Lutherin selitys Jeesuksen kuolleista nousemisesta ja sen merkityksestä

Evankeliumitekstinä on Matt. 28. Selitys on otettu Lutherin Evnkeliumi-Postillasta (Tohtori Martti Lutheruksen lyhyt Evankeliumi-Postilla, 1927). Koska selitys on varsin pitkä, olen jakanut sen sen kahteen blogiin (alkuosa, loppuosa). Suomennetussa selityksessä otsikkona on "Enkelien saarna ja Kristuksen saarna kuolleista nousemisensa hedelmistä".

Lutherin selitys (loppuosa)

Mutta Kristus ei meitä ainoastaan lohduta, vaan antaa meille vielä paljon suuremman ja jalomman lohdutuksen, sanoessansa: "Menkää, ilmoittakaa minun veljilleni, että he menisivät Galileaan, siellä he saavat minut nähdä", - eli kuten Johannes 20:17 kertoo Jeesuksen sanoneen Marialle: "Mene minun veljieni tykö ja sano heille: minä menen ylös minun Isäni tykö ja teidän Isänne tykö, ja minun Jumalani tykö ja teidän Jumalanne tykö". Tämäpä nyt on varsin lohdullinen saarna, että Kristus kutsuu opetuslapsia veljiksensä. Tämä nimi ei ole mitään erinomaista ihmisten kesken, sillä missä toinen kutsuu toista veljeksensä, siinä tämä nimi ei tuo muuta myötänsä, kuin jonkun maallisen edun perimisen taikka ystävyyden suhteen. Mutta kun Kristus, joka on Jumalan Poika, meitä veljiksensä sanoo, niin on tämä nimitys vasta oikein jalo, korkea ja erinomainen. Sillä veljiksensä meitä sanoessansa, on hän myös jakava perintönsä meille, eikä pidä sitä vain yksinänsä. Sillä siitä me voimme aivan vakuutetut olla, ettei Herramme Kristus vain tavan vuoksi meitä tällä nimellä nimitä, kuten maailmassa on tapana, jossa toinen kirjoittaa toiselle: Rakas veli, ja on kuitenkin sydämesään hänen pahin vihollisensa, joka suo hänelle kaikkea pahaa. Sellaista ilkeyttä emme saa Kristuksessa otaksua, vaan kun hän meitä veljiksensä sanoo, niin hänen sydämensä vahva tarkoitus todella on meitä kaikessa pitää veljinänsä, olla totinen veljemme, ja käyttää itsensä meitä kohtaan veljen tavalla.

Mutta millä nyt opetuslapset tämän kunnian voittivat? Silläkö he tämän nimen ansaitsivat, että niin häpeällisesti hänet hylkäsivät, eivätkä enää uskoneet hänen elävän ja valtakuntaansa rakentavan? Tässä olisi ollut Kristuksella kyllin syytä pitää heitä vihollisinansa eiiä veljinänsä. Mutta hän tahtoo, niin kuin jo ennen on sanottu, mielellänsä olla köyhäin syntisten parissa ja kuolleista nousemisellansa heitä lohduttaa, muutoin hän ei oli opetuslapiansa veljiksensä sanonut, he kun kelvottomalla käytöksellänsä häntä kohtaan eivät ensinkään tätä nimeä ansainneet, niin kuin mekään emme sitä ansaitse, koska olemme viheliäisiä syntisiä kaikki. Kuitenkin tulee meidän tämä nimi omistaa, sillä Kristus käskee kaikkia kristittyjä rukouksessa sanomaan: "Isä meidän, joka olet taivaissa!" Sanoessamme Jumalaa taivaissa Isäksemme, niin me tosiaan olemme Kristuksen veljet, niin kuin hän tässä sanoo: "Minä menen ylös minun Isäni tykö ja teidän Isänne tykö, minun Jumalani tykö ja teidän Jumalanne tykö."

