Mahdollisuus täyteen elämään myös vammaiselle pakolaiselle

Olin Beirutissa pakolaistyön suunnittelumatkalla viime viikolla. Olimme yhdessä suomalaisen vammaisjärjestön Abiliksen ja Suomen Lähetyseuran edustajien kanssa tapaamassa eri toimijoita ja pakolaisia, ja miettimässä miten voisimme tukea pakolaisten koulunkäyntiä - erityisesti vammaisten nuorten ja lasten. Kalle Könkkölän johdolla tapasimme järjestöjä, jotka tekevät hienoa työtä Syyrian pakolaisten parissa Libanonissa - erittäin haastavissa olosuhteissa.

Libanonin tilastot ovat surullisia; tarkkaa pakolaisten määrää ei tiedetä, mutta arvio on jossain 1,5 miljoonan paikkeilla. Vammaisia henkilöitä heistä lienee lähelle 30 %. Nämä ihmiset ovat joutuneet jättämään kotimaansa ja pakenemaan sotaa. Libanonin valtio lopetti pakolaisten rekisteröinnin tammikuussa 2015 ja siksi määrät ovat karkeita arvioita.

Pakolaiset elävät pääosin surkeissa olosuhteissa; kuka teltassa, kuka talonrähjässä ja kuka mistäkin suojan löytää. Monen säästöt ovat lopussa pitkittyneen kriisin takia, joten rahaa elämiseen pitää repiä mistä tahansa; pimeissä rakennushommissa tai maatiloilla, kerjäämällä tai lainaamalla.

YK:n toimistossa kerrottiin naisesta, joka oli saanut luodin selkärankaansa, mutta valtion terveyspalveluihin hänellä ei ole pääsyä ei-libanonilaisena, joten nyt odotettiin avustusjärjestöä, joka voisi antaa apua fysioterapian muodossa. Vastaavia tarinoita on loputtomiin.

Vammaiselle henkilölle jo pelkkä kulkeminen on äärettömän vaikeaa Libanonissa ja siksi monet heistä hautautuvat koteihinsa ilman mahdollisuutta päästä kouluun tai ylipäätänsä liikkumaan. Törmäsimme esteettömien tilojen ongelmaan jo mennessämme YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n tiloihin, sillä edes sinne ei ollut ramppeja mitä pitkin tiimimme pyörätuolissa kulkevat olisivat päässeet. Aivan käsittämätöntä!

Ihailin suuresti suomalaisten vammaisjärjestöjen ammattitaitoa, kokemusta ja ennen kaikkea motivaatiota auttaa vammaisia pakolaisia. Heillä on valtavasti annettavaa, mutta samaan aikaan surin viime vuonna tapahtunutta Ulkoministeriön kehitysyhteistyövarojen leikkauksia. Abilis menetti 40 % valtion avusta. Miten paljon Abilis ja muut vammaisjärjestöt pystyisivätkään tekemään ihmisarvoisen elämän puolesta, jos vaan olisi resursseja ja rahaa. Valitettavasti poliittiset päätökset eivät ota tarpeeksi huomioon vammaisia pakolaisnuoria ja niin he jäävät aivan liian vähäiselle avulle ja tuelle.

Syyrian vammaisia pakolaisia ei sääli ja voivottelumme auta - vaikka kuinka selittäisimme omia ongelmiamme, jotka pitäisi hoitaa kuntoon ensiksi.

Siinä missä paremman maailman rakentamiseen tarvitaan poliittisia päätöksiä, tarvitaan ennen kaikkea asenteidemme muutosta. Maailman vammaisten auttaminen ei ole koskaan meiltä pois vaan päinvastoin, antamalla saa. Ja vaikkei saisikaan, auttaminen vaan kuuluu ihmisyyteen.

2 kommenttia

  • Tarja Aarnio sanoo:

    Kiitos kirjoituksesta. Juuri vammaiset ja muut puolustuskyvyttömät ovat olleet mielessäni näiden järkyttävien sotien keskellä. Euroopassa kuten meilläkin kauhistellaan pakolaisvirtoja ja syystä tietysti, mutta enitenhän käsivät juuri em ryhmät. Poliittisesti on todella Suomessakin aivan käsittämätöntä, että ihmisien auttamisesta kriisialueilla nyt tingitään! 🙁

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Olli Pitkänen

    Olen maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Etelä- ja Kaakkois-Aasian Aluejohtajana. Kohdemaitani ovat Thaimaa, Myanmar, Kambodza, Laos ja Nepal. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista sitten kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista. Kaikki ajatukseni ovat tiukasti omiani ja omalla vastuullani, eivätkä välttämättä edusta työnantajani käsityksiä.