Kutsumuksesta on kysymys

Maallikoiden aktivoimisesta ja vapaaehtoistoiminnan kehittämisestä on välttämättä siirryttävä eteenpäin. Siihen velvoittaa myös kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitea.

Ilman rovastia, lähetysohjelmaa seurakuntien piireille” oli 1970-luvulla ilmestynyt Suomen Lähetysseuran julkaisu. Kirja kuvasti hyvin sen ajan seurakuntaelämän tarpeita, kun haluttiin rohkaista seurakuntalaisia kokoontumaan myös itsekseen eikä vain papin johdolla. Maallikkotoiminta törmää kuitenkin sellaiseen kahden tason – toisaalla papit, toisaalla maallikot - kutsumus-ajatukseen, joka on vieras luterilaisuudelle.

Parinkymmenen vuoden aikana on kehitetty vapaaehtoistoimintaa. Se nousi tärkeäksi kun alettiin huomata, että seurakuntalaiset eivät ole vain seurakunnan toiminnan kohteita, vaan he voivat olla myös sen subjekteja. Diakonia- ja lähetystyössä asia oli ollut itsestäänselvyys jo vuosisadan ajan. Jumalanpalvelusuudistus nosti seurakuntalaisten roolin uudelle alueelle, kun huomattiin että jumalanpalveluksessakaan seurakuntalaiset eivät ole ensisijaisesti toiminnan kohteita tai yleisöä.

Neljä vuotta sitten kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitea nosti asian ihan uudelle tasolle. Korostus ei ollut enää pelkästään vapaaehtoistoiminnan kehittämisessä, vaan sen myötä koko seurakunnan toimintakulttuurin muuttamisen tarpeessa. Uudistuksen keskeiseksi päämääräksi sanottiin siirtyminen organisaatiolähtöisestä, työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä toimintamallista seurakuntalaisten roolin korostamiseen. Vaikka komitean ehdotusten taustalla on nykyinen jäsenkehitys ja sen aiheuttama kirkon työntekijäresurssin pieneneminen, puhe seurakuntalaisuudesta perustuu ennen muuta teologiseen näkemykseen kirkosta ja seurakunnasta. Seurakuntalaiset ovat surakunnan täysivaltaisia toimijoita.

Kun ehdotusten seurauksena kirkkohallituksessa valmisteltiin vuonna 2018 vapaaehtoistyön raportti nimeltä Tasavertaisina ja osallisina, siinä ei valitettavasti ollut jäljellä mitään tulevaisuuskomitean hengestä. Ensiksi siinä ei puhuta juuri mitään seurakuntien toimintakulttuurin tarvitsemasta muutoksesta, jota tulevaisuuskomitea piti keskeisenä. Lisäksi raportti pitäytyy tiukasti vapaaehtoistyö-käsitteessä, jonka komitea suosittaa kyseenalaistamaan. Yleiseen käyttööön tullut käsite kun tekee seurakunnasta ikäänkuin jonkinlaisen harrastusseuran, jonne tullaan viettämään vapaa-aikaa ja viihtymään.

Tasavertaisina ja osallisina -raportti pitäytyy edelleen ”laajemmassa vapaaehtoistoiminnan kentässä”, joka ”on ymmärrettävää kieltä sillekin, jonka kirkkosuhde on ohut”. Kappaleessa (2.5.) ”Vapaaehtoinen vai seurakuntalainen?” asiaa perustellaan myös sillä, että seurakuntalaisuus perustuu enemmän kasteeseen kuin toimintaan, ja jos seurakuntalaisuus ”sidotaan organisoituun toimintaan”, luodaan väärä kuva jäsenyydestä ja tarpeetonta hierarkiaa seurakunnan jäsenten keskuuteen. Seurakuntalainen ei myöskään ole mielekäs sana kuvaamaan niitä vapaaehtoisia, jotka eivät kuulu kirkkoon.

