Luther-säätiö – ensimmäinen vai viimeinen?
Monelle suomalaiselle luterilaiselle Luther-säätiö on se ensimmäinen vaihtoehto, joka tulee mieleen, kun mietitään vaihtoehtoja Suomen ev.lut. kansankirkolle.
Säätiön visiona on näky palvella Kristuksen kirkkoa sen raamatullisten tuntomerkkien kautta silloinkin, kun Kainin kirkko ja sen kautta itse Saatana taistelee Aabelin, so. Kristuksen, kirkkoa vastaan. Rohkaisevana näköalana on Pietarin lankeemuksen jälkeen saama synninpäästö ja uskon ja rakkauden tunnustus: ’Sinä tiedät, että olet minulle rakas.’ Ja siihen kuuluva Jeesuksen antama tehtävä: ’Ruoki minun karitsoitani.’
Tämän sanan varassa Luther-säätiön perustajat ovat rohjenneet lähteä haastamaan luopuneeksi kokemaansa Suomen ev.lut. kansankirkkoa.
Heidän oman kuvauksensa mukaan kyse ei ole mistään muusta kuin siitä positiivisesta tarkoituksesta, että Jumalan seurakunnan luovuttamattomin toiminto, eli kristillinen jumalanpalvelus voisi jatkua apostolisena Suomen evankelisen kirkon keskellä.
Nämä olivat ne keskeiset ajatukset, joilla rovasti Simo Kiviranta evästi Suomen Luther-säätiön perustamiskokouksen väkeä 24.10.1999.
http://www.luthersaatio.fi/wp-content/uploads/2013/12/SuomenLutherS%C3%A4%C3%A4ti%C3%B6nSyntyJP.pdf
Kuten jo totesin monelle suomalaiselle luterilaiselle Luther-säätiö, ja sen avulla sittemmin järjestäytynyt Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta on tänä päivänä se ensimmäinen vaihtoehto, joka tulee mieleen, kun mietitään vaihtoehtoja raamatuntulkinnassaan liberalisoituneelle Suomen ev.lut. kansankirkolle. Jos mietimme tämän vaihtoehdon lähtökohtaista itseymmärrystä, kyseiselle hankkeelle on annettava tunnustusta. – Pieni muutaman kymmenen perustajajäsenen visio on kasvanut alle kahdessa kymmenessä vuodessa varteenotettavaksi kansanliikkeeksi. Nyt saman organisaation puitteissa kokoontuu jo reilut 30 seurakuntaa, jotka viettivät vuonna 2017 yhteensä 1 556 messua. Kyseiset messut kokosivat kymmeniä tuhansia messuvieraita. Messutoiminnan ja sen kattavuuden kasvun näkökulmasta katsoen Luther-säätiö/Lähetyshiippakunta voidaan jo aivan perustellusti nähdä potentiaalisena vaihtoehtona, kun mietitään vaihtoehtoja raamatuntulkinnassaan liberalisoituneelle Suomen ev.lut. kansankirkolle.
Entä mitä voidaan sanoa Luther-säätiön teologisesta luonteesta kirkollisena vaihtoehtona?
Kuten jo edellä siteerasin, lähtökohtainen visio perustuu pitkälti rovasti Simo Kivirannan evankeliseen näkyyn turvata kristillinen jumalanpalvelus sisällöllisesti muuttumattomana Suomen evankelisen kirkon keskellä.
Tämän vision mukaisesti Luther-säätiön papit ovat sittemmin perustaneet resurssiensa mukaan seurakuntia jokaiselle paikkakunnalle, a) jolla on suljettu evl-kansankirkon toimesta mahdollisuus jatkaa luterilaista messutoimintaa perinteisen uskonymmärryksen mukaisesti, b) mutta jolta on kuitenkin löytynyt riittävä määrä perinteistä luterilaista jumalanpalveluselämää kaipaavia luterilaisia kristittyjä.
Lähtökohtaisesti Luther-säätiön pastorit eivät ole eronneet oma-aloitteisesti isiensä kirkosta, mutta jatkaessaan päättäväisesti perinteisen Raamattu-tunnustuksellisuuden linjoilla, heidät on jo lähestulkoon kaikki (ko. virkoihin aiemmin kutsutut) tullut heitetyksi ulos Suomen ev.lut. kirkon pastorin viroista. – Näin tämä joukko on elänyt todeksi sen varsin yleisesti omaksutun periaatteen; "emme itse lähde, jollei meitä heitetä ulos…"
Raamattu-tunnustuksellisesti Luther-säätiön pappeja ei voi syyttää harhaopeista, eikä tunnustuksen vastaisesta toiminnasta. He ovat luterilaisuuden mallioppilaita ja siten jo lähtökohtaisesti piikki Suomen ev.lut. kansankirkon lihassa.