Niin on siis tämä, että Herra sanoo opetuslapset veljiksensä oikea synninpäästö, jolla hän päästää heidät kaikista heidän synneistänsä, jotka he saisivat unohtaa, niitä enää pelkäämättä. Sillä eipä Kristus yhtään syntiä tehnyt. Jos opetuslapset kutsutaan Kristuksen veljiksi, niin ei heilläkään yhtään syntiä ole, muutoin olisi Kristuksella etuisuus perintöön, eikä hän siis olisikaan oikea veljemme. Mutta kun hän meitä veljiksensä sanoo, niin siitä seuraa, että meillä on yhtä suuri osa perinnöstä kuin hänelläkin.

Mutta mikä on Kristuksen perintö? Ei raha eikä tavara, ei suuri kunnia eikä loisto, sillä osoittahan kokemus, että niilläkin, jotka eivät ole Jumalan lapsia eli Kristuksen veljiä, maallista hyvää olevan, sen vuoksi ei saata tämä olla Kristuksen oikea perintö, jonka hän ja hänen veljensä yksin omaavat. Sillä tätä maallista tavaraa antaa Jumala niin hyvin pahoille kuin vanhurskaille, samoin kuin auringon, sateen ja muut lahjansa. Mutta Kristuksen oikea perintö on se, josta Paavali 1.Kor.1:30,31 puhuu näin: "Kristus on meille Jumalalta tehty viisaudeksi ja vanhurskaudeksi, ja pyhitykseksi ja lunastukseksi", että niin kuin kirjoitettu on: "joka kerskaa, hän kerskatkoon Herrasta".

Me viheliäiset syntisraukat olemme synnin kautta niin pimiteyt, ettemme tiedä mitään Jumalasta, synnistä emmekä vanhurskaudesta. Ja vaikka vielä jokunen kipinä Jumalan tuntemista meissä onkin, Paavalin todistuksen mukaan Room. 11:19, näemme kuitenkin, kuinka pian se on sammutettu ja kuinka pian me lankeamme erhetykseen ja epäjumalisuuteen. Perintömme ensimmäinen osa, jonka Kristuksen kautta saamme, on siis se, että oikein opimme Jumalan tuntemaan, niin kuin Jeesus Matt. 11:27 sanoo: "Isää ei yksikään tunne, vaan Poika, ja kenelle ikinä Poika tahtoo sen ilmoittaa". Tämä on korkein ja jaloin viisaus, jonka suhteen kaikki maailman viisaus on hulluutta. Sillä vaikka se maailman silmissä näyttäisi kuinkakin suureksi, ei se kuitenkaan kauemmin pysy, kuin täällä maan päällä. Mutta tämä viisaus, että Kristus opettaa meitä tuntemaan Jumalan sellaiseksi, joka tahtoo olla meille armollinen ja laupias, se vasta on iankaikkinen viisaus, vielä iankaikkinen elämä itse, niin kuin Kristus sanoo, ja se hyödyttää siinä, ettemme sillä ainoastaan voi puolustaa itseämme ihmisiä, vaan vielä itse perkelettä vastaan, niin että taidamme hänen tuntea ja tuomita.

Perintömme toinen osa on, että Kristus on meille tehty vanhurskaudeksi. Sillä me emme ainoastaan elä synnissä, vaan olemme myös synnissä siinneet ja syntyneet. Mutta Kristuksen kautta meillä on se etu, ettei Jumala tahdo nähdä eikä lukea meille tätä syntiä, vaan suo sen meille snteeksi ja unohtaa sen. Se vasta on vanhurskautta, kun Jumala meidät vanhurskaiksi lukee, vaikka me itse puolestamme olemme saastaiset, viheliäiset syntiset.

Perintömme toinen osa on, että Kristus on meille Jumalalta tehty pyhitykseksi, sekä siten että hän, niin kuin Joh. 17:19 luemme, pyhittää itsensä meidän tähtemme, kuin myös siten, että hän antaa meille Pyhän Henkensä,  joka meissä uuden elämän synnyttää, seisoo syntiä vastaan ja saattaa meitä sydämelliseen kuuliaisuuteen Jumalaa kohtaan.