Mielestäni tässsä paljastuu koko vapaaehtoispuheen riittämättömyys ja umpiperä. Se on tullut vangituksi sellaiseen organisaatio-, hallinto- ja työntekijäkeskeiseen toimintakulttuuriin, jossa puhutaan vapaaehtoisen toiminnan mahdollisuudesta varsin hienovaraisin sanakääntein. Tulkaa valitsemaan mitä haluatte tehdä, katsokaa itsellenne sopivia ja mielenkiintoisimpia asioita toiminnassa, saatte elämälle sisältöä, uusia ystäviä, uutta yhteisöllisyyttä. Jos halutaan kulkea kohti uudenlaista tulevaisuutta johon tulevaisuuskomitea viitoittaa tietä, on korkea aika siirtyä asiassa eteenpäin.

Dosentti Mikko Malkavaaran artikkelissa (https://dialogi.diak.fi/2019/01/21/kirkko-uudistusten-tiella/#comment-56) on mielenkiintoinen tieto sotien jälkeisestä ajasta, jolloin kirkkomme oli lähellä ajatusta seurakuntalaisuudesta ja seurakuntavastuusta. Amerikan luterilainen kirkko tarjosi silloin kirkon jälleenrakennukseen taloudellisen tuen ohella seurakunnille vapaaehtoisen seurakuntavastuun toimintaohjelmaa, jota he kuvasivat nimellä stewardship. Kun epäluuloiset suomalaiset pitivät ohjelmaa amerikkalaisena piilosanana rahankeruulle, amerikkalaiset pyrkivät osoittamaan, että kyse oli uskon todeksi elämisestä ja vastuun ottamisesta seurakunnasta. Tapaus on historiallinen kuriositeetti, joka Malkavaaran mukaan ”opetti kovakorvaisille suomalaisille uutta, mutta sitä ei tahdottu ottaa vastaan. Suomalaisille kirkko oli verovaroin ylläpidetty kansallinen instituutio, ja stewardship edusti kokonaan uutta ajattelua.”

Stewarship-käsite tunnetaan hyvin esimerkiksi Afrikan luterilaisissa kirkoissa. Ne kasvavat, mutta niillä ei ole varaa palkata työntekijöitä. Etsiskelin aikoinaan mielessäni termin suomennosta. Jeesuksen vertauksissa (Lk. 12 ja 16) puhutaan taloudenhoitajasta, vanhemmassa käännöksessä peräti huoneenhallituksesta. Kysymys ei kuitenkaan ole rahasta, vaan hoidettavaksi annetusta evankeliumin lahjasta, jota ei pidä kaivaa maahan vaan jakaa eteenpääin. Paremman puutteessa olen sanonut sitä seurakuntavastuuksi, seurakuntalaisvastuuksi tai kristityn (vastuu)tehtäväksi.

Missä on se pappi joka mainitun Jeesuksen vartauksen tai vastaavan tekstin yhteydessä uskaltaa tunnustaa seurakunnan edessä, että hei, tässä meillä olisi tällaiset talkoot. Että valitettavasti kauhean väärinkäsityksen takia satoja vuosia sitten me seurakunnan työntekijät jouduimme tästä vastuuseen, kun oikeasti se kuuluu meille kaikille. Ja että mennäänkö yhdessä tehtävän jaolle. Tai missä ovat ne seurakuntalaiset, jotka istuisivat pappinsa kanssa alas ja kysyisivät että miten jaksat ja voitaisko yrittää yhdessä.

