Luterilaisen vanhurskauttamisopin ristiriitaisuus. Totta vai tarua?

Aloin järjestämään kirjahyllyä ja kässini osui kirja, joka herätti mielenkiintoni. ”Käännyttämistä vai kääntymymystä?”

Sitä hiukan silmäillessäni, sieltä löytyi seuraava kohta.

Kirjoittaja Risto A. Ahonen: ”Vanhurskauttamisen erilaisilla tulkinnoilla on huomattava vaikutus siihen miten pyhitys ymmärretään. Silloin, kun on korostettu pelkästään vanhurskaaksi julistamista, luterilainen teologia on ollut usein vaikeuksissa luontevan paikan löytymisessä pyhitykselle ja elämän muutokselle. Vanhurskauttamisopin puhtautta on vaalittu siten että, pienetkin poikkeamat vallitsevasta tulkinnasta, on voitu ankarasti tuomita. Sen seurauksena uudesta elämästä Kristuksessa ja elämän uudistamisesta on puhuttu hyvin varovaisesti ja tyydytty toistamaan sitä, miten hyvät teot seuraavat vanhurskauttamista. Lainomaista uskonnollisuutta on pelätty niin että, Luterilaisen kirkon sanoma Pyhän Hengen uutta luovasta työstä on peittinyt varoitusten alle. Luterilaisella teologialla on usein ollut vain vähän myönteistä sanottavaa, elämän uudistuksesta Kristuksessa. Siksi Luterilaisen kristillisyyden on ollut vaikea kohdata karismaattisen liikkeen ja Helluntailiikkeen esille nostamia kysymyksiä.”

Tähän kysymykseen jatkuvasti törmätään. On sitten kyse kirkon sisäisistä keskusteluista ja työntekemisen tavoitteita, tai keskusteluista, tai jopa väittelyistä ns. vapaiden suuntien edustajien kanssa. Näistä kysymyksitä saadaan aina aikaan hajaannusta eri uskonsuuntien välille.

Gideonien veljespiirissä on ehdoton sääntö, ettei näitä kysymyksiä edes oteta esille. Niinpä se on niitä harvoja kristittyjen yhteisiä toimijjoita, joka on pystynyt jatkamaan työnäkyään Raamattujen levittämisessä. Eikä siinä ole havaittavissa mitää hajomisen merkkejä. He kykenevät näin toimien tekemään saumatonta yhteistyötä vuosikymmenestä toiseen.

En kuitenhaan halua keskustelua Gideoneista, vaan tuosta kysymyksestä, jonka Ahonen viisaasti nostaa esiin, eli siitä tuottaako vahurskauttamisoppimme, käytännössä pyhityksen. Vai jääkö se pelkästään teorian tasolle?

Oma käsitykseni on se että, jollei pyhitystä tapahdu, niin vanhurskauttamistakaan ei oikeasti ole tapahtunut. Ei ole muodostunut henkilökohtaista suhdetta Vapahtajaan ja hengelliseen elämään. Vaikka uskoontulo onkin mysteeri. Eikä se ole meidän hallittavissamme, edes teorian tasolla. Niinpä kunkin uskovan tarina on erilainen. Eikä heidän uskoaan voi laittaa kyseenalaiseksi. Ainakaan sillä perusteella, ettei se ole tapahtunut tietyn kaavan mukaan. Koska heidän elämässään näkyy todellisen pyhityksen selvät merkit. Mitä nämä merkit sitten ovat? Yksi merkki mielestäni on kaipuu hengellisien asioiden pariin. Vanhurskautumisen uskolla vastaanottanut henkilö on löytänyt elämän lähteen ja haluaa juoda siitä. Jollei tätä janoa lainkaan ole, niin jotain on mielestäni pielessä.

Kirkon nuoristyössä olen törmännyt tähän kysymykseen rippikoulu ja isostoiminnassa. sen mitä vähän olen asiaa seuraillut, niin olen havainnut että, kirkon nuoret ovat kovasti kiinnostuneet isosena olemisesta, mutta kiinnostusta hengellisen elämän hoitamiseen ei ole havaittavissa. Sama näkyy vanhemmassa ikäpolvessa . Osallistutaan kyllä innokkaasti kirkon toimintaan, jopa vapaaehtoisena, mutta pyhityksen merkkejä ei paljoakaan näy. Miksi evankelimin dynaamiitin kaltainen räjähdysvoima näkyy kirkossamme vain himmeänä kajastuksena menneisyydestä.