Luterilaisen logiikan mukaan Luther-säätiö/Lähetyshiippakunta toteuttaa juuri niitä tunnustusperiaatteita, joita useat luterilaisen kansankirkon sisäiset perinteiset herätysliikkeet/järjestöt Suomessa ilmaisevat edustavansa; ja seuraavat sitä teologista logiikkaa, jonka puitteissa mahdollinen Raamattu-tunnustuksellinen uudelleenorganisoituminen on (joskus) arveltu tapahtuvan.
Juuri nyt suuri kysymys kuuluu: Onko tämä uudelleenorganisoituminen nyt tapahtunut, kun Lähetyshiippakunta on hyväksytty kansainvälisen luterilaisen neuvoston (International Lutheran Council) jäseneksi Antwerpenissa 25.—28.9. 2018 pidetyssä ILC:n maailmankonferenssissa?
http://www.lhpk.fi/lahetyshiippakunta-ilcn-jaseneksi/
Olet ehkä kuullut joskus joidenkin perinteisten luterilaisten herätysliikekristittyjen suusta, ettei Lähetyshiippakunta ole heille mikään vaihtoehto, ei ainakaan se ensimmäinen, vaan korkeintaan viimeinen...
Käytännössä kansainvälisen luterilaisen neuvoston jäsenyys tarkoittaa kuitenkin sitä, että Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta on nyt saman kirkollisen yhteyden piirissä kuin esimerkiksi Inkerin kirkko.
Onko nyt siis aika tunnustaa, että Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta on ottanut eräänlaisen ensimmäisen sijan, kun puhutaan kirkollisista suomalaisista & luterilaisista vaihtoehdoista parokiaaliselle ev.lut. kansankirkolle?
38 kommenttia
Kiitos Juha Heinilälle ja Pietari Kuittiselle asiallisista ja selventävistä vastauksista. Jos LHPK tai Luther-säätiö on jo täysin irrallaan kansankirkosta niin mikä estää sitä järjestäytymästä viralliseksi kirkkokunnaksi. Eivätkö säätiön johtohenkilöt olekaan täysin varmoja oppiensa oikeellisuudesta.
Varmasti tulevaisuus on hyvä ja Arkkipiispammekin kun ei heti niin kohta Teidänkin kanssanne ilmoittaa sovinnon halusta Jumalanpalvelusasiassa kirkkojen käytöstä vanhanmallisen Jumalanpalveluksen toteuttamiseen. Toki haaste Hänellekin on suurempi mutta eiköhän siitäkin selvitä.
Eihän ole mahdollista naisen olevan este hartauden harjoittamiseen, ja tämä ihan sukupuolen perusteella.
Lähetyshiippakunnan ILC-jäsenyys ei tarkoita automaattisesti alttarin ja saarnatuolin yhteyden muodostumista LHPK:n ja jäsenkirkkojen välillä. Erilliset oppikeskustelut on pidettävä.
Näin ILC-jäsenyys ei ole niin iso asia kuin aluksi luulisi. ILC on kuitenkin erinomainen foorumi tuon tavoiteltavan kirkollisen yhteyden saavuttamiseksi. Monen ILC-jäsenkirkon välillä onkin jo neuvoteltu kirkollinen yhteys.
LHPK:lle ILC-jäsenyys on silti merkittävä. Piispamme Risto Soramies sanoo: ”ILC:n jäsenyys on merkittävä askel Lähetyshiippakunnalle. Otamme paikkamme luterilaisena kirkkona tunnutuksellisten luterilaisten kirkkojen joukossa maailmalla.”
ILC-jäsenyyden myötä ”kirkkoutemme” selkenee entisestään. LHPK on viimeistään nyt todellinen vaihtoehto, jonne Suomen tunnustukselliset luterilaiset voivat paeta harhaoppisia paimenia.
Mitä tulee herätysliikeväen hyljeksintään ja halveksintaan LHPK:ta kohtaan, sitä saa kuulla lähes joka viikko. Useimmiten vedetään esiin piispa Huovisen tapaus Mellunmäessä, suljettu ehtoollispöytä tai piispa Väisäsen kasteoppi – joilla halutaan perustella LHPK:n kuviteltua lahkolaisuutta ja jopa donatolaishenkisyyttä. Olen sitä mieltä, että näillä keksityillä vioilla herätysliikeihmiset haluavat vain vaientaa omantuntonsa ääniä, jotta he voisivat edelleen sietää kansankirkossaan surisevaa harhaoppien heinäsirkkaparvea (uusgnostilaisuutta, antinomismia, jne jne). Konservatiiviteologien tavoitetilana näyttäisi olevan henkilöseurakuntamalli, joka on kuitenkin teologisesti unionismia. Yhteiseksi nimittäjäksi jäisi jonkinlainen ulkoinen sateenvarjorakenne (piispat, kirkkorakennukset, nimi), mutta olisiko tällainen ykseys CA7:n mukaista yksimielisyyttä evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta? Kysynpä vaan.