Kun puhutaan vapaaehtoistoiminnan sijasta seurakuntalaisten roolin vahvistamisesta ja myös heidän omaehtoisesta toiminnasta, tullaan kysymykseen kristityn kutsumuksesta. Ja siinä on mentävä pitemmälle kuin siihen että Luther puhui kristityn kutsumuksesta lähinnä ja ennen muuta kodin ja työn maailmassa. Kun ihminen tekee omaa ammattityötään, hän toteuttaa Jumalalta saamaansa kutsumusta. Niin sanottu regimenttioppi puhuu Jumalan vasemman ja oikean käden työstä, Jumalan toiminnasta sekä yhteiskunnassa että kirkossa. Kyllä tästä täytyy voida oppia muutakin kuin että regimenttejä ei saa sekoittaa ja että ne on pidettävä visusti erillään. Koska Jumala tekee työtään molemmilla käsillään, kristityn kutsumukseen kuuluu myös elää ja kantaa vastuuta molemmilla alueilla. Perin outoa on, jos kristityn kutsumukseen ei sisälly yhtä hyvin seurakunnan toiminta tekojen ja sanojen evankeliumina kuin yhteiskunnallinen vastuu perheessä ja työpaikalla. Virsi 415 antaa asialle sopivan sävellajin.

Käskien et hallitse Kristus et vaatimuksella. Laupeudella kosketat, rohkaiset laupeudella.

Miekalla et työhösi taivuta painostamalla. Katseesi alla taivumme, lempeän katseesi alla.”

(Julkaistu Kotimaan esseenä 9.7.2020)

41 kommenttia

  • ismo malinen sanoo:

    Kirkon työ on niin laaja-alaista erilaisine toimikuntineen, että harva kansalainen sitä edes on sisäistänyt. Ehdotan, että paikallis -seurakunnat aloittavat vastuun kantajien rekrytoinnin ja hakevat niihin pätevät ihmiset yleisillä työhaku ilmoituksilla seuraavasti:

    “Kirkko etsii palvelukseensa erillaisiin tehtäviin Kristukseen sitoutuneita ihmisiä, työtä on paljon, mutta palkkaa ei makseta, halukkaat voivat ilmoittautua Kirkon kansiaan, jossa pappi tekee työhaastattelun, kaikille halukkaille löytyy töitä…

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Kiitos Ismo, aivan hauska ehdotus. Asia on kuitenkin vähän niin, että tehtäväksianto on jo olemassa yleisellä tasolla ja kaikille kristityille osoitettuna. Seurakuntien tahtävänä on vain antaa tilaa ja valtuuttaa seurakuntalaisia sitä mukaan kuin heitä ilmaantuu.

      Hyvää realismia on tietää se että ollenkaan kaikki seurakuntalaiset eivät ole pyrkimässä toimintaan. Työntekijöiden tehtävänä on rohkaista ja innostaa ja sitten varustaa halukkaita.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    On kai sitä pappisvihaakin jossain päin olemassa , mutta tuskin Hannu rovastia siitä kannattaa syyttää. En minäkään ole sitä itsessäni havainnut. Papeilla on ihan oma erityinen osansa seurakunnassa. Miksi pappeus olisi uhattuna silloin, kun seurakuntalainen kertoo haluavansa kantaa vastuuta seurakunnan hengellisestä toiminnasta? Ottaa siihen osaa ja helpottaa näin papin työtaakkaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Hannu Paavola. Tarkennan vielä. On tärkeä tehdä ero käytännön organisoinnin ja papit/maallikot -jaon teologisten perustelujen välillä.

    Edellisestä näkökulmasta on huomattava, että papin EI tarvitse olla päätoiminen ja kuukausipalkkaa nauttiva kirkon virkamies. Vapaaehtoinen OTO-pappeus, OTO-kanttorius jne on täysin mahdollista, vaikka ne kirkot, joissa tällainen systeemi on, taitavat pitää yhdistelmää ongelmallisena. Käsittääkseni meidän pitäisi alkaa edetä tähän suuntaan resurssien vähetessä.

