Laiska töitään laskee

Katselen elämää taaksepäin ja huomaan olevani jo aika vanha. Minulla ei ole ikäkriisiä, on hienoa olla juuri tämän ikäinen. Itse asiassa minulla ei ole koskaan ollut ikäkriisiä. Harmaata on tullut hiuksiin ja jenkkakahvat vyötärölle, mutta siinä ne kulkevat mukana. No, jenkkakahvat eivät kerro vanhuudesta, vaan lisääntyneestä mukavuudenhalusta.
Iän myötä olen tullut armolliseksi itselleni. Kaikkea ei enää täydy tai tarvitse. Kiire on vain huonosti harkittu aikataulu, ja kun on paljon tekemistä, silloin priorisoidaan. Ei ole mitenkään mahdollista tehdä kaikkia töitä yhtä aikaa. Mahdollista ei muuten ole sekään, että tekee vain niitä töitä, jotka tuntuvat miellyttäviltä ja mukavilta.
Sairaanhoitajana minun oli tartuttava toimeen. Potilas piti hoitaa, tuli tilanne kuinka äkkiä tahansa. Siinä oli kyseessä henki tai hengen loppuminen. Vatulointi ja muutaman päivän miettiminen ei käynyt päinsä. Tästä on ammattitaidossa kysymys.
Nuorena, kun samaan aikaan hoidin pientä lasta ja dementoitunutta äitiä, opiskelin, kävin töissä ja mies oli matkatöissä, joskus henki oli loppua. Aina ei tietänyt, mikä olisi ollut tekemisen listalla ykkösenä ja kuinka oikeaan priorisointi osui. Siinä tilanteessa pakkasin lapsen vaunuihin ja lähdin juoksulenkille. Palatessa ajatus luisti ja homma tuntui olevan hanskassa. Ei sillä niin väliä ollut, että hanskat olivat välillä hukassa.
Oli pakko oppia joustamaan. Kellonajat olivat viitteellisiä ja töitä tehtiin, milloin missäkin järjestyksessä. Järki säilyi – ja huumori. Huumorin säilyminen olikin ratkaisevaa. En olisi ehtinyt kitistä jaksamisesta tai ehtimisestä tai työmäärän paljoudesta, mutta ehdin lukea ja kirjoittaa. Kaiken maailman kirjat odottivat vain lukijaansa ja ajatukseni seestyivät.
Olen myös oppinut sen, että ellei pysty joustamaan ja tuijottaa aina vain siihen vanhaan ja opittuun, elämästä tulee ankeaa. Omia asenteitaan täytyy pystyä muuttamaan, ja työelämässä se on tänä päivänä enemmän kuin toivottavaa. Ammattilaisen tuntee siitä, että mahdotontakin voi ainakin yrittää.
Jossain elämäni vaiheessa laskin töitäni. Tuota, sitä ja tätä. Sitten oivalsin, mitä tarkoittaa vanha kansanviisaus: laiska töitään laskee. Minulta meni paljon aikaa siihen, kun laskin, mitä kaikkea olin tehnyt ja kuinka paljon oli vielä tekemättä. Muutin asennettani. Tein töitä päivän ja loput jätin huomiseksi. Niin on selvitty aika hyvin.
Diakoniatyöntekijänä tunnen nyt olevani omalla paikallani. Elämän suurin kiire on takana, ruuhkavuodet historiaa. Teinityttäreni kanssa on joskus rankkojakin keskusteluja, mutta hyvä, että on. Työssä eteen tulee vaikeita asioita, mutta takkiin tarttunut elämänkokemus ja moniammatillinen koulutus ovat tukeneet.
Kaiken kaikkiaan voin todeta: tähän asti olen päässyt, ja siinä on Jumala minua auttanut.

Kirjoittaja

Marketta Lahdenmaa
Marketta Lahdenmaa

Olen vahvasti keski-ikäinen diakonissa. Sana valmis, iloinen, lukeva ja tukeva. Teen työtä sisulla ja sydämellä.

Kirjoittajan viimeisimmät blogit

Katso kaikki

Kirjoittajan luetuimmat blogit

Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit