”Perille kyllä päästään, kun on yhteinen päämäärä ja yhteinen tahti” lähetti Espoon piispa Tapio Luoma meidät 2013 Porkkalasta matkaan kohti Tallinnaa kahdella kirkkoveneellä. Oltiin Espoon tuomiokirkkoseurakunnan ystävyysmatkalla ja vastarannalla odotti Kosen seurakunnan seurakuntalaiset, joiden kanssa pidettäisiin seuraavana päivänä yhteinen kiitosmessu.
Seurakunta kirkkoveneissä oli niin sanotusti sekalaista, mutta toki olimme tulleet tutuiksi kesän aikana useissa sotuharjoituksissa. Harjoitukset olivatkin olleet paikallaan, sillä hämmästyttävää kyllä tälle, ehkä hieman uhkarohkeallekin soutureissulle, halusi mukaan moni kaltaiseni, jolla ei ollut ennestään soutukokemusta kirkkoveneestä.
Jälkeenpäin ajatellen harjoitusten ydin oli varsin yksinkertainen. Tärkeintä on soutaa samaa tahtia, tiukka veto lapa juuri ja juuri pinnan alla, rauhallinen palautus lapa juuri ja juuri pinnan päällä. Tahdin määräsi perämies.
Yhteinen päämäärä ja yhteinen tahti. Harjoituksissa joskus tuli puheeksi soutukaverin ajatukset ja joskus huomasi, kuinka eri maailmasta ihmiset ammentavat ja kuinka erilaiset näkökulmat asioihin voivat olla. Ihan kuten ihmiselämässä. Tai kun vaaleilla valitut luottamushenkilöt kokoontuvat ensi kerran ja alkavat tutustua toisiinsa.
Olen nyt kuusi vuotta ollut Espoon tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvoston varapuheenjohtaja ja jäin näitä Tapio Luoman sanoja pohtimaan tultuani valituksi tehtävään vielä seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Vaikka toden totta me luottamushenkilöt olemme kuin se ensimmäisiin soututreeneihin tullut sekalainen seurakunta omine toiveineen ja ajatuksineen, niin yhteisesti hyväksytyssä strategiassa oleva visio on se yhteinen päämäärä. Seurakuntaneuvosto demokraattisesti valitsee varsinaisen matkareitin ja kirkkoherra istutetaan perämiehen paikalle.
Nyt vain toivoa sopii, ettei soututiimiin ole tullut yhtään ”omien vesiensä soutajaa” joka viis veisaa yhdessä sovitusta ja alkaa huopaamaan, kun muut soutavat tai soutaa, kun kirkkoherra pyytää huopaamaan. Ei niin, etteikö hänellä olisi myös visio mihin on menossa, mutta näin yhteinen kirkkovene pyörii paikallaan ja itse asiassa kukaan ei pääse päämääräänsä.
”Perille kyllä päästään, kun on yhteinen tahti ja yhteinen päämäärä” toivotti piispa Luoma venekuntamme matkaan Porkkalasta klo 17 ja niin ilman suuria ongelmia rantauduimme Tallinnan ulkomuseon rantaan noin kello 03 aamuyöstä. Yhteinen tahti oli löytynyt.
Katso seikkailustamme editoimani YouTube-tallenne.
Tämä oli hieno tämä teidän souturetkenne, muistan sitä seuranneeni aikanaan ja jonkun jutunkin siitä kirjoittaneeni.
Jäin miettimään: Mihin kaikkeen viittaat sillä, että vetoat kaikkien soutavan yhteiseen tahtiin kohti yhteistä päämäärää ja varoittelet omien vesien soutajista? Näin reformaation juhlavuonna tämä asia on mietityttänyt minua paljon ja monesta kulmasta.
Tavallaan olen samaa mieltä. Demokratiassa elämä toimii niin, että sen lauluja laulat kenen leipää syöt. Porukoissa on sitouduttava yhteisesti päätettyihin toimintatapoihin ja päämääriin, vaikka päätöksen jokainen yksityiskohta ei itseä miellyttäisi tai tuntuisi edes oikealta. Ja firmoissa pomo ja hallitus päättävät. Jos teet toistuvasti työtäsi toisin kuin johto linjaa, et voi jatkaa.
Silti: Syntyykö koskaan mitään uutta, jollei joku asetu väkevästi poikkiteloin, uhmaa totuttuja käytäntöjä, jopa ikiaikaisia yhteisiä päätöksiä? Olisiko uskonpuhdistusta kaikkine positiivisine lieneilmiöineen koskaan tapahtunut, jos katoliset papit ja munkit olisivat olleet kuuliaisia ja kieltäytyneet uhmaamasta tavaksi tullutta?