    Ylläoleva kommenttini koskee nimenomaan jälkimmäistä näkökulmaa. Ensinnäkin kirkossamme on vallinnut (ja vallitsee) epäselvyys siitä, mitä pappeus on. Tämän epäselvyyden syyt ovat tietysti moninaiset: syynä on sekä peri-inhimillistä kyräilyä, teologista tulkintaa, kirkollista perinnettä…

    Toiseksi lähden siitä, että olemme perustavanlastuisella vedenjakajalla silloin, kun on valittava matalakirkollis-karismaattis-yhteiskunnallisen ja korkeakirkollis-katolis-vanhaluterilaisen pappeuskäsityksen välillä (vaikka nuo termit ovat todellakin ongelmallisia). Minun ymmärrykseni mukaan on olemassa eräänlainen harmaa alue, jossa voidaan vapaasti sopia siitä, mitä papit ja maallikot tekevät seurakunnassa, nimenomaan messussa. Kuten tekstin luku, esirukouksen valmistelu, erilaiset tehtävät, maallikkosaarna ja -todistus. Puhumattakaan kaikesta sellaisesta, mitä esimerkiksi Lauri Lahtinen yllä toteaa. Minun kantani on kuitenkin, että saarna, liturgia ja sakramenttien toimittaminen kuuluvat papistolle. Ja tässä kannattaa kuunnella enemmän katolisia ja ortodoksisia kirkkoja kuin vaikkapa modernia vapaakirkollisuutta. Toki ottaen maalaisjärki käyttöön. Muun muassa luterilaisia tunnustuskirjoja- jotka suhtautuvat kielteisesti papiston pitämiseen jonkinlaisena ylempänä hengellisenä säätynä – pitää tulkita tästä näkökulmasta käsin. Mikä on sellainen messu, josta puuttuu laulava ja tunnustava seurakunta?

    Lopuksi. Näen tietyn vaaran siinä, jos aktiivinen seurakunnassa toimiminen nähdään tärkeämmäksi hengellisyydeksi kuin oman kodin hoito aamu- ja iltarukouksen sekä messun voimaannuttamana. Pappi palvelee erityisesti seurakuntaa messussa, vanhempi kodissa sekä ansiotyössä. Heitän vielä ehdotuksen: ehkä meidän pitäisi lisätä papeiksi koulutettujen ja vihittyjen määrää ja pienentää seurakuntia, jotka tosissaan kannustavat maallikoiden vastuunkantoon.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Kiitos Markolle tarkennuksesta, jossa hän jatkaa aikaisempaan blogiini liittyvää keskustelua virkateologiasta. TÄytynee ehkä kirjoittaa uusi blogi vastaamaan tätä keskustelua. NÄyttää joka tapauksessa selvältä, että edustamme Markon kanssa vähän erilaisia käsityksiä papin virasta. Minua kiinnostaisi vain tietää tai nähdä, miten paljon esim tässä mainituilla matalampi- ja korampikirkollisilla virkateologioilla on kannatusta. Löytyisikö lisää kommentoijia?

    TÄmän blogini aiheena on se umpiperä, minkä näen vapaaehtoistoiminnan kehittämisessä (sellaisena kuin se näkyy kirkkohallituksen asiakirjoissa). Seurakunnan elämään ja toimintaan sopii minun mielestäni paremmin kristityn kutsumuksesta puhuminen ja siinä ihmisten vahvistaminen. Se ei tarkoita että vastuun kantaminen seurakunnassa olisi täkeämpää hengellisyyttä kuin kotona ja työelämässä vastuun kantaminen. Ja perin outona pidän sitä jos kristityn vastuualueeksi määritellään koti ja työ niin että seurakunnan elämä ja toiminta rajataan ulkopuolelle.

