Mahdottomasta mahdolliseen - ikeen alta itsenäisyyteen #viro100

Viron itsenäistyminen oli aika uskomaton juttu monella tapaa. Sen toteutumista oli vaikea uskoa, kun Neuvostoliitto piti maata tiukassa otteessaan vuodesta toiseen. Itsenäisyys kuitenkin tuli, vähän yllättäen, mutta pääasia että tuli.

Ennen itsenäisyyttä kävin silloin tällöin tapaamassa paikallisia seurakuntia ja ystäviäni Virossa. Ne matkat olivat aina vaikuttavia ja samalla myös jännittäviä. Koskaan ei tiennyt kuka seuraa tapaamisiamme ja pieni pelko sävytti liikkumista. Toisinajattelijoiden, kuten aktiivikristittyjen seuranta oli kuitenkin arkipäivää.

Muistan elävästi, kun kävelin hyvän ystäväni Tiitin kanssa Piritan rannoilla lämpimänä kesäpäivänä vuonna 1982. Kysyin Tiitiltä, että voisiko hän kuvitella, että Viro saisi eräänä päivänä itsenäisyytensä takaisin. Hänen vastauksensa oli selkeä; mahdoton ajatus.

Mutta niin vain kävi, että elokuussa 1991 itsenäisyys tuli. Mahdottomasta tuli mahdollista – Neuvostoliiton rautakouran täytyi väistyä. Niin oli varmasti kirjoitettu!

Virolaisista seurakunnista ennen itsenäisyyttä on jäänyt mieleen erityisesti se hengenpalo, millä kristityt elivät uskoaan arjessa. Siinä oli koko ajan omat riskinsä olemassa. Vaikka tietyissä kirkoissa saatiin palvella Jumalaa melko avoimesti, niin pastoreiden piti tietää rajansa. Silti näin ulkopuolisen silmin seurakuntaelämä näytti eloisalta ja luovalta. Kun virkavalta asetteli rajoja niin seurakuntalaisten luovuus pääsi kukkimaan.

Me vierailijat olimme aina tietty riski seurakunnille; liiallinen innostuminen tai avoimesti puhuminen saattoi johtaa ”vain” vierailijan karkottamiseen, mutta paikallisille uskoville se saattoi johtaa isoihin ongelmiin. Sitä ei satunnainen kulkija välttämättä tullut ajatelleeksi. Vastuu oli suuri.

Silti Viron seurakunnat olivat hieno todistus siitä, kuinka Jumalan seurakuntaa on mahdoton sulkea tai sammuttaa käskyillä eikä edes voimakeinoin. Tosin voimakeinoja Virossa ei käytetty samassa mitassa kuin monissa muissa paikoissa Neuvostoliitossa. Monet pastoriystäväni kertoivat säännöllisistä käynneistään KGB:n rakennuksessa kurinpalautuksissa ja jotkut olivat istuneet vankilassa.

Kun sitten itsenäisyys koitti, vierailimme ystävämme Indreken vanhempien luona. Kun Indreke iloitsi suuresti vapaudesta, joka heille oli lopultakin koittanut, tuumasi hänen isänsä; mitä hyvää vapaudessa on, jos ei ole työtä, leipää eikä lämpöä? Neuvostoliitto oli pitänyt huolen, että työtä oli ollut ja Tallinnan energiasyöppötaloissa lämpöä. Nyt kaikki piti rakentaa alusta. Vapauden hinta oli kallis. Kun vakaat olot merkitsivät vanhemmalle sukupolvelle turvallisuutta, vaikkakin ikeen alla, niin nuorelle sukupolvelle ilmaisunvapaus oli kaikki kaikessa, vaikka kaiken ulkoisen joutuisikin rakentamaan alusta.

Nykyistä Viroa seuratessa näkee, että kehityksessä on tultu pitkä matka. Paljon on vielä tekemistä, että kansa voisi nauttia tasa-arvoisesti edes peruspalveluista, mutta toivon ilmapiirissä kaikki on mahdollista. Turvallisuusjännitteitä on valitettavasti näkyvissä ja sitä toivoisi, ettei turhan uhittelun linjalle lähdettäisi. Silti omasta itsenäisyyden identiteetistä ei tarvitse antaa periksi.

Eikä unohdeta Viron seurakuntia! Tukemme on varmasti edelleen tervetullut.

Palju õnne iseseisvuspäevaks Eesti!

3 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Oikos se Matias silleen, että siunausta ei heille passaa mennä ainakaan suomeksi toivottamaan?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Olli Pitkänen

    Olen maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Etelä- ja Kaakkois-Aasian Aluejohtajana. Kohdemaitani ovat Thaimaa, Myanmar, Kambodza, Laos ja Nepal. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista sitten kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista. Kaikki ajatukseni ovat tiukasti omiani ja omalla vastuullani, eivätkä välttämättä edusta työnantajani käsityksiä.