Tunnustusrintama 2.0:aa ei ole tulossa. Juna meni jo. Syynä on herätysliikeväen välinpitämätön suhtautuminen luterilaiseen tunnustukseen. Siksi ne ovat erilaisten opin tuulten vietävinä ja hajoavat kuin akanat tuuleen, ja pakostakin sulautuvat kansankirkon valtavirtaan.
Pekka T Väänänen selkeyttää ILC roolia. ILC on enemmänkin yhteistyöelin ja varmasti tärkeä vapaakirkon, säätiön kaltaiselle lähetyshiippakunnalle, joka hengellisesti ajatellen on jo kirkko. Lähetyshiippakunta on selvästi myös rohkeasti tehnyt omat johtopäätökset ja irroittautunut kirkosta. Näin tilanne on selkeä. Osa lähetyshiippakunnan jäsenistä toki kantaa kaksoisjäsenyyttä, kuuluen harhaoppiseen kirkkoon ja lähetyshiippakuntaan. Onko kysymyksessä epävarmuus, sielun pelko vai perinne? Toki ILC jäseninä on myös LML:n jäsenkirkkoja, esim Inkerin kirkko. LML jäsenyys puolestaan tarkoittaa yhteyttä virassa ja kommuuniossa (ehtoollisessa), ILC:ssä näin ei ole, kuten Pekka kirjoitti. Seuraava kysymys onkin solmitaanko kirkkoliittoja inhimillisistä syistä. Onko niillä lainkaan opin mukaista perustetta?
Itse mietin missä vaiheessa yleensä kirkosta tulisi erota ja perustaa oma lähetyshiippakunta, kirkko? Kirkkoja ja seurakuntiahan syntyy paljon esim Amerikassa. Onko aina väärin perustaa kirkko, surkaunta, lähetyshiippakunta. Luther-säätiöhän perustettiin aikoinaan vara Sleyksi ja Sley:n tilausuuksissa kerättiin kolehti luther-säätiölle. Sley:n tilaisuuksissa jaettiin myös perustettavan säätiön mainoksia. Tämä oli helppo tehdä koska evankeliset olivat perustajia. Varmaan samanlaista ilmiötä kohdattiin kun STLK erosi evankelisesta liikkeestä.
Kiitos Pekalle ja Samille perusteellisesta pohdinnasta.
Mutta miten on mahdollista tietää, ettei enää synny uutta tunnustusrintamaa?
Varmastikin Pekka Väänäsen ja minun teksti haki uutta ilmasua Mauno Ryösön lainauksissa, mutta minun asiani oli huomata yhteyden ja arvokkaan asian mahdollisuus kanssakäymisessä teologisista erimielisyyksistä huolimatta mikä nyt sitten konkretisoitui Arkkipiispan ja Helluntaiseurakunnan menoissa missä ymmärrettiin osoitettavan katumusta väärinymmärtämisestä.
No, Lutherin katumuksen sisältö on oikean uskon synnyttämä synnintunto mikä sitten katumuksen sisältönä päästetään. Missä määrin ja opilliset asiat sivuun jättämällä tämä ei olisi mahdollista vanhanmallisen uskomisen asiassa.
Tämä oli alkuperäinen asia, ”Arkkipiispammekin kun ei heti niin kohta Teidänkin kanssanne ilmoittaa sovinnon halusta Jumalanpalvelusasiassa kirkkojen käytöstä vanhanmallisen Jumalanpalveluksen toteuttamiseen. Toki haaste Hänellekin on suurempi mutta eiköhän siitäkin selvitä.
Eihän ole mahdollista naisen olevan este hartauden harjoittamiseen, ja tämä ihan sukupuolen perusteella.^
Kommentoin vielä yllä olevaa keskustelua tunnustusrintaman tavoittelusta. Manun mukaan edustan pessimismiä. Voi olla, mutta itse katson olevani vain realisti tässä asiassa.
Manu Ryösö kirjoittaa: ”Minun ehdotukseni olisi se, että myöntäisimme LHPK:n ansiot uuden Raamattu-tunnustuksellisen avauksen suhteen, mutta antaisimme evl-kirkon perinteisille herätysliikkeille vielä hieman aikaa koota rivejään yhteiseen rintamaan. ”
Jos LHPK:n ”ansiot” tunnustettaisiin, niin mikä estäisi herätysliikkeitä siirtymästä LHPK:n seurakunniksi? Olenkin miettinyt, mikä LHPK:ssa niin närästää, että tarvitaan toinen ERILAINEN tunnustusrintama. Jos luterilainen tunnustus ja praksis ei kelpaa, niin missä mättää?
