Pidän hyvin tärkeänä sitä, että Johanna Hurtigin uuden tutkimuksen (Taivaan taimet, Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta) tuloksia peilataan ja pohditaan paitsi lestadiolaisen liikkeen johdossa ja rivijäsenten keskuudessa myös muualla. Lestadiolaisuus on tässä tutkimuksessa kuitenkin ”vain esimerkki”. Samat ongelmat, ilmiöt ja rakenteellisen väkivallan mahdollisuudet on löydettävissä erityisesti monista erilaisista uskonnollisista yhteisöistä, mutta myös muunlaisista yhteisöistä. Aina kun yhteisössä on valtarakenteita, hierarkioita, ”oikeita, ehdottomia totuuksia” sekä vakiintuneita tapoja ja käytänteitä, on myös mahdollisuus siihen, että ne aiheuttavat vääristymiä ja mahdollistavat pahimmassa tapauksessa hirvittävän väkivallan, joka kohdistuu niihin, joilla valtaa ei ole.
Meidän jokaisen on yhä uudelleen kysyttävä itseltämme: Milloin moraalista tuleekin väkivallan mahdollistava väline eikä suoja sitä vastaan?
Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa puhui Hurtigin kirjan julkistamistilaisuudessa muun muassa siitä, miten yhteisölliseen väkivaltaan on vaikea puuttua silloin, kun oma turvallinen viiteryhmä (koti, uskonyhteisö) paljastuu sortajaksi ja rikolliseksi. Syntyy vahva moraalinen ja sosiaalinen ristiriita.
Tuo ristiriita on niin tuskallinen, että se saa ihmiset kieltämään itse asian ja suuntaamaan huomionsa erilaisten puolustusmekanismien ja virhetulkintojen kautta johonkin sivuseikkaan – tai pahimmillaan kieltämään kaiken. Hallamaa on havainnut Hurtigin kirjaa käsittelevässä nettikeskustelussa yhdeksän erilaista virhepäätelmätyyppiä:
1) Tutkimuksen tekijä leimataan hulluksi, mielenvikaiseksi, rahanahneeksi, moraalisesti vinksahtaneeksi tai uskonnollisesti luopioksi. Väitetään, ettei hän tiedä, mistä hän puhuu. Tällöin itse tutkimuksen aiheesta ja sen tuloksista ei tarvitse keskustella ollenkaan.
2) Kiinnitetään huomio tutkijan epäilyttäviin motiiveihin käsitellä juuri tätä aihetta. Ja jälleen itse aihe voidaan sivuuttaa.
3) Kiinnitetään huomio kokonaisuuden kannalta merkityksettömään pikkuseikkaan tai yksityiskohtaan ja aletaan puhua siitä.
4) Väärä yleistys: ”Koska tunnen kymmenen lestadiolaisperhettä, joissa ei ilmene pedofiliaongelmaa, tämä tutkimus ei voi pitää paikkaansa.”
5) Moraalinen dislokaatio: Ryhdytään tivaamaan tutkijalta, kuinka paljon seksuaalista hyväksikäyttöä ilmenee koko väestön tai vaikkapa vihreiden kannattajakunnan keskuudessa. Jos ongelma ei ole yleisempi lestadiolaisuudessa kuin muuallakaan, mitätöidään koko tutkimus – ikään kuin rikollisen teon moraalinen luonne muuttuisi ongelmattomaksi sen perusteella, kuinka paljon sitä missäkin ryhmässä esiintyy.
6) Salaliittoteoriat: Väitetään, että medialla tai tietyillä tutkijoilla on salaliitto liikettä vastaan. Että olisi joku järjestäytynyt lestadiolaiskriitikoiden porukka, joka halpamaisesti hyökkää liikkeen kimppuun ja yrittää mustamaalata sitä kaikin keinoin. Näin liikkeessä vetäydytään uhrin asemaan ja tutkimuksen tärkeä sanoma jää käsittelemättä ja huomioimatta sekä keskusteluissa että käytännön toimissa.