    • Jospa ihminen ei Jumalan mielestä olekaan loppupeleissä syyllinen. Itsehän Jumala sen ansan sinne paratiisiin istutti. Ja loi ihmisen niin heikoksi että meni ansaan.

    • Seppo: ” Ja loi ihmisen niin heikoksi että meni ansaan.”

      Ja kaikkitietävänä tiesi taatusti, että niin tulee käymään.

    • No mihin sitä pääsuunnitelmaa ylipäätään tarvittiin? Kun etukäteen tiedettiin että se ei toimi.
      Jos pääsuunnitelma oli saada vanhurskaat taivaaseen niin jos pääsuunnitelmaa ansoineen ei olisi ollut olisivat kaikki luodut automaattisesti jääneet vanhurskaiksi.

    • No mutta ilman sitä alkuperäistä pääsuunnitelmaa olisivat kaikki olleet vanhurskaita eikä sitä varasuunnitelma olisi tarvittu lainkaan. Näin tämmöisen maallikon arkiologiikan mukaan.

  1. Juuri näin, Jumalan tekona Vanhurskaus muuttuu vastaansanomattomasti. Jumala itse lukee syyttömäksi vääryyteen syyllistyneen. Tämän Jumala on tehnyt omasta tahdostaan Lähettämällä Jeesuksen Kristuksen maanpäälle. Vanhurskauden saarnaajan. Tämä ei sovi ihmiselle, koska se se vaatii tunnustamaan Jumalan vanhurskauden ja ihmisen syntisyyden.

    2. Tim. 4:4. He kääntävät korvansa pois totuudesta ja poikkeevat turhiin juttuihin.

    ”Ihmiset kuuntelevat mielellänsä tapauksia ja esimerkkiä jokapäiväisestä elämästä, kun senkaltaisia heille kerrotaan, ja ovat sentähden hyvillään, koska saarnaaja kuvauksilla ja vertauksilla leikittelee. Jos hän sitä vastoin esille tuopi vanhurskaaksi tekemisen uskonkappaleen, julistaen että ihminen ainoastaan uskon kautta Kristuksen päälle tulee Jumalan edessä vanhurskaaksi ja autuaaksi, niin ei kukaan hänen puhettansa kauniiksi katso, vaan kuuntelee häntä aivan vastoin mieltänsä. Vieläpä sinä saat senkin huomata, että, kun vanhurskaaksi tulemisesta saarnataan, silloin kansa yskii tahi torkkuu, mutta sitä vastoin, jos heille alkaa taruja kertoa, silloin useammat korviansa kallistavat niitä kuullaksensa, istuvat hiljaa ja kuuntelevat mieluisesti.” M Luther

  2. Jumala onneksi loi meidät ihmisiksi, eikä tahdottomiksi roboteiksi. Joten meille jäi valinnan vapaus.
    Jos olisimme jääneet paratiisiin ja olisimme kaikki, omien tekojemme perusteella vanhurskaita. Siitä seuraisi se ettemme olisi siellä taivaassa saman arvoisia. Toisella on viisautta ja taitoja enemmän, kuin toisella. Joten pisteet ei menisi tasan. Nyt kaikki on samalla viivalla. Kukaan ei ole toistaan parempi.
    Jokaiselelle halukkaalle on tarjolla vanhurskaus ilmaiseksi. Toiset eivät tahdo, koska luottavat yhä itseensä ja Jumala kunnioittaa ihmisen tahtoa.

  3. Pekka en oikein saa kirjoittelustasi selkeää kuvaa koko pelastuksesta eli uskoontulosta alkaen.

    Nyt siis sanot kaikkien olevan samalla viivalla ja kaikille on vanhurskaus tarjolla ilmaiseksi, kuka tahtoo ottaa.

    Mitä tämä ”samalla viivalla” olo tarkoittaa, onko luterilainen ja isis taistelija samalla viivalla, molemmille vanhurskaus tarjolla kun vaan haluaa ottaa?