    Marko mainitsi aikaisemmin, että Kristuksen kirkossa on aina vallinnut hyvä tasapaino papiston ja maallikoiden kesken. Jo ennen kuin pääsen tätä asiaa tutkistelemaan kirkkohistorian valossa, minulle tulee vain mieleen esimerkiksi se miten keskiaika loi sääty-yhteiskunnan, jossa papistolla oli – muiden ylempien säätyjen kanssa – etuoikettu asema verrattuna rahvaaseen. Asetelma joka vallitsi ymmärtääkseni vuosisatojen ajan. Oliko tämä jakso sitten vain yksittäinen häiriö hyvässä tasapainossa vai mitä MArko tarkoitat sillä hyvällä tasapainolla mikä “Kristuksen kirkossa” on pitkässä juoksussa vallinnut? HUOM. muutkin saavat mielellään kommentoida kuin Marko.

    Kuten sanoin, aion kyllä studeerata tätä asiaa kirkkohistorian valossa ja kykyjeni mukaan. Toivottavasti lievä ennakkoasenteeni ei pilaa yritystä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Yrittäessäni ymmärtää Markon mainitsemaa tasapainoa huomaan sanat “Kristuksen kirkossa”. Ei siis pitäisi katsoa asiaa yhteikunnan näkökulmasta, kirkossa papit ja maallikot ovat olleet samassa asemassa, tasapainossa, kasteen ja uskon perusteella. Siis periaatteessa eli opillisesti. Lienenkö oikeilla jäljillä?

      Herravihan mainitseminen tuo toisaalta yhteiskunnallisen näkökulman mukaan. Pekka torjui “pappi-vihan”, se on eri asia ja olisikin kirkon sisäistä kapinaa. Miten pysyn johdonmukaisena?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Tietysti kirkon toiminta on vain sivuaa omaa hengellistä elämää kodin ja muiden tapaamiemme kanssa.Miten poistaisi hengellisen vaikutuksen silloin kun kirkko matkalla tapaan muita. En oikein käsitä miten hengellisyys voisi ilmetä vain joillakin elämän alueilla ja toisilla ei. Vai onko papit hengellisenpiä, kuin muut?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Jos joku on hengellinen, niin on sitä kokonaisvaltaisesti. Pappeus ei välttämättä merkitse sitä. On pappeja joilla ei ole lainkaan kristillistä uskoa. Siltikö saarnavirka kuuluu vain papeille.. Etsin tässä vaan syytä sille miksi minä en saisi saarnata. Jokin mielekäs peruste täytyisi löytyä. Sellainen jonka voi evankeliumin näkökulmasta hyväksyä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Tämä nyt menee ohi blogin aiheen, mutta on kutsumus näkökulmaan liitettävissä. Tässä onkin hyvä kysymys, mikä tekee papista papin. Siis nykysysteemiin oikeutetun jakamaan sanaa ja sakrametteja. Koulutus vai kutsumus? Vihkimys vai usko? Vai tarvitaanko nämä kaikki? Olen huomannut, että papeille itselleen tuntuu olevan tuo ordinaatio iso juttu. Mieoestäni se on kuitenkin riitti, jossa Raamatusta nousevaa on vain kätten päälle pano. Onkohan siihen jossakin vaiheessa sisällytetty samaa kuin vanhoillislestadiolaisilla vieläkin, että Pyhä Henki siirtyy ihmiseen vain tiettyjen ihmisten kautta ja välityksellä. Siis sellaisena jatkumona apostoleilta tähän päivään? Ilman tuota jatkumoa ei oltaisi kelvollisia! Tässä piispat nousevat merkityksellisiksi. Kutsumus liittyy persoonaan ja identiteettiin. On siis syvällä ihmisen sisimmässä. Nyt onkin kysyttävä, mistä ja miten kutsumus syntyy? Oma logiikkani menee niin, että uskon myötä Jumala tekee tehtävän annon, itse kullekin sopivan. Usko on se tärkein juttu, mikå muuttaa ihmisen olemusta, mielenliikkeitä, maailmankuvaa ja toimintaa siihen suuntaan, mikä hänen osansa on Kristuksen ruumiissa näin raamatullisesti sanoen. Kutsumus liittyy siis uskoon aina. Usko on lähtökohta, se on toiminnan motiivi. Uskon on kyllä pelastuksen avain, mutta myös tekemisen ja koko elämän, kuten Pekka sanoi. Kutsumuksessa on kysymys siitä, mikä on se osa-alue, paikka, toimi, ammatti tai harrastus ja toimintatapa, jossa Jumalan antama tehtävä toteutuu. Kun katselen seurakunnan vastuunkantajia, mietin aina mikä on heidän motiivinsa. On opittava katsomaan sydämeen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Repliikki Joukolle (ja Pekalle). Ensin kutsumuksesta ja uskosta, sitten tuosta ihmiseltä ihmiselle (hienompi nimi: apostolinen suksessio eli seuraanto).