7) Ulkoistaminen ja kauhistelu: ”Nuo uskovaiset yrittävät olla niin pyhiä, mutta juuri siellä hyväksikäytetään lapsia.” Tällä asenteella keskustellessa ei tarvitse pysähtyä miettimään, millaisia väkivallan mahdollistavia rakenteita omassa elämänpiirissä on, mitä minä voisin tehdä lapsiin kohdistuvan väkivallan estämiseksi tms. Paha nähdään vain jossain itsen ulkopuolella.
8) Vähättely: Tutkimuksesta sanotaan, että se on ”ihan mielenkiintoista lueskeltavaa” eli siitä puhutaan samanlaisin sanankääntein kuin ilmaisjakelulehden lukemisesta: Silmäily riittää.
9) ”Tuo on jo vanhentunutta tietoa” –kortti: Liikkeen johdosta kerrotaan, että olemme jo pitäneet kokouksen tästä aiheesta ja käyneet asiaa läpi ja uudistaneet säännöstöämme. Emme enää tarvitse mitään tutkimustietoa, koska ongelmaa ei enää ole.
Näitä samoja puolustusreaktioita ja virhepäätelmiä on helppo löytää lähes minkä tahansa vaikean aiheen ympärillä käytävästä keskustelusta. Niiden avulla häivytetään oma vastuu asiasta, sivuutetaan ydin ja siirrytään keskustelemaan jostakin vähemmän olennaisesta. Tämä on inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta samalla surullista, haitallista ja traagistakin.
Voisin kuvitella, että jos ihminen itse on käsiteltävään aihepiiriin liittyen uhri, hänelle on erityisen tuskallista huomata, että julkisuudessa tai omassa porukassa ei tutkimuksen tuloksista huolimatta vieläkään puhuta varsinaisesta ongelmasta. Uhri ei siis saa edelleenkään oikeutta eikä uusien uhrien syntymistä pystytä ehkäisemään, koska todellisen ongelman käsitteleminen on liian vaikeaa ja keskustelu ja toimet suuntautuvat sivuraiteille.
Johanna Hurtigin tutkimuksessa keskeistä on ymmärtääkseni kysymys siitä, miten yhteisö ja sen rakenteet, opetukset ja käytännöt mahdollistavat lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Kaikkialla yhteiskunnassamme esiintyy Hurtigin mukaan väkivaltaan suhtautumisessa sitä ongelmaa, että uhria pyydetään vaikenemaan ja salaamaan tapahtunut, uhri ei saa empatiaa ja juridista vastuuta ei pidetä tarpeellisena. Uskonnollisissa yhteisöissä vallankäytön mahdollisuudet ovat silti poikkeuksellisen suuret. Pelissä on koko elämä ja identiteetti ja vieläpä sielun pelastus ja kuolemanjälkeinen elämäkin. Uskonnollisissa yhteisöissä tietyt rakenteellisen ja hengellisen väkivallan muodot (opista seuraavat betoniset ja muuttumattomat rakenteet) ovat siis erityisen mahdollisia.
Näistä asioita ei voi liikkaa puhua. Niitä ei voi liikaa tutkia, niistä ei voi liikaa kirjoittaa. Joka ikisellä meistä on vastuu tutkia omaa elämäämme, lähiympäristöämme ja lähiyhteisöjämme sillä silmällä, kohdellaanko äänettömimpiä, heikoimpia ja vähiten valtaa omaavia oikeudenmukaisesti ja kohtuullisesti. Saavatko he äänensä kuuluviin ja tulevatko ymmärretyiksi?
Meidän on myös kerta kaikkiaan tajuttava, että tietyn yhteisön rakenteisiin tai oppeihin kohdistuvaa kritiikkiä ei saa siirtää vihamielisyydeksi yhteisön sisällä eläviä ihmisiä kohtaan. Jos kritisoimme jonkun valtion oikeusjärjestelmää, se ei tarkoita, että maan kansalaiset olisivat pahoja tai ymmärtämättömiä. Jos kritisoimme jonkun poliittisen liikkeen aatteita ja ideologiaa, mikään ei silti oikeuta tuomitsemaan liikkeeseen kuuluvia yksittäisiä jäseniä – saati suhtautumaan heihin väkivaltaisesti.