    • APT 2: 39. Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu ja kaikille, jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.”
      40. Ja monilla muillakin sanoilla hän vakaasti todisti; ja hän kehoitti heitä sanoen: ”Antakaa pelastaa itsenne tästä nurjasta sukupolvesta”

  4. Vanha vitsi, jonka kuulin jo 70 luvulla.

    Kirkkoherra teki vuosikertomusta ja kirjoitti: seurakunnassa ei ole ollut herätystä ja kiitos Herralle, ei sitä ole ollut naapuriseurakunnassakaan.

    Olen elämäni matkalla havainnut tietyn lainalaisuuden. Byrokratiaa kasvatetaan liikaa usein sen tähden että pyritään sen avulla eliminoimaan kaikki esteet, jotka mahdollisesti voivat estää kyseisen toiminnan tuloksia. Useille toimijoille käy kuitenkin niin, että tuo byrokratian kasvu, aikaansaa vastakkaisen reaktion. Jolloin koko organisaatio alkaa tuottaa alkuperäiselle tarkoitukselle vastakkaisia tuloksia. Tämä kehityssuunta on ilmeinen myös kirkossa.

    C.O. Roseniusta kyseltiin aikanaan Ruotsin kirkon palvelukseen. Hän vastasi, tähän tapaan:”teillä on siellä kirkossa hyvät aseet ja haarniskat. Niitä te kiillotatte kaiket päivät, mutta ette tee niillä mitään.
    Meillä on vain kiviä ja keppejä ja niillä me hakataan, niin paljon kuin ehditään.

  5. ”Jumala onneksi loi meidät ihmisiksi, eikä tahdottomiksi roboteiksi. Joten meille jäi valinnan vapaus.” Pekka (12.7 – 15:47)

    Tarkoittanet tuolla, että meillä on valinnan vapaus ja tahdon vapaus synnin sisällä, ja oman vanhurskauden sisällä, mutta ei sen vanhurskauden sisällä, joka luetaan meille Kristuksen tähden.

    Vanhurskaus lihan mukaan on kelvollisuutta ihmisten edessä, ns. Hyviä tekoja ja kaikkea hurskautta, mutta kukaan ei voi niillä ansaita Jumalan edessä mitään, eli tahdolla ja valinnan vapaudella, me voimme valita näennäisen suunnan, voimme kävellä oikealle tai vasemmalle, mutta syntiä emme voi sovittaa vaikka tekisimme mitä. Myöskään pyhitys ei ole sitä, että me kuljemme valintojen mukaan ja kehitämme itseämme paremmiksi ihmisiksi Jumalan silmissä kaiken aikaa.

    Pyhitys on Jumalan teko meissä 100% :sti, se tulee lahjana Kristuksessa, kun ja jos me Hänessä elämme uskon kilvoituksen mukaan. Jos katsomme itseämme ja käännämme katseemme omiin valintoihin ja omiin tekemisiin, niin me eksymme jo kohta, siksi on tärkeää katsoa yksin Kristukseen. Jos elämme Armossa, niin emme elä enää lain alla.

    Onkin hyvä kysyä mitä on sellainen tahdon vapaus ja valinna vapaus , joka ei tee aina kuten pitää, eli ei noudata kaikessa Jumalan vanhurskautta? Jos olemme vapaat tahdoltamme ja valinnoiltamme, niin miksi emme tee vain ja ainostaan hyvää ja oikein? Vai onko niin, että valitsemme tahallamme väärin? Siis on välttämättä niin, että toimimme oman edun mukaan omasta tahdosta, koska tahtomme on sidottu siihen vääryyteen, joka tuli synnin kautta maailmaan.

    Kiellänkö siis hyvien tekojen merkityksen ihmisten välisessä kanssa käymisessä? En tietenkään, mutta sen kiellän Raamattuun vedoten, että niillä olisi merkitystä vanhurskauden asiassa. Meidän ns. Vapaan tahdon ratkaisut eivät vaikuta ihmisen Vanhurskauttamiseen, koska sen tekee yksin Jumala Kristuksessa.

    Mitä hyötyä on sanoa sokealle, katso, jollei voi avata sokean silmiä? Tai saaralle nouse ylös, jollei voi parantaa sairasta? Syntiä ei ihminen voi poistaa ja synti ei kelpaa Jumalan edessä. Ihminen kelpaa Jumalan edessä vain Kristuksessa Vanhurskautettuna. (Jumala lukee syyllisen syyttömäksi Kristuksen tähden, joka on Jumalan vanhurskas teko ihmisen hyväksi)

    ”Sillä Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo.” Room.10:4

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.