaiselta. Vaikkei raamatuntutkija uskoisikaan itse historiallisen syntiinlankeemuksen todellisuuteen, hänen tulisi kyetä huomioimaan, että hänen tutkimuskohteellaan on kuitenkin tällainen vakaumus.
Monissa Paavalin ajattelua ristiriitaisiksi väittävissä tutkimuksissa ei huomioida Paavalin edustaman ihmiskuvan reaaliteettia kyllin hyvin. Siksi Paavalin ajattelu selitetään virheellisesti epäjohdonmukaiseksi. Tällaisissa (ikäänkuin humanistisen lähtöolettamuksen) tutkimuksissa ei ole lopulta kyse kurinalaisen tekstilähtöisestä raamatunselityksestä (eli eksegetiikasta), vaan tutkijan oman vakaumuksen värittämistä pyrkimyksistä selittää Raamatun tekstiä oman aikansa silmälaseilla.
Mitä me tähän sanomme?
Paavali-tutkimus tutkii myös tutkijaa itseään. Jos en kykene pitämään apostoli Paavalia johdonmukaisena teologina, johtuuko se siitä, etten kykene samaistumaan hänen edustamansa Raamattu-teologian perusolettamuksiin.
Jos en voi uskoa, että Paavali todella piti avioliittoa luovuttamattomalla tavalla vain miehen ja naisen välisenä suhteena, johtuuko se siitä, etten kykene pitämään Jumalaa maailman Luojana, vaan sijoitan tälle paikalle vaikkapa evoluutioteorian?
Jos en voi uskoa, että Paavali todella odotti Jeesuksen paluuta (eli eskatologia oli hänelle tärkeä teema) johtuuko se siitä, etten oikein jaksa itse uskoa Jeesuksen paluuseen ja viimeiseen tuomioon?
Jos en voi uskoa, että Paavali todella asetti Jeesuksen Kristuksen ihmisen ainoaksi toivoksi, johtuuko se siitä, että minä uskon omaani jotakin sellaista ” hyvää karmaa” eli hyviä tekoja, jotka voin tuoda eräänä päivänä suuren Jumalan kasvojen eteen? Johtuuko mahdollinen Paavalin edustaman uhri/armo/Kristus-keskeisen pelastusopin kritiikkini siitä, että ajattelen voivani siirtyä joillakin omissa käsissäni olevilla vakuuksilla tästä ajasta iankaikkiseen?
Tai voi olla, etten ole Paavali-kriitikko, mutta haluan vain itseni näköisen Paavalin…
Monet tutkijat tutkivat arvostamiaan henkilöitä, koska ajattelevat olevansa itse jollakin tavalla samanlaisia.
Meillä ihmisillä on joskus sellainen taipumus, että haluamme muokata tutkimuskohteemme itsemme näköiseksi. Tätä muokkaustyötä yritämme tehdä (tiedostamatta tai tiedostaen) valitsemalla tähän muokkaustyöhön itsellemme sopivat tutkimusmenetelmät. Karsimme niistä tietyt elementit (kuten vaikkapa antropologisen ulottuvuuden). Paavali-tutkimuksessa tämä inhimillisen tieteentekemisen (vai olisiko syytä sanoa langenneen ihmisen tieteentekemisen?) raadollisuus näkyy välillä erityisen selvästi. – Tutkimme saadaksemme toivomiamme tuloksia, mutta emme löytääksemme…
Raamatun tutkimuksessa on kuitenkin se erikoinen ulottuvuus, että joskus osat vaihtuvat. Minä en olekaan enää se, joka tutkii tekstiä, vaan joskus teksti alkaakin tutkia minua. – Minulle kävi näin kun tein lopputyöni Paavalin roomalaisille kirjoittaman kirjeen seitsemännestä luvusta. Minusta, omasta mielestäni niin mukavasta ja hyvästä tyypistä, tuli syntinen mies; syntisempi kuin koskaan! Silloin tutkimustekstini olikin alkanut tutkia minua, ja jouduin ja pääsin elämään todeksi juuri niitä sanoja, joista Roomalaiskirjeen seitsemännessä luvussa kirjoitetaan:
”Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen.
Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen. Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä. Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu. Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?
Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.
