Maailman tärkein ja vaarallisin kysymys: Mitä sinulle kuuluu?

Mitä kuuluu

Älä koskaan esitä toiselle ihmiselle otsikossa mainittua kysymystä, jos sinulla ei ole aikomustakaan kuunnella, mitä hän vastaa!

* * * * * * * *

Muuan terapeuttina toiminut saksalainen pappi kuvaa muistelmissaan erästä kohtaamista, joka järkytti miestä perinpohjaisesti. Hän oli sotien jälkeen vastaanotollaan tavannut pahoista mielenterveysongelmista kärsineen nuoren miehen, joka ahdistuksissaan oli uhannut tappaa itsensä. Terapeutti oli juuri ennen tätä tapaamista käyttänyt osan ruokatunnistaan meditoiden, joten hän oli aivan erityisen hyvällä, energisellä, jopa turhan hilpeälläkin tuulella. Hän vastaili nuoren miehen hätään nyökytellen päätään, mutisten yliymmärtäväisesti tyyliin hmmmmmm ja niiiiiin. Pari päivää myöhemmin terapeutti sai kuulla nuorukaisen tehneen itsemurhan melko pian heidän tapaamisensa jälkeen. Meditoinnit saivat jäädä, terapeutti päätti opetella olemaan läsnä tässä ja nyt.

* * * * * * * *

Minulla on virassaoloaikanani ollut neljä piispaa (Nikolainen, Lehtonen, Huovinen ja Askola), mutta aiheen kannalta ei ole tärkeää, kuka näistä on kyseessä. Tärkeää on vain tietää, että piispan konttori ja meidän seurakuntamme työtilat ovat samassa rapussa Bulevardi 16 B:ssä. Kerran törmäsimme toisiimme yhteisessä suuressa eteisaulassamme, piispa kera avustajansa sekä minä. Piispa ja avustaja tulivat ulkoa, minä portaita myöten  kakkoskerroksesta ykköseen. Tarkoitus oli ihan vain moikata ohimennen, mutta piispa, peijakas, menee siinä hötäkässä tekemään tuon otsikon kohtalokkaan kysymyksen: Mitä sinulle kuuluu?

Minulla ei ole tapanani kavereerata esimiesteni kanssa, mutta kun piispa kerran kysyy, niin ei kai siinä voi vastata näitä klassisia Hyvää päivää, kirvesvartta-juttuja:

  • Hyvin menee, mutta menköön!
  • Siinähän se menee kuin jäitä polttelis!
  • Siinähän se menee, kun ei ajattele!
  • Ei kurjuutta kummempaa!

Piispan avustaja oli juuri astumassa hissiin, mutta jäi kuitenkin siihen oven väliin odottelemaan esimiestään. Minulla ei tänä päivänä ole harmaintakaan hajua siitä, mitä minä piispalle puhuin, vuodatin tai tunnustin, mutta kauan se kyllä kesti. Niin kauan, että kun olin sanottavani sanonut, sainkin yllätyksekseni huomata seisovani yksin tyhjässä eteisaulassa. Herrahissi oli jo mennyt menojaan. Ai, että tunsin itseni typeräksi, kun tajusin, että juuri tuossa tilanteessa olisi ollut sittenkin viisasta käyttää jotakin sutkausta!

Meidän ihmisten välisessä kommunikaatiossa taitaa suurin ongelma piillä siinä, että emme kuuntele ymmärtääksemme vaan vain vastataksemme.

Ja jos me jotakin toisistamme ymmärrämmekin, me hyvin usein ymmärrämme väärin.

* * * * * * * *

Vaikein minulle koskaan tehty kysymys kuuluu: Kuka sinä olet? Olen meinannut monta kertaa hajota tuohon kysymykseen totaalisesti. Itsetuntemuksestako tässä on kysymys vai halutaanko tässä tietää vain perustietoni? Eksistentiaalisestiko tätä kysymystä pitäisi lähestyä vai pitäisikö tässä sittenkin vain alkaa kehua retostella itseään niin kuin työhaastatteluissa kuulemma nykyään edellytetään? Ei ihmisen persoona ole mikään muuttumaton suure. Enkä minä ole enää sama ihminen kuin aloittaessani nuorena miehenä työni Helsingin keskustassa eräässä pienessä seurakunnassa.

* * * * * * * *

Tänään (10.10.2016) on Maailman mielenterveyspäivä. Tänä päivänä kehotetaan kysymään toisilta, mitä heille kuuluu.

Lisää asiaa aiheesta tästä:

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/tapahtumat/maailman-mielenterveyspaiva-2016

 

11 kommenttia

  • Siihen aikaan, kun Pirkko Lahti luotsasi Suomen Mielenterveysseuraa, meillä oli muistaakseni ainakin kolmena eri vuonna Ruttopuistossa yhteistapahtuma touko-kesäkuun vaihteessa.

    Tapahtuma kulki nimellä Hyvän Mielen Puisto. Mukana oli suurin osa puiston ympärillä toimivista firmoista: WSOY:n runoilijat lukivat runojaan, Ekberg tarjosi pullat, oli kaiken maailman kojuja, joissa jaettiin ilmaiseksi pientä tilpehööriä. Myös puiston laidalla vielä silloin sijainnut Eläke-Varma oli juonessa vahvasti mukana.