Jukka Kivimäen kaavailema rintama indikoi mielestäni sitä, että nyt uutta tunnustusrintamaa havitteleva herätysliikeväki ei olisi halukas sitoutumaan luterilaiseen tunnustukseen siten, että CA7:n mukainen evankeliumin oppi ja sakramenttien toimittaminen (jumalallinen konstituutio) kattaisi koko konkordiakirjan ja Raamatun opin – vaan pelkästään SIKÄLI ja vain siltä osin kuin herätysliikeväki pääsee keskenään yksimielisyteen – ja ne asiat joista yksimielisyyttä ei saavuteta, joutuvat kehälliseen adiaforan asemaan. Raamatun oppi jaetaan jyrkästi pelastuskysymyksiin ja ei-pelastusasioihin.
Tästä redusoivasta jakolinjasta pelastuskysymyksiin seuraa sitten loputon väittelyiden suo ja jopa lahkoutuminen. Esimerkiksi isänviran sukupuoli puuttui Jukka Kivimäen listalta. (Tästä yksittäisestä aiheesta suosittelenkin Jukkaa lukemaan uusimmasta Perusta-lehdestä Jouko N. Martikaisen artikkelin Pappeus ja sukupuolten polariteetti).
Veikkaanpa, että edullinen kompromissi Jukka Kivimäelle ja nykyisen herätysliikeväen valtaosalle olisi se, että uudessa ”tunnustusrintamassa” torjutaan spn-avioliitot, mutta hyväksytään naisen pappisvirka olemassa olevana realiteettina. Tästä kompromissitunnustuksellisesta mallista on jo esimerkkinä Amerikassa NALC, joka irtosi ELCA:sta vuona 2010 tämän hyväksyttyä homo/lesbopappien ordinaation. Enpä usko, että Manu Ryösölle tällainen kompromissikirkko kelpaisi.
Toinen vaihtoehto, mitä olen kuullut esitettävän on se, että ev.lut konservatiitvit liittyisivät Inkerin kirkkoon, joka näin laajentaisi Suomeen (ensin katkaistuaan ehtoollisyhteyden kansankirkkoon ). Tämä onkin jo opillisesti paljon parempi idea – mutta nyt herää taas se kysymys: miksi LHPK ei kelpaa suomalaiseksi kirkoksi? Onhan Inkerin piispa Kuukauppi suositellut LHPK:ta inkeriläisille paluumuuttajille Suomessa, ja molemmat kirkot kuuluvat ILC:hen.
Toivotan Manulle taistelussaan kaikkea hyvää, ja tuen sitä sydämessäni vaikka täältä katsottuna se näyttää Sven Dufvan taistelulta.
Maallistumisen trendi on vastustamaton. Vanhauskoiset miespapit loppuvat pian. Suurin osa herätysliikeväestä valtavirtaistuu hiljalleen. Veneestä on jo kauan sitten ollut tappi auki, mutta pelastusveneitä ei lasketa veteen. Ihmettä on turha haikailla. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Kiinalainen sodankäynnin strategian mestari Sunzi opetti: ”Mikään valtio ei ole koskaan hyötynyt pitkitetystä sodankäynnistä”.
Näissä yhteistyöpyrkimyksissä yksi merkittävä este on rakkauden puute. Alkukirkossa jossa oppia haluttiin varjella laajasti ja sen puolesta taistella, tärkeäksi tekijäksi muodostui rakkaus ja kärsimys ( risti). Tämä näkökulma on merkittävä ja huomiotava. Monissa järjestöissä oikea oppi on tärkeä ja niin tuleekin, mutta rakkaudesta ei ole tietoakaan. Rakkauden sijalla on kyräily, panettelu, voitto ja kunnia. Oppi on siis oikea mutta elämä on jumalatonta. Tälläisella varaustuksella on seuraus, synty lahko, joka kaatuu lopulta riitoihin.
Joissakin järjestöissä ristin kantamisesta ei ole tietoakaan. Puheet ovat mahtavia mutta jossakin mättää? Alkukirkossa monet kristilliset johtajat olivat esimerkillisiä ristin kantamisessa ja kärsivällisyydessä. Mistä heidät löytäisi tässä kirkollisessa kentässä?
Kirjoittaja
Manu Ryösö
Olen pastori, joka haluaa sitoutua Pyhään Raamattuun ja sen perustalle rakentuvaan luterilaiseen tunnustukseen. [Kuva Nasaretin kadulta Israelista]
Muutama minua kiinnostava asia jäi blogissa vastausta vaille. Siispä kysyisin, että onko Luther-säätiö täysin irrallaan kansankirkosta eikä siis saa mitään rahoitusta siltä. Jos näin on niin miten Luther-säätiö kerää tulonsa. Sitten kysyisin säätiön jäsenten lukumäärää ja sitä, että voiko säätiön jäsen kuulua myös kansankirkkoon.
Ilmoita asiaton kommentti