(Room.7:14-25)
Nykyään en ajattele, että Pyhä Raamattu, tai Pyhä Paavali, olisi ristiriitainen. Löydän ristiriidan jostakin aivan muualta eli itsestäni…
”Katso, tämän ainoastaan olen löytänyt: että Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta itse he etsivät monia mutkia.” (Saarnaaja 7:30)
Jälleen hyvä esittely siitä miten erilaisia tulkintoja Paavalista on tehty ja tehdään.Nyt siis kysyttiin sitä että jos Paavali oli johdonmukainen teologi? Se minkä verran hänen tekstejään ymmärrän, niin uskon että hän oli johdonmukainen. Hän todellakin tuomitsi homoseksuaalisuuden, naiset seurakunnan palvelijoina, avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, Jeesuksen toinen tuleminen on lähellä, inminen on luomisen jälkeen langennut olio jne jne.
Että Paavali ajatteli noin ja perusteli kantaansa tarvittaessa VT llä on ihan paikallaan hänen omaista lähtökohdista katsottaessa .Mutta kun kaikkea tuota , siis eettisiä kysymyksiä, pitäisi solveltaa nykyaikaan niin joudutaan suurten ongelmien eteen.
Joudumme ottamaan kantaa ennenkaikkea siihen ,että missä määrin meidän on hyväksyttävä se , että Paavalin tekstit ovat normatiivisiä ja siis alistuttava niihin, vaikka silloin joutuisimme tekemään väkivaltaa toisenlaisille eettisille ajatuksille. Sellaisille, jotka vastaavat paremmin älyllistä rehellisyyttä ja antavat tilaa sellaiselle elämälle joka vapauttaa ihmistä elämään luonnollisemmin, silti vahingoittamatta itseään ja lähimmäistään.
Esimerkiksi, emme ole langenneet syntiin ,vaan emme ole päässeet pitemmälle luonnollisessa kehityksessämme . Tämä tarkoittaa sitä, että perintötekijämme ottaa silloin tällöin ylivallan meissä ja toimimme itsekkäiden pyytteiden mukaan. Taikka että naiset ovat nykyjään akateemisesti koulutettuja ja heillä on seurakunnan paimeneksi tarvittava kompetenssi. Edelleen, tiedämme sen ,että homoseksuaalisuus ei ole syntinen valinta vaan sekä perinnöllinen että kutturillinen aikainen leimaantuminen, jolle asianomainen ei mahda mitään. Tiedämme myöskin sen,että he rakkaudesta toinen toisiinsa haluavat elää parisuhteissa jotka kasvattavat heitä ja tekevät heidät vastuullisiksi siinä missä heteroparitkin.
Niin ,ongelmamme on juuri se, että Paavali on johdonmukainen ja joudumme ristiriitaan hänen kanssaan elämää koskevissa kysymyksissä. Mielestäni meidän on opittava siitä missä Paavali oli todellinen auktoriteetti, niinkuin siinä miten kasteen kautta meidät vihitään Kristukseen ja hän tekee PYhän Hengen kanssa työtä meissä.
Eettisissä asioissa saamme kestää sen jännityksen, mikä syntyy siitä että emme ole samaa mieltä hänen kanssaan.
Kiitos jälleen Markku Hirn blogini lukemisesta ja sen ajatuksiin paneutumisesta!
Edustamasi Paavalin Raamattu-teologisen johdonmukaisuuden myöntäminen, mutta samalla hänen edustamansa arvomaailman relativoiminen on käsittääkseni teologien piirissä hieman harvinainen yhdistelmä. Mututuntumalla arvioisin, että yleensä ne teologit, jotka pitävät Paavalia moraalisesti vanhanaikaisena päätyvät helpommin myös kyseenalaistamaan hänen Raamattu-teologisen johdonmukaisuutensa. – Minun blogini pääväittämä liittyy juuri tähän em. joukkoon. – Kokonaisvaltainen ja johdonmukaisesti tekstilähtöinen Paavali-tutkimus piirtää Paavalista kuvan hyvin johdonmukaisena/tekstiuskollisena, vaikka myös messiaanisuudessaan innovatiivisena Raamattu-teologina.