Heikki Honkala:
Kiitos vaan kysymyksestä, Heikki! Joo, niin käytän ja monet muutkin käyttävät. Tätä nimitystä käyttävät pääosin henkilöt, jotka kokevat tai tuntevat pappishajaannuksen jälkeisen seurakuntaopin ja omaksutut toimitatavat niin suurena ja merkittävänä muutoksena aiempaan opetukseen, ettei halua/voi käyttää nykyopista nimitystä vanhoillislestadiolaisuus. Siis ts. nimityksen tarkoituksena on selventää ja korostaa eroja liikkeen opetuksessa ennen ja jälkeen pappishajaannuksen. Itse käytän tätä vain puhuessani liikkeen opetuksista, auktoriteeteistä ja johtohenkilöistä. Riviuskovaiset ovat asia erikseen ja heistä voin käyttää nimitystä vanhoillislestadiolainen, mutta usein en puhukaan heistä.
Kiitos Jussi vastauksestasi.
Vedät käsitemäärittelyssäsi rajan pappishajaannukseen, josta on karkeasti 50 vuotta. Siitä seuraa, että aika harva pystyy vertaamaan omakohtaisesti aikaa sitä ennen ja sen jälkeen.
Minäkään en siihen pysty henkilökohtaisella tasolla, mutta vanhempieni kokemukset vaikuttavat päinvastaisilta verrattuina sinun kokemuksiini. Tiedät tietysti, että Ylitornion kr. kansanopisto oli vanhoillislestadiolainen, mutta siirtyi pois pappishajaannuksen seurauksena. Vanhempani muuttivat 50-luvun alussa toiveikkaina pohjoiseen Ylitorniolle, kun isäni sai työpaikan kyseiseltä opistolta. Tuon muuton seurauksena Ylitornio on minun syntymäpaikkani.
Pian Ylitorniolle muuton jälkeen he kuitenkin tunsivat jotakin vierasta opiston ilmapiirissä ja kokivat jopa itsensä jollakin tavoin syrjityiksi. Vuonna 1959 muutimme pois Ylitorniolta.
Vanhempieni käsitys on, että opistolla vaikuttivat jo tulevan pappishajaannuksen merkit. Minulla on muistikuvia Ylitorniolta, mutta en tietenkään lapsena ymmärtänyt noista asioista mitään.
Tämä vain esimerkkinä siitä, että päinvastaisiakin kokemuksia on ollut.
Jussille vielä.
Ehdin sittemmin tutustua hyvin läheisesti erääseen jo edesmenneeseen SRK:n puheenjohtajaan ennen hänen kuolemaansa. Ainakin sen voin hänestä sanoa, että en pysty nimeämään yhtään häntä lempeämpää miestä. Pappishajaannus vaikutti hänen sukupiiriinsä hyvin kipeästi, mutta sukulaisuusyhteydet pystyttiin kuitenkin säilyttämään.
Kakkuri käsitteli asiaa syvällisesti ja kiitettävästi.
Naisen alistettu asema liikkeessä. Missä määrin se on ulkopuolisen feministin johtopäätös ko. liikkeestä? Olen nähnyt varsin paljon vahvoja naisia, jotka tekevät ratkaisunsa suvereenisti ja itse tai vetävät päättäjiä narusta haluamaansa suuntaan. On toisenlaisiakin, mutta niin kai yhteiskunnassa ihan keskimäärin.
Se, että nainen ei ole saarnavirassa, ei merkitse heille alistamista vaan opillista ratkaisua.
Jorma Ojala
Johanna Hurtig ei ole ’ulkopuolinen feministi’. Kannattaa lukea uutiset ja tutkimuskin.
Kiitti: Ei ole meikämanne Hurtigista mitään sanonutkaan, Sonja.
Jorma Ojala
No jos mua tarkoitit, niin mistä katsottuna ja millä kriteerein olen ulkopuolinen ja feministi? Toi mitä kirjoitin ekassa kommentissa on kaikki Hurtigin sanomaa. Sukupuolijärjestelmä, valta, luottamus, normit, vuorovaikutussuhteet ym. sosiologiset tekijät ovat aivan selkeästi näkyvillä/luettavissa.