Missä menee raja? Mikä määrä haastamista on hyvää, tervehdyttävää ja havahduttavaa? Milloin haastaminen ja sen hyväksyminen menee yli rajan ja johtaa tuohon kuvaamaasi tilanteeseen, jossa pyöritään vain ympyrää eikä matka enää etene? Ja millaisia uhrauksia on tehtävä (ja kenen?) jos tuntuu siltä, että jossain asiassa on päädytty umpikujaan tai linjattu väärin?
Hyvää pohdintaa Emilia ja teräviä vastakysymyksiä.
”Syntyykö koskaan mitään uutta, jollei joku asetu väkevästi poikkiteloin, uhmaa totuttuja käytäntöjä, jopa ikiaikaisia yhteisiä päätöksiä?”
Tämä lienee se ydinkysymys. Ja vaatinee jopa lisätarkennuksia: milloin tunne siitä, että minä olen oikeassa ja muut väärässä on absoluuttinen totuus. Tai millä keinovalikoimalla pyrin vaikuttamaan demokratiassa muiden mielipiteisiin?
Menettelikö Martti Luther 500-vuotta sitten lopultakaan viisaasti pistäessään sukset ristiin katolisen kirkon kanssa, vai olisiko siinä ollut vaihtoehtoista etenemisreittiä? Tänä päivänä puhutaan paljon ekumeniasta ja myönnetään, että esimerkiksi katolilaiseen kirkkoon, meillä on selvästi enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Tätä ajatusta en toki blogissani pyöritellyt, mutta vastineesi sai minut pohtimaan asiaa syvemmältä.
Eletty elämä vaikuttaa näkökantoihin, ei sille mitään voi, ja minun eletty työelämä on mennyt teollisuuden parissa. Viimeiset 23 vuotta pienehkössä perheyrityksessä. Ja koen, että pärjätäkseen kilpailutilanteessa on olennaisen tärkeää, että työntekijöillä on yhteinen visio ja strategia eli tiekartta, jolla kulloinkin tavoitteena olevaan maaliin pyritään – vaikka tämä kliseiseltä kuulostaa. Taustalla voidaan – ja pitääkin – käydä kipakkaakin keskustelua siitä, onko visio realistinen? Onko se liian maltillinen vai olisiko syytä ottaa suurempia riskejä? Niin sanotusti hyökätäänkö vai puolustetaanko? Mutta kun päätös on tehty, on yritysmaailmassa viisasta sitoutua päätökseen ja alkaa kiskomaan yrityksen kirkkovenettä mahdollisimman tehokkaasti samaan tahtiin.
No mielenkiintoinen kysymys tietysti on, voiko kirkkoa johtaa kuten yritystä? Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että pääsääntöisesti miksei. Mutta olen usein saanut hyvin perusteltuja argumentteja, ettei todellakaan voi. Että kirkolla sen arvot ohittavat yritysmaailmassa fokuksena olevan tuloksentekokyvyn.
Voi olla näinkin. Mutta siinä tapauksessa näen, että jos arvopohja on ihmisillä niin erilainen, etteivät he kykene taipumaan yhdessä sovittuun, niin silloin pitää tehdä kuten Luther (no ehkä pakotettuna) ja lähteä jengistä ulos. Koota uusi ryhmä oman arvomaailmasta ympärille. Tai yrittää vaikuttaa päätöksentekoon silloin kun päätöksiä tehdään, niissä instansseissa joista päätöksiä tehdään ja niillä välineillä joita on käytössä.
Itse tulin tosiaan seurakunnan luottamustoimiin kirkon ulkopuolelta kymmenisen vuotta sitten aika idealistisena. Ja minua kehotettiin kärsivällisyyteen, sillä kirkkolaiva olisi kuulemma hidas kääntymään. Ja sitä totisesti on, eikä tuskastumiseltakaan ole voinut välttyä. Mutta jokin siinä ikiaikaisuudessa on myös kiehtovaa. Kun yritysmaailma on hektistä, ja asioista mietitään valitettavasti kvartaaleittain, niin tuo kirkon 25 vuoden kvartaali on toisaalta jopa rauhoittava ? (jos pieni kevennys sallitaan).
Missä menee raja? kysyt lopuksi. Mikä määrä haastamista on hyvää, tervehdyttävää ja havahduttavaa?
Itse näen, että jatkuva haastaminen on koko ajan tervettä. Ja mikä tahansa organisaatio on heikko, jollei se halua tarkastella omaa toimintaansa jatkuvasti kriittisesti.
Itse tietystä ajoittaisesta tuskastumisesta huolimatta uskon demokraattiseen vaikuttamiseen ja ehkä kirjoitukseni kärki tällä kertaa olikin siinä, että arvostan oman seurakuntaneuvostoni kykyä käsitellä asioita asioina, vaikka meillä on syvästi poikkeavia näkemyksiä. Kun päätös on tehty siihen sitoudutaan, mutta jatketaan toki oman näkökannan ”lobbaamista” kohti seuraavaa käsittelyä.
Hyvin vastasi! Kiitos.