      Kysymys ei pitkässä juoksussa (=2000 vuotta) ole koulutuksesta ja kutsumuksesta vaan virkaan vihkimyksestä/asettamisesta. Tässä tavataan tehdä ero meidän tuntemamme sisäisen kutsumuksemme ja ulkoisen kutsumuksen (=papiksi vihkiminen) välillä. Ne eivät aina mene yksi yhteen ja tästä syntyvä jännite voidaan ratkaista eri tavoin.

      On selvää, että ilman omakohtaista uskoa ja jokseenkin oikeaa kristillisyyden ymmärtämistä ei pitäisi papiksi tai muuhunkaan hengelliseen toimintaan ryhtyä tai tulla virkaan/tehtävään valituksi. Uskovaisuutta on vähän vaikea ihmisen mitata vedenpitävästi. Suomalaisessa herätyskristillisessä perinteessä on muuten ollut taipumus tehdä ero “uskovaisten” ja “uskottomien” pappien ja kirkon jäsenten välillä. Kriteerit ovat vaihdelleet eri liikkeissä. Minun näkemykseni on, että tuo ero uskovien ja uskottomien välillä on olemassa ja pitää huomioida jollakin tasolla.

      Ajatus uskon siirtymisestä sukupolvelta ja ihmiseltä toiselle palautuu Uuteen testamenttiin: Paavali – Timoteus – eteenpäin. Usko tulee kuulemisesta (Room. 10:17). Kyse ei ole siitä, että papit olisivat hengellisempiä kuin muut vaan paimenuudesta: on olemassa ero valtuutetun paimenen ja taitavan lammasvarkaan tai paimenta näyttelevän välillä 🙂

      Lestadiolaisuus ei ole tätä keksinyt. Siinä tavataan kuitenkin tehdä ero kirkon viran/julkisen saarnaviran ja hengen viran välillä. Jälkimmäinen kuuluu aivan kaikille uskovaisille. Pyhästä Hengestä osallisina he voivat julistaa syntejä anteeksi. Edelliseen asetetaan hyvämaineisia veljiä sanaa selittämään. Osa heistä on myös kirkon virassa. Sitten on keskusteltu loputtomiin siitä, voiko hengen virasta osaton (=ei-uskova eli ilman Pyhää Henkeä oleva) pappi kuitenkin saattaa toisia ihmisiä uskosta osalliseksi. Lestadiolaisuus ja monet muut pietistit vastaavat (yleensä) kieltävästi. Kristillisen kirkon iso valtavirta myöntävästi, koska Jumalan sanalla ja sakramenteilla on tehonsa niitä hoitavan papin tumpeloinnista ja lankeilusta huolimatta. Vanhoillislestadiolaisuuden lisämauste on tiukka kiinni pitäminen siitä, että usko voi syntyä vain ja ainoastaan oikealla tavalla (=samalla tavalla uskomassa olevien ihmisten ja siten Pyhän Hengen omaavien julistamasta sanasta).