Sinulla Markku H. on puolestasi melko harvinainen vakaumus, jossa myönnät Paavalin Raamattu-teologisen johdonmukaisuuden, mutta relativoit hänen sanomaansa liittyvien eettisten ulottuvuuksien kyvyn kestää nykyajan ”uutta” moraalitajua. Samalla haluat kuitenkin säilyttää kasteeseen ja uskoon liittyviä elementtejä. – Miten tämä sopii kristinuskon holistiseen luonteeseen?
Olen toki havainnut, että myös aika moni muu on valmis myymään osia UT:n eettis-moraalisesta sanomasta. Näihin osasiin kuuluvat usein monet kiistaa aiheuttavat asiat (kuten jo mainittiin virkakysymys, homoseksuaalisen elämäntavan kysymys, kysymys viimeisestä tuomiosta tms.). – Nämä ratkaisut tehdään usein muilla kuin eksegeettisillä eli selitysopillisilla perusteilla. Siksi tällaisten ratkaisujen perusteita täytyy myös arvioida muilla metodeilla (kuten vaikkapa systemaattisen teologian tai uskonnonfilosofian aspektein). – Mitä siis ajatella, jos kyseessä on tilanne, jossa ymmärretään mitä Raamattu sanoo, mutta löydetään joku muu peruste toimia toisin?
Kun Raamatun ohjeita pyritään kristittyjen keskuudessa muuttamaan toisiksi kuin selvästi ymmärretään, tätä perustellaan yleisimmin rakkaudella. Jos paimenvirka avataan naisille, se on tasa-arvoista rakkautta. Jos avioliiton kaltainen elämäntapa siunataan myös homoseksuaalisten osaksi, sitäkin selitetään rakkaudella. – Mutta entäpä sitten, kun myös Raamatun kuvaama viimeinen tuomio kumitetaan pois saarnoista ja julistuksesta? Voidaanko tämäkin tehdä samalla rakkaus-argumentilla? – Näinkin opettavia pastoreita toki löytyy… ja niin löytyy myös pastoreita, jotka pitävät myös ajatusta Poikansa uhraavasta Taivaallisesta Isästä täysin brutaalina ja rakkauden vastaisena primitiivisenä opetuksena… Mistä kaikesta Raamatun sanaan pappislupauksessa sitoutunut pastori voi luopua ns. rakkauden nimissä?
Yllä olevasta kysymysten sarjasta näemme, että Raamatun moraalis-eettisen sanoman irrottaminen muusta Raamatun ilmoituksesta on systemaattisessa mielessä teologinen itsemurha. Se johtaa, ja on joidenkin teologien kohdalla jo johtanut, myös kristinuskon keskeisten uskonkappaleiden hylkäämiseen.
Minun näkemykseni mukaan Raamatun sana on sillä tavalla viisas holistinen kokonaisuus, että siinä kaikki liittyy kaikkeen. Yhden lain käskyn purkaminen purkaa koko lain. ”Sillä joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin.” (Jaak.2:10) – Tätä ei pidä ymmärtää Jumalan pikkumaisuutena, vaan majesteettisena periaatteena. Koska ihminen luotiin pyhän ja täydellisen Jumalan kuvaksi, myös ihmisyyden perustaviin elemetteihin kuuluu samatyyppisen ehdottomuuden ja moraalisen pysyvyyden kuvastaminen. Jumala-kuva ja ihmiskuva ovat toisiinsa liittyväisiä. Kysymys oikeasta ja väärästä, pyhästä ja saastaisesta ovat ihmiselämään liittyviä kysymyksiä. Niihin vastaaminen liittyy omaksumaamme ihmiskuvaan. Ihmiskuvan muutos heijastuu kuitenkin myös Jumala-kuvaamme. – Näemme tämän vaikkapa siitä, että eräät feministisen ihmiskuvan omaksuneet ovat jo muuttaneet Isä meidän -rukouksen muotoon Äiti meidän…
Ihmiskuvan muutos muuttaa myös käsitystä oikeasta ja väärästä. Rakkaus on siinä lopulta niin abstrakti käsite, että jokainen antaa sille oman sisältönsä… karrikoiden: huumeiden käyttäjälle, huumeiden käytön vapauttaminen on rakkautta…
Kaiken Raamattu-keskustelun ensimmäinen kysymys on lopulta: Suostunko pitämään Raamatun sanaa kokonaisuutena Jumalan ilmoitustotuutena? Tämä on risteys, joka jakaa ihmiset. Kaikki tämän jälkeen käytävä muu keskustelu jäsentyy ensimmäisen metakysymyksen/vastauksen mukaan.