Perintömme neljäs osa on, että hän on meille tehty myös lunastukseksi. Kohdatkoon meitä mitkä kiusaukset, hädät, murheet, vainot ja ahdistukset hyvänsä, niin on kuitenkin Kristus läsnä, meitä varjelemassa ja valvomassa, niin että vihdoin voitamme sekä saamme ajallisen, ja vielä iankaikkisen lunastuksen.

Tämä kallis ja iankaikkinen perintömme tulisi meidän laskea syvälle sydämiemme pohjaan ja siitä iloita, sillä juuri tällaiseen toivoon Kristus meitä kehottaa, kutsuessansa meitä veljiksensä. Mutta suurin surkeus kaikista on, että me enemmän iloitsemme sadasta markasta, jotka joku ihminen meille antaa, kuin siitä, että Jumalan Poika asettaa meitä valtakuntaansa ja iankaikkisen perintönsä osallisuuteen. Tulisipa jo meidän siihenkin tyytyä, että Kristus pitää meitä opetuslapsinansa, palvelijoinansa ja ystävinänsä; sillä ken ei näin jalosta mestarista ja opettajasta itseänsä kerskaisi? Mutta hän ei nimitä meitä vain näillä alhaisilla nimillä, vaan korottaa meidät vielä ylemmäksi sanoessaan meitä veljiksensä. Sen tähden ei pitäisi meidän koskaan unohtaa tätä jaloa lohdutusta, vaan alati muistaa tätä korkeaa, iankaikkista veljeyttä, että sillä itseämme kaikessa hädässä, vieläpä itse kuolemassakin lohduttaisimme. Niin tulee siis meidän siis olla kiitolliset tästä autuaallisesta opista, ottaa se sydämestä vastaan ja käyttää Kristuksen kuolleista nousemista siten, että lujasti luotamme Kristukseen, niin kuin omaan veljeemme siinä, että hän käyttää sitä elämäänsä, jota hän nyt elää, meidän autuudeksemme, ja pelastaa meidät, kuten Paavali sitä lausuu, kaikesta vihasta. Ken nyt voisi vahvasti tämän uskoa, häntä ei mikään onnettomuus surettaisi. Sillä tulkoon mikä hätä ja puute hyvänsä, niin tiedämme kuitenkin Kristuksen elävän, ja meidänkin elävän hänen kanssansa. Kuinka se sitten meitä surettaisi, että täällä ajallisesti kärsimme, koska meillä on iankaikkinen elämä Kristuksen kautta? Miksi niille vihastuisimme, jotka meille pahaa tekevät? Kohtuullisempaa olisi, että me heistä huolehtisimme ja heitä surkuttelisimme, koska he meitä vihatessansa ja kadehtiessansa selvään osoittavat, etteivät olekaa tätä veljeskuntaa, eivätkä saa tätä iankaikkista perintöä nauttia? Mitä hyödyttää heitä heidän ajallinen perintönsä, voimansa, rahansa, tavaransa ja korskansa, joita he täyttävät vain suuremmaksi synniksi ja kovemmaksi tuomioksi itsellensä? Jos siis voisimme oikein uskoa tätä veljeyttä niin emmepä näillä ajallisilla niin kovin itseämme raskauttaisi, vaan katselisimme tarkemmin ja visuumin tuota iankaikkista perintöämme, joka tässä veljeydessä meille tarjotaan, niin kuin Paavali kauniisti meitä siihen neuvoo, saarnatessansa Kol.3:1-3 näin: "Jos te siis Kristuksen kanssa olette nousseet ylös, niin etsikää niitä, kuin ylhäällä ovat, kussa Kristus istuu Jumalan oikealla kädellä. Pyrkikää niiden perään, kuin ylhäällä ovat, ja ei niiden, kuin maan päällä ovat. Sillä te olette kuolleet,  ja teidän elämänne on kätketty, Kristuksen kanssa Jumalassa." Sillä jos tahdomme ottaa tämän veljeyden totisesti vastaan ja kerskata olevamme Jumalan lapisa, niin meidän kaiketi pitäisi ahkeroitseman Isämme tahdon tekemistä, eikä oleman tottelemattomia lapsia, vaan, niin kuin Paavali Kol. 3:5,12,13 sanoo, kuolettaman jäsenemme, jotka maan päällä ovat, se on, pannen pois kaikki pahat himot ja työt. Jumalan valittuina, rakkainen ja pyhinä, pukeman päällemme sydämellisen laupeuden, ystävyyden, nöyryyden, hiljaisuuden ja pitkämielisyyden, että toinen kärsii toista rakkaudessa, ja antaa anteeksi, niin kuin Kristus meille on anteeksi antanut. Sitä varten olemmekin tässä ylempänä lukeneet myös pyhityksen Kristuksen perintöön. Se näet aina on seuraava, sekä uskossa että elämässä, niin kuin Paavalikin eräässä toisessa paikassa 1.Kor.5:7,8 sanoo: "Meidän pääaiäislampaamme on meidän edestämme uhrattu, joka on Kristus. Sen tähden pitäkäämme juhlaa, ei vanhassa hapatukessa, eikä pahuuden ja vääryyden hapatuksessa, vaan puhtauden ja totuuden happamattomassa taikinassa". Ja vielä "Sen tähden peratkaa se vanha taikina, että olisitte uusi taikina, niin kuin te happamattomat olette." Tämä on oudolla tavalla puhuttu. Mutta se on juuri samaa, kuin mitä Paavalilta kuulimme, että näet Kristus on meille tehty vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi. Sillä uskoessamme Kristuksen maksaneen syntimme, on miellä tämän uskon kautta syntien anteeksia saaminen, ja me olemme vanhurskaat taikka, niin kuin Paavali sen lausuu happamattomat. Kuitenkin on meissä vielä liha ja veri, se ei ole vielä peräti kuollut, vaan täynnä hapatusta ja pahaa himoa. Tämä tulee meidän alati perata ja kuolettaa, eikä seurata sitä, vaan pyhittää itsemme, sillä vitä varten Kristus meille Pyhän Henkensä lahjoittaa, että syntiä vastaan sotisimme ja Jumalan sanan ja tahdon mukaan itsemme käyttäisimme.