      Hannu Paavolalle vain se tunnustus, että joskus nuorena pappina naureskelin noille “Ilman rovastia” -läpysköitä. Niissä seurakunnissa, joissa itse olen palvellut, ne ja myöhemmät mietinnöt sekä raportit ovat käsittääkseni menneet suoraan arkistoon pölyttymään. Koska ne on koettu etäisiksi ja paikalliselle todellisuudelle vieraiksi tai ei-hengellisiksi. Eikä edes niiden lukemiseen ole aikaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Pesonen sanoo:

      Olen pahoillani että mainitsin papit, jotka itse eivät usko. Näin saatoin tahtomattani luoda kuvan, että tahdon noin vain mitätöidä mielipiteesi Marko S. Pidän arvokkaana sitä, että jatkat keskustelua . Huomaan että ole saanut paljon huonoja kokemuksia seurakunnan aktiiveista ja varmaakin haluat välttää niitä jatkossa ja samalla varoittaa niistä muita. Jos arvioni osuu oikeaan, niin tässä meillä on ihan yhteinen tavoite. Toisiamme arvostavan keskustelun kautta, voisimme yhdessä löytää ratkaisuja ongelmiin, joita seurakuntalaisten aktiivisuus hengellisessä kentässä tuottaa. Ongelmista emme voi vapautua sillä, että kiellämme seurakuntalaisten omaehtoisen toiminnan. Sillä sitä tapahtuu kuitenkin kaikissa seurakunnissa. Papeilta piilossa oleva toiminta juuri voi aiheuttaa hankalia tilanteita seurakunnalle. Sen sijaan voisimme pohtia, miten tätä aktiivisuutta voi hyvällä ja seurakuntaa rakentavalla tavalla ohjata pois ongelmia tuottavista toimintamalleista.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Aikoinaan on jaettu aikakaudet kolmeen osaan. On kerrottu, että ensin oli ruumiillinen aikakausi, sen jälkeen sielullinen, kunnes tuli vain kirkon helmassa oleva hengellinen aikakausi. Ja vaikka tämä löytyy gnostilaisista kirjoituksista, jotka on luettu harhaopiksi, on se kuitenkin kirkossa vallitseva. Siis sanonta hengellisyys.

    Hengellisyys idealla oli tarkoitus kumota sieluoppi, koska varsinkin kreikkalaisten pojilla oli usko sielun kuolemattomuuteen ja sehän oli vain filosofiaa, ei uskoa ollenkaan. Se piti voittaa jollakin toisella .

    Kerrottiin, että riitti, kun sanoi olevansa hengellinen, sillä pelastui automaattisesti, mutta ne jotka vielä uskoivat sielun olemassaoloon joutuivat tekemään myös hyviä töitä. Koska ruumis veti sielua alaspäin ja henki ylöspäin. Lisäksi kuoleman jälkeen, sielut joutuivat ensin eräänlaiseen välitilaan, ehkä kiirastuleen, eivät päässeet suoraan jonnekin mihin henki meni ihan vain heittämällä, kuin savuna ilmaan.

    Näin yksinkertaista, riitti kun sanoi olevansa hengellinen, ja se tarkoitti, että silloin on kristillinen. Ei tarvinnut myöskään tehdä mitään. Se kaikuu vieläkin muodossa . ” Ei teoista vaan armosta ” ja tämä armo oli saatavana vain kirkossa. Siinä on kaksi houkutusta, armo ja se, että ei tarvitse tehdä mitään. Omat teot jopa tuomittiin omavanhurskaudeksi. Hengelliseksi itsensä tulkinneet saivat vanhurskauden armosta, ei teoista, eikä varsinkaan laillisuudesta. Jos lakia ei olisi, niin eipä olisi syntiäkään.

    Heillä oli Kristus/ voideltu/ lahjottu armoa julistamaan edustajiensa kautta.

    Miten tämä sitten liittyy vapaaehtoistyöhön, tai saarnaamiseen? Saarna on yhtä kuin nuhtelu ja vapaaehtoistyö on työtä kuitenkin ja sitä sanotaan omavanhurskaudeksi. Kuka nyt omilla voimilla yrittämään, kun se ei opillisesti oikein ole.