Hienosti Manu toit esille Paavalin teologian erillaisia tulkintoja.
Paavalin ajattelun syvimpänä taustana on suhde Juutalaiseen Farisealaisuuteen ja sen tutkiminen avaa myös sen, mikä Paavalin ajattelussa oleellisesti muuttui, kun Hän kohtasi Jumalan Armon Kristuksessa.
”Sitten vielä, veljeni, iloitkaa Herrassa! Samoista asioista teille kirjoittaminen ei minua kyllästytä, ja teille se on turvaksi.
Kavahtakaa noita koiria, kavahtakaa noita pahoja työntekijöitä, kavahtakaa noita pilalleleikattuja.
Sillä oikeita ympärileikattuja olemme me, jotka Jumalan Hengessä palvelemme Jumalaa ja kerskaamme Kristuksessa Jeesuksessa, emmekä luota lihaan,
vaikka minulla on, mihin luottaa lihassakin. Jos kuka muu luulee voivansa luottaa lihaan, niin voin vielä enemmän minä, joka olen ympärileikattu kahdeksanpäiväisenä ja olen Israelin kansaa, Benjaminin sukukuntaa, hebrealainen hebrealaisista syntynyt, ollut lakiin nähden fariseus, intoon nähden seurakunnan vainooja, lain vanhurskauteen nähden nuhteeton.
Mutta mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi.
Fil.3:1-7
Tuossa Paavali sanoo olleensa lakiin nähden Fariseus (mennyt aika muoto on hyvä huomata)
Farisealaisuuden tutkiminen on auttanut itseäni käsittämään nykyistä Kristillistä kenttää, jossa esim. on vallalla paljon Farisealaisuuden oppeja. Farisealaiset opettivat lain noudattamisen olevan ihmisen mahdollisuus kunnioittaa Jumalaa ja mitä paremmin noudatit lakia, sen suurempi ja Jumalallisempi ihminen olit. Papisto oli esimerkillistä väestöä, jota kunnioitettiin juuri heidän suhteessaan lain noudattamiseen. Lain rikkojat tuomittiin taas ankarasti ja rikkomusten tunnustajat uhrasivat tajaan syntiuhreja säädetyn normiston mukaan.
Paavalin suhde lakiin oli siis farisealainen, mutta kun Paavali kääntyi Kristuksen puoleen, niin hänen suhteensa lakiin muuttui, juuri kuten mainitsit Odebergin löytäneen Paavalin teologiasta, laki ei enää hallinut Paavalia, koska sen voima ei auttanut Paavalia pääsemään synnistä, eli kasvamaan ja tulemaan paeremmaksi ihmiseksi (Lain päämäärä on Rakkaus) Paavali huomasi lain noudattajana tappavansa Kristittyjä ja joutui lopulta näin itse Kristuksen vangiksi.
Paavalin ajattelussa tapahtui selkeä ja johdonmukainen muutos, jota voisi kuvata lause parilla ” Armo käy oikeuden edellä”, kun taas Saul ajatteli, että ”Oikeus ennenkaikkea.”
Paavalin teologian ja Lain ja Armon syvimpiä omaksujia on tietenkin Luther, jonka selkeästi tarkoituksella ohitit, mutta kun lukee esim. Lutherin Galatalaiskirjeen selistystä, niin ei voi välttyä Paavalin ajatusten muutoksesta ja negatiivista suhtautumista Farisealaisuuteen. Juutalaiset ja varsinkin Farisealaiset opettivat mm. Vapaata tahtoa ja ihmisen mahdollisuutta elää Jumalan tahdon mukaan ja näin saavuttaa vanhurskas elämä, joka on vääryydestä vapaata ja kunniallista elämää.
Paavali taas vei lopulta ihmisen vapauden samalle tasolle Jeesuksen Sanojen kanssa, jolla Jeesu käänsi ihmisen katsomaan oman sydämmen, eli mielenliikkeiden tasolle, jolloin valheellinen ja vilpillinen sydän paljastuisi. Ihminen voi esittää hurskasta ja olla kuin valkea kivi ilman tahraa, mutta sisus on täynnä myrkkyä. Tätä tekopyhyyttä vastaan Paavali nousi, kun hänen mielensä muuttui Kristuksen mielenlaatuun.