    Lopuksi mentiin iloisella porukalla Vanhaan kirkkoon, jossa laulettiin yhdessä Suvivirsi, kuunneltiin urkumusaa ja Ruttopuiston rovastin ei-niin-kauhean-vakava kevätpuhe. Haa!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    ”Kuka minä olen?”- kysymys voisi myös muuntua ”Kenen minä olen?”- kysymykseksi.

    Vai meneekö liian hurskaaksi?

    Voi muuten joskus olla viisasta kysyä ” mitä sinulle kuuluu” – kysyjältä, millaisessa määrässä ja syvyydessä kysyjä toivoo vastattavan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jori Mäntysalo sanoo:

    Odotin sanaleikkiä, jossa viitataan ay-järjestöjen kantaan siitä mitä työntekijälle kuuluu tms. Vähän nyt petyin, vaikka tärkeä aihe onkin.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jori: Mielenterveysseura tekee tärkeää työtä, jolla on paikkansa meikäläisen sydämessä. Sen sijaan AY-liike ei sydämeeni mahdu. Myös tuon rupriikin kysymyksen tulee olla henkilökohtainen asia, ei mikään massamöläytys.

      Kuittisi toi mieleeni muutaman lapsuudessa testatun vastauksen, joita äitini kuitenkin ankarasti kielsi käyttämästä, koska olivat niin nenäkkäitä:

      – Mitäs se sulle kuuluu!

      – Ei kuulu sulle!

      – Mitäs se sun napaas kaivaa?

      Äiti suositteli ihan pliisua Kiitos, hyvää-lätinää.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Entisessä elämässäni olen paljon seisoskellut seuratilojen tungoksessa. Oppinut tuntemaan liikkeen merkittävimmät henkilöt ja tuntenut itseni tärkeäksi ja nauttinut jokaisesta huomionmurusesta, joita olen saanut. Mieleeni tulee eräs kerta, kun vanhempi herrasmies teki tuon kohtalokkaan kysymykse: Mitä sinulle kuuluu? Päätin kertoa ihan vakavissani jotakin oikeasta tilanteesta ja hän näytti kiinnostuneelta. Kunnes paikalle pyyhälsi hänen rakas kummityttönsä ja pyöräytti papan ympäri. Tosi hassu tunne, kun siinä kohdalla, jonne asiaani purkasin olikin nyt hyvin parturoitu niska. Olin hetken ilman identiteettiä, koska jäin omassa elämässäni tyhjiöön.

    No, ehkä jokaisella on tai olisi purettavia paineita, mutta oma on niin lähellä ja tärkeä, että ei halua siihen enää yhtään vierasta juttua. Olisiko tähän onnettomaan tilanteeseen syynä se, että laiminlyömme apostoli Jaakobin neuvoa: Tunnustakaa toisillenne syntinne… Jos voisimme olla avoimia ja olisi tilaa myös toisen ihmisen asioille, niin voisimmeko paremmin? Kerran katselin Turun Käsityöläismuseota ihan aidan sisäpuolelta. Mieleeni tuli sellainen asia, että siellä kaikki on nollut avointa ja paljastettua. ei ole syntynyt salattavia asioita, koska naapuri on havainnoinut niitä tapahtumahetkellä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jep, Lauri. Ja hyvin helposti keskeytetty hakee syytä itsestään, tuntee turhaan häpeää ja kokee hämmennystä, vaikka kummityttöhän tuossa tilanteessasi seurusteluetikettiä rikkoi: Älä keskeytä keskustelua! Olisihan keskustelukumppanisikin voinut sanoa kummitytölle, että teillä on juttu vielä vähän kesken, mutta sopiiko, että jutellaan heken kuluttua?

      Aina silloin tällöin käy niin, että kun olen jossakin porukassa aloittanut jonkin pitkän vitsin kertomisen, niin huomaankin äkkiä, että kukaan ei kuuntelekaan minua. No, silloin totean tilanteen ääneen – ja lopetan. Saatan jopa naurahtaa itselleni ja itsekseni.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • May Roth-Edelmann sanoo:

    Huomaan usein tulevani keskeytetyksi alkaessani kertoa jotain. Näin on aina ollut, näin kai tulee aina olemaan. Vaikkapa sukulaisten kanssa jossain perhetapaamisessa istuttuani saatan joskus miettiä mitä he kuulivat minusta, elämäntilanteestani, jaksamisestani. Eivät mitään. Olen predestinoitu kuuntelija.

    Omimmassa lähipiirissäni saatan nyt vanhana tokaista. Nyt kuuntelette tämän jutun. Näin se menee Hannuserkku, kerro, kuuntelen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Pentti sanoo:

    Eilen vältyin keskeyttämisen synnistä, kun entinen oppilaani kertoi linja-autossa elämästään. Flunssainen kurkkuni oli näet siinä kunnossa, etten saanut aikaan pihinää kummempaa. Johdatus lienee joskus tätäkin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121