    Lisäksi meillä on jo pitkään puhuttu tiedon aikakaudesta, ja siinä me olemme nyt. Tiedon aikakaudessa voi harrastaa taiteita ja runoutta ja muuta lyyristä ja hengellistä toimintaa, lukea raamattua ja muiden uskontojen ajatuksia, voi uskoa myös sieluun ja Jumalaan ilman senkummenpaa erillisverotusta. Näin meillä on lain alla vapaus ja nimenomaan hengen vapaus, joka ilmenee myös sananvapautena ja vapautena auttaa omasta tahdostaan ja velvollisuudentunteesta suoraan ketä haluaa, pelkäämättä, että nyt ei pääse taivaaseen kun tuli tehtyä omavanhurskautta ihan omasta voimastaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Haluan minäkin vielä vähän tarkentaa ja varmistaa. Ajatteletko Marko papiston ja maallikoiden hitorian kulussa ollutta tasapainoa niin kuin aikaisemmin arvelin? Siis että huolimatta siitä että yhteiskunnallisesti katsoen papisto oli yläluokkaa verrattuna rahvaaseen – tosin olihan maallikoissa myös harvat aateliset vähän kuin tasoittamassa. “Kristuksen kirkossa” molemmat olivat samojen ehtojen – kasteen ja uskon – alaisena, ja siis “tasapainossa”.

    Jos tämä on ajatuksesi, niin nykyisinhän, säätyjaon purkauduttua, papit ja maallikot ovat enemmän kuin tasapainossa. Maallikoilla tai seurakuntalaisilla ei pitäisi olla mitään syytä kysellä oikeuksiensa tai vapautensa perään. Kunhan vain aktiivikristityt eivät sortaisi papistoa monenlaisilla vaatimuksillaan.

    En pidä itseäni karismaattisena – en kyllä myöskään “vanha-luterilaisena” v aan tavallisena luterilaisena (epiteettiä yhteiskunnalinen tässä yhteydessä ymmärrän vähiten). Kuitenkin olen selvästi kohtalokkaan vedenjakajan sillä puolella joka laskee matalakirkollisuuteen päin, jos asioita halutaan määritellä. Ja puhun eli kirjoitan niiden seurakuntalaisten puolesta, jotka haluaisivat nykyistä enemmän tilaa toimia seurakunnan hengellisessäkin työssä. Tähän mennessä on tullut melko selväksi se, että tämän onnistuminen riippuu seurakunnan kirkkoherran/papiston sijoittumisesta suhteessa mainitsemaasi vedenjakajaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Hannu ja Pekka. Lähden siis niistä linjauksista, jotka ovat luterilaisissa tunnustuskirjoissa, koska ne ovat ymmärtääkseni Raamatun oikeaa tulkintaa, vaikka eivät vastaa kaikkiin kysymyksiimme. Tästä seuraa myös rajanvetoa sellaista maallikkojen ja teologien hengellistä aktiivisuutta sekä tehtävänkuvaa kohtaan, jota matalakirkollisuudessa sekä kirkossakin nykyään pidetään Raamatun mukaisena. Mutta: kukaan ei siis ole estämässä maallikoiden eli kristittyjen ei-paimenvirkaan asetettujen hengellistä toimintaa. Jumala on itse asettanut tietyt järjestykset eikä meidän ole hyvä lähteä niitä muuttamaan. Mutta esimerkiksi lestadiolaisuudessa, joka on vankka maallikkoliike, ei tule kuuloonkaan, että joku vain alkaisi saarnata ilman saarnaajaksi, tulkiksi tai pyhäkoulunopettajaksi kutsumista. Olen valitettavasti kohdannut heitä, jotka ovat itse nimittäneet itsensä seurakuntalaisten hengellisiksi johtajiksi (ei tietenkään koske kaikkia). Kyllä palvelutehtäviä riittää kaikille!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Paavola
    Hannu Paavola

    Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.