Honkalan Heikille kiitokset maltillisista ja kiihkottomista puheenvuoroista täällä! Meillä jokaisella on omat elämänkokemuksemme ja niihin pohjautuvat käsityksemme siitä mikä on oikein ja väärin, ja mikä on hyvää ja mikä on pahaa. Aikanaan olen törmännyt myös omassa lähipiirissäni moniin tapahtumiin, joissa po. uskonnon nimissä on tehty pahaa lähimmäisille. On kiusattu, valehdeltu, on oltu kovia ja armottomia täysin syyttömiä vanhoja maaseudun ihmisiä kohtaan. Vaadittu tekemään julkirippiä ja parannusta aivan mitättömistä arkipäivän asioistakin kuten urheilusta, väärän musiikin kuuntelusta, television katsomisesta, asioimisesta väärissä kaupoissa, väärään puolueeseen kuulumisesta jne. Minä itse koin nämä asiat voimakkaasti ja tunnepitoisesti, koska näin kuinka raskaita kokemuksia nämä nöyryyttämiset olivat näille vanhuksille. Minun luottamukseni SRK -lestadiolaisuuteen loppui silloin, eikä se ole vieläkään palautunut. Noihin aikoihin kiinnostuin vanhoillislestadiolaisuudesta uudelleen ja halusin tietää mistä kaikki tämä johtui ja mitä oli tapahtunut liikkeen opetuksessa. Näistä havainnoistani olen kirjoittanut täälläkin.
Kiitos Jussi lämpimästä palautteestasi!
Olet oikeassa, kun kuvaat miten erilaisia eri yksilöiden kokemukset voivat olla. Ne voivat olla käsittääkseni myös ainakin osittain samanlaisia ja silti eri ihmiset päätyvät eri tahoille.
Niinkuin tiedätkin tämän kristillisyyden historiassa on tapahtunut kaikenlaista, mikä on sikäli ymmärrettävää, että sen sisällä ja vaikutuspiirissä on elänyt ja elää aika suuri joukko ihmisiä.
En minä ymmärrä kaikkea ja olen tuntenut ajottain suurta ahdistustakin. Tämä paljastunut pedofiiliyskin osoittaa, kuinka ovelasti hirvittävä pahuus voi kätkeytyä kauniiden kulissien taakse ja olla käsittämättömän lähellä, mutta silti piilossa. Ymmärrän myös sen, että se lymyää myös omassa puserossani. Olen lohduttautunut sillä, että Paavalin kirjeet kertovat tuolloisten seurakuntienkin piirissä tapahtuneen kaikenlaista. Ei hän syyttä niitä kirjoitellut.
Jatkuu …
Kerroin kokeneeni ahdistustakin. Ymmärrän myös sen, että usko ei vapauta ahdistuksilta, koska niiden syyt ovat niin moninaiset – aivan maallisetkin. Olen kokenut ahdistusta muun muassa siitä, että uskomisen arki ei ole näyttäytynyt aina sopusointuiselta oman uskonkokemukseni kanssa. Olen tullut kuitenkin ymmärtämään, että se voi johtua minustakin niin kuin on käynytkin. Oma psyykkisuskonnollinen mekanismini onkin vaatinut jotakin mikä ei ole kohtuullista. Olen ollut itsepäinen, mutta lopulta kuitenkin uskonut, kun minua neuvottu höllentämään hirttäytyvää otettani. Olen joutunut tunnistamaan sen, että vaikka yritän nähdä tarkasti, voin nähdä silti väärin. Olen nähnyt, että seurakuntaäiti – mikä tarkoittaa ensisijaisesti uskovaisia läheisiäni – tietää sittenkin paremmin.
En voi mitenkään järjelläni ymmärtää elämäni vaiheita niin kuin en ymmärrä uskomistakaan. Silti minulla on sellainen kokemus, että olen turvassa. Siitä en halua luopua. Olen kiitollinen Jumalalle tämänhetkisestä levollisesta mielestäni.