Hän ei ollut enää lakiin nähden Fariseus, vaan hän ymmärsi synnin vaikutuksen olevan syvempi, kuin lain vaatimukset ja paljon enemmän kuin ulkoinen lain noudattaminen ja vanhurskaat teot. Paavali tunsi myös hyvin Psalmit, joita lainaa jatkuvasti kirjeissään (Uusimmat käännökset eivät tuo tätä enää esille) varsinkin Daavit oli Paavalille tärkeä lähde. ( Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää?” Ps.130:3)
Markku Hirn tuo esille ajatuksen, että Paaailin ajettelun kanssa joutuu ristiriitaan nykyisen tietämyksen mukaan, mutta Paavalin ajattelussa on yksi selkeä piirre, jonka kautta muuttuu kaikki. Paavali nimittäin ajatteli, että ihmisen synti on kaiken vääryyden alku ja syy, eli synti, joka jo syntymässämme vaikuttaa meissä ja maailmassa kaiken vääryyden seurausta eli homoseksuaalisuuskin ja kaikki haureus on synnin seurausta maailmassa. Oletus johtaa taas väistämättä kysymykseen: ”Kuinka synnin kanssa sitten tulee ja voi elää?” Onko niin, että lain tulee taipua, koska me olemme syntisiä? Eikö laki ole siis itsessään hyvä? Jos minä olen väärä, niin minunko mukaan tulee laki säätää? Ihmisenkö tulee muuttua lain kautta, vai pitääkö laiki muuttaa ihmisen heikkouden tähden? Paavali tajusi, että hän on kuollut synnin tähden ja ilman mahdollisuuksia itsessään.
Paavalin lopullinen vastaus noihin kysymysiin löytyy tuosta Manun viimeisestä osasta kirjoitusta, (Room.7) joka on lopulta koko Paavalin teologian kulmakiviä.
Joko me olemme (”synti asuu minussa” oli Paavalin tärkeä havainto) kokonaan syntisiä ja itsessämme kuolleita, mutta Kristuksessa Eläviä ja täydellisesti vanhurskautettuja.
Emme siis luota enää ”lihaan” (kats.Fil.3 edel.) vaan katsomme sen mahdollisuudet olevan lopussa.
Luonnollisen ihmisen pelastua ovat pois suljettu, koska lain kautta ei voi saavuttaa Vanhurskautta, joka Jumalan edessä vaaditaan. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.
Jos Paavalin kirjeitä ei lueta Hengen silmillä, niin tulee vaikeuksia, hengen silmillä ne taas ovat hyvin johdonmukaisia ja selkeitä. Onkin kysyttävä vakavasti mistä meidät pelastetaan? Huonosta ja syntisestä elämästäkö, vai ikuisesta kuolemasta?
”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat.” 1.Kor15:19
Kiitos Ismo M. syvällisestä pohdinnasta, johon ehdin valitettavasti perehtyä vasta nyt. Olen aivan samaa mieltä, että Paavalin oikein ymmärtämisen ja hänen johdonmukaisuutensa oivaltaminen edellyttää juuri näitä sinun sanoiksi pukemiasi asioita. – Olen myös samaa mieltä siitä, että Lutherin suuret löydöt palautuvat samaan tematiikkaan. – Tästä on muuten kirjoitettu aika jämäkkä tieteellinen selvityskin:
https://www.amazon.com/Perspectives-Old-New-Paul-Lutheran/dp/0802848095
Kuten olen jo aikaisemmin sanonut , niin hyväksyn sen että raamatun maailmaa tutkitaan ja tulkitaan sellaisenaan ja yritetään ymmärtää sen sanomaa sen omista lähtökohdista. Näin ammattiteologit ovat aina tehneet. Mielstäni he menevät harhaan silloin kun he yrittävät vitää esimerkiksi sitä että Paavali sanoi ja tarkoitti jotain muuta kun mitä hän julisi modernisodakseen sanoman.
Uskaltaisin kutusa itseäni teologisesti puolivalistuneeksi maalikoksi , sellaiseksi jolla on vapaus ajatella esimerkiksi Paavalin tekstejä suhteessa muuhun tietämykseen . Minulla ja minunlaisillani ei ole ammatti teologien lojaliteetteja vaan olemme vapaita katselemaan materiaalia toisenlaisen ihmisymmärryksen näkökulmasta.
