Viestintäteknologian kiihkeän muutoksen keskellä eräässä työyhteisössä minulle esitettiin toivomus, että emmekö voisi olla koko ajan muuttamatta kaikkea?
Vain muutos on pysyvää, sanotaan, mutta samalla sitä tuskaillaan. Moni sisimmässään toivoo, että kunpa mikään ei muuttuisi. Varsinkin, jos oma elämä on raiteillaan.
Aikoinaan suorastaan vallankumouksellisena uudistusliikkeenä aloittanut kristillinen kirkkokin mielletään nykyään muutoksen vastustajaksi. Maailmanlaajuisessa kirkossa on tässä toki eroja, tiellä kuljetaan vähän eri tahtiin.
Suomenkin kirkossa jäsenistö on tässä mielessä varsin heterogeeninen, mutta varsinkin valtaa pitävien enemmistö suhtautuu muutoksiin pidättyvästi. Muutokset koetaan uhaksi.
Niinpä sillä suunnalla on tervehditty tyydytyksellä äsken käydyn arkkipiispanvaalin tulosta. Uuden arkkipiispan Tapio Luoman toivotaan kykenevän ainakin jarruttamaan muutosta ja uudistuksia. Hän on kuitenkin kuvannut itseään keskitien kulkijaksi, jolle uudistuksetkin ovat mahdollisia.
Muutosvastarinta lienee inhimillinen ominaisuus, jota esiintyy keskuudessamme ja yhteiskunnassa laajasti. Onneksi nuoret ovat ennakkoluulottomampia.
****
Olen ollut kirkolliskokouksen jäsenenä