Niin näette siis, rakkahimpani, mitä Kristuksen kuolleista nouseminen pitää meissä vaikuttaman ja toimittaman, sillä nimittäin, ettemme vast´edes pelkäisi, vaan ylistäisimme Kristusta ja omistaisimme hänet veljeksemme ja lohduttaisimme itseämme siitä jalosta perinnöstä, jonka hän meille antanut on. Ja tulee meidän myös elämässä ja työssä niin käyttäytyä, ettemme irstaina lapsina, tottelemattomuudella tätä perintöä jälleen kadota. Tämä on Kristuksen ihanan ylösnousemisen oikeasta ja hyvää käyttämistä, sekä Pääsiäisen viettämistä oikealla tavalla. Mutta missä tämä ei tapahtu, vaan joko tahdotaan pysyä synnissä ja tottelemattomuudessa, taikka hyljätään hädässä ja kiusauksessa tämä lohdutus, siinä tohdimme varmuudella sanoa, ettei tiedetä mitään tästä ylösnousemisesta ja tästä jalosta perinnöstä, eikä sitä siinä olekaan. Jumala meille armostansa, Kristuksen kautta, Pyhän Henkensä lahjoittakoon, että taitaisimme oikein itseämme ylösnousemisella lohduttaa ja päivä päivältä lisääntyä uskossa, luottamuksessa ja toivossa, näin autuaiksi tullaksemme. Amen.