Mielstäni teidän teologien yksi tärkeimmistä apologeettisista tehtävistänne on yrittää hyväksyää meidän näkökulmamme oiketus ja kohdattava siitä esiin nousevat ongelmat.
Yksi tavallisimpia harjoa tuolaisessa kohtaamisessa on yrittää puolustaa raamattua ja väittää että luominen tapahtui niinkuin kerrotaan ja evolutiota ei ole jne. Minulle ja monelle muulle tämä ei ole ongelma että raamattu kertoo luomisesta niinkuin kertoo . Hyväksyn sen että luomiskertomus oli sen ajan ihmisille ainoa heidän tietämänsä tapa saada ymmärrystä sille että se mikä on, on syntynyt kuvatulla tavalla.
Sama koskee Paavalia. Hänen kuvauksensa uskonnollisesta, jopa mystillisestä Kristus-kokemuksesta on aivan adekvaatti , sellainen jollaista tapahtuu ja kuvataan nykyihmisten maailmassa. Se on helppo hyväksyä. Mutta rakennelma ei mielestäni mitenkään järky kun eroittelemme siitä eettis-moraaliset johtopäätökset. Tiedän että teoloigit ajattelvat näin ja ovat oikeassa omista lähtökohdista katsoen . Mutta he kierävät ongelman. Esimerkkinä on sama kysymys minkä olen aikaisemminkin tehnyt : Millaista elämää tulisi sellaisten homoseksuaalisten elää jotka ovat rakastuneet toinen toisiinsa? Tai Miksi nykyjään ,kun naiset eivät ole koulttamattomia kotirouvia, heidän pitäisi vaieta seurakunnassa ja kysyä selvityksiä teologisiin kysymyksiin kotona miehiltään?
Ennen kuin jatkamme kysyn:
Myönnätkö Markku H., että logiikkasi edellyttää kahta asiaa.
1. Ajattelet, ettei Raamattu ole kokonaan Jumalan sanaa.
2. Uskot kykeneväsi erottamaan jumalallisen sanoman ja kulttuurisidonnaiset ihmismielipiteet toisistaan.
Harmi että tekstin panovirheitä ei voi korjata jälkikäteen.
Aivan keskeinen kysymys Manu . Niin, eiköhän kaikesta kirjoittamastani selviä se, että en pidä kaikkea sitä mitä raamatussa kirjoitetaan jumalan sanana. En näe myöskään että kaikki kirjoittajat vaativat jumalallista auktoriteettia teksteilleen. Vanhan Testamentin toimitti todennäköisesti aluksi kuningaskunnan aikana hovivirkamiehet ja myöhemmin Esralla ja Nehemialla oli asiassa osansa.
UTn kaanon on myöskin komiteatulos. Meillä, jotka luemme näitä tekstejä on tehtävänä ymmärtää teksteihin kätketty sanoma ja yrittä löytää se niinkuin aarteen kivipellossa.
Raamatun lukeminen on muuten merkillistä. Joskus jokin paikka , jonka aikasemmin on liukunut yli, alkaa puhutella ja päinvastoin. Jokin paikka ,jota on pitänyt tärkeänä , on menettänyt painoarvonsa.
Koska näen asian näin, enkä luule olevani yksin tämän näkemyksen kanssa , niin tunnen itseni vapaksi keskustelemaan tekstien tekijöiden kanssa.
Ymmärrän kyllä sen miten ylimieliseltä tuntuu sellainen asenne, asenne, jonka mukaan yrittää eritellä sitä mikä on kulttuurisidonnaista ja mikä on alkuperäistä hengen inspiroimaa sanomaa. Mutta juuri sellaisen asian kanssa selvyyttä etsivä saa painia. Kysytään siis sitä, että vieläkö pätee se mikä oli välttämätöntä ja totta kirjoittajien aikana ? Joutuu käymään läpi vaikean sisäisen konfliktin kun ei voi olla kuuliainen normatiivisille teksteille ilman harkintaa .
En ole millään lailla huomannut sitä ,että tällainen asenne olisi esteenä etsiä sitä jotakin jumalasta joka tekee työtään meissä.
En ajattele, että minkä tahansa uskonnon Pyhän Kirjan kriittinen arvioiminen olisi sinänsä ylimielistä. – Ajattelen kuitenkin niin, että kaikkia totuusväittämiä kohtaan esitetty kritiikki olisi silti hyvä perustella avoimin kriteerein (niin uskontoja kuin tiedettäkin ajatellen).
Jos pitäydytään Raamattu-kritiikkiin, näen olennaiseksi perustella, millä kriteereillä tekstiä karsitaan relevanttiin ja epärelevanttiin.
Minun havaintoni Raamatun tutkimushistorian äärellä on, että rationalismin ajalla Raamatun ihmekertomukset saivat kyytiä, ja nyt individualismin ajalla taas yhteiset moraalinormit ovat karsinnan alla. – Yhteistä molemmissa aikakausissa on se, että (itsekäs) ihminen valikoi mielensä mukaan…
Tarvitsemme toki uskontokritiikkiä, mutta miten voisimme harjoittaa tätä taiteenlajia niin, ettei kritiikkimme kertoisi enemmän meistä itsestämme kuin kritiikkimme kohteesta?
Raamatun tekstit toimivat monella tasolla lukijalle.Yhteisöt haluavat löytää totuuksia, joihin tunnustautuminen pitää yhteisöjä koossa. Indiviidit etsivät eksistentiaalista kaikupohjaa joka heijastelee heidän elämänkulkua ja ongelmia.
Vaikka lukija projisoisikin omaa itseään teksteihin ,niin takaisin lukijaan ei tule puhdas oma ajatus ,vaan hän on saanut vaikutuksia tekstistä ja se muuttaa lukijan ajatusmaailmaa ja persoonaa. Jolla on paljon ennakkoajatuksia ja lempiideoita on pienemmän vaikutuksen alaisena verrattuna henkilöön joka on avonaisempi.
On myös negatiivisia lukijoita joille teksti on sellainen provokaatio että se tulee neutralisoida maksio mitä maksio.
Harva uskontokriitikko lähtee objektiivisen totuuden etsimisestä.Kriittisyys toimii oman identiteetin suojakeinona . Uskonnollisuus voi olla ja onkin provokaatio . Uskonnolla on vaatimuksensa jotka uhkaavat mielenrauhaa.Siksi uskontokriitiikissä on kyse henkien taistelusta.
Markku Hirn,
Analyysisi uskontokriittisyydestä on aika ankara, kun toteat: ”Harva uskontokriitikko lähtee objektiivisen totuuden etsimisestä.”
Voi olla, että olet oikeassa. Minä kuitenkin mietin henkilökohtaisesti, miten uskontoja jaksaa ylipäätään pohdiskella, jos totuuskysymys ei ole motivaation ytimessä? – Itse en ole ainakaan niin uskonnollinen ihminen, että jaksaisin juuri kiinnostua mistään uskonnosta, jos totuusaspekti ei olisi samaan aikaan tapetilla.
Raamatun suhteen en ole joutunut pettymään. Kun postmoderni ihminen kiertää loputtomalla tulkinnan kehällä, on huikeaa lukea Raamatun Jumalasta, joka murtaa tämän kehän ilmoittamalla itse itsensä sanassaan. En löydä muista uskonnoista vertailukohtaa, jossa olisi vastaava ilmoitus, mikä sitoutuu näin pitkälle historian janalle, ja toteutuu lupauksen ja täyttymyksen ”kaavalla”… säilyttäen kuitenkin loppuun asti kaikki yllättävän draaman ainekset.
Kun luen Raamatun narraatiota, siinä tämä Suuri kertomus sulkee sisäänsä myös kulttuurin ja tradition, jonka puitteissa ilmenevät Jumalalliset normit. Jumalan ilmoittamat ja ihmiselävää suojelevat normit eivät näet ilmene ainostaan Siinain kivitauluissa, vaan myös lukuisissa Raamatun kertomuksissa, joissa sama viesti nousee esiin implisiittisen deskription kautta. – Kun mietin Raamatun suuren kertomuksen/ilmoituksen luonnetta, huikeaa on myös Jeesuksen sana puusta, joka tunnetaan hedelmistään. Siinä Jeesus antaa kriteerit, jolla voimme arvioida myös keskenään kilpailevia uskomusjärjestelmiä.
Itse olen vakuuttunut, että Raamattu osoittautuu em. testaamisen kestäväksi niin toteutuneissa profetioissaan kuin ajan hammasta kestävässä etiikassaan. Uskon nimittäin siihen, että jos elämme vielä pari vuosikymmentä, tulemme näkemään lähivuosikymmeninä Raamatun normeja kritisoivien, vaikka vielä nyt muodissa olevien aatteiden (kuten esim. feminismin ja homoliikkeen) aiheuttamat eettis-moraaliset ongelmat.
Niinpä. Raamatussa löytyy ainoa kirjoitus, jonka informaatio vaatii itselleen Jumalllisen auktoriteetin statusta. Esim. kalevala ei sellaista vaadi, vaikka onkin yhden kansan eepos. Kun Jumala ilmoitti itsensä yhdelle kansalle maailman kansojen joukosta, niin Jumalan suunnitelma on edennyt merkillisen tarkoin juuri kuten on kirjoitettu.
Kun Jeesus sanoo että hän on totuus niin en todellakaan ymmrrä häntä. Että hän on myös tie ja elämä niin jollain tavalla aavistan miten ne voidaan käsittää ja kokea , mutta totuus? Totuus mistä? Eli keskeinen kysymys on se että mitä uskonnollisella ja meidän tapauksella kristinuskon totuudella tarkoitetaan? On hyvin epätyydyttävä sataus sanoa että Jeeus on totuus . Se ei lisää ymmärrystä millän lailla. Jos hän tarkoitti ,että totuus on, että hän on jumalan poika ja messias niin asia tulee toiseen valoon mutta totuus?
Markku Hirn :”Että hän on myös tie ja elämä niin jollain tavalla aavistan miten ne voidaan käsittää ja kokea , mutta totuus?”
Et ole ainoa joka ei ymmärrä.
Paavo Castrénin Antiikin uusi historia -kirjan mukaan Rooman imperiumissa kristinusko oli ainoa vainottu uskonto, koska vain se kyseenalaisti Rooman keisarikunnan ikuisuuden ja ainutlaatuisuuden. Näiden periaatteiden mukaisesti kirkon tehtävä on läpi vuosisatojen jatkuvasta kulttuurien kehittymisestä huolimatta olla sitoutumatta maallisen vallan hallittavaksi ja ohjata ihmiset tielle, jonka päätepisteenä ei ole maallinen valta jossakin toisessa valtiossa, vaan ainutlaatuinen ja ikuinen aistihavaintojen ulkopuolella oleva aisteille näkymätön todellisuus.
Esim. minun on mahdotonta uskoa siihen, että Israel hyväksyisi satojen miljoonien ihmisen tappamisen sodissa vain sen vuoksi, että siitä on tullut valtio. Enhän itsekään omaisuutensa ja kotinsa menettäneen evakkosuvun jälkeläisenä halua suvulle edes omistusoikeutta rajan taakse jääneeseen sukutilaan ihmisiltä, joille myöskään ei annettu oikeutta ”palata kotiin”, johon heillä on samanlainen ikävä kuin suomalaisilla evakoillakin.
ajatus Markku Hirnin kommenttiin 14.11.2018 14:49
Johanneksen evankeliumi alkaa sanoilla: ”εν αρχη ην ο λογος…” eli alussa oli Logos…
Voisiko siinä olla avain?
Paavali kirjoitti kirjeensä uskoville eli niille jotka oilivat uudestisyntyneet Jumalan hengestä, siis ilman Pyhää Henkeä ei voi ymmärtää Paavalin kirjoituksia.
Yksinkertainen ihmis viisauden voimattomuudesta on juuri Paavali, hän oli käynyt kaikkein korkeimman juutalaisen koulun ja ollut siinä parhaita, mutta silti hän ei ymmärtänyt yhtään mitä Jeesus oli opettanut, siis kaikki ihmis viisauden ponnistelut ovat turhia yrittäessä ymmärtää evankeliumia ja Paavalia.
Uskonnolliset kirjan oppineet yrittävät vaientaa evankeliumin Sanaa kaikin keinoin, eivät kärsi kuulla sitä, niin myös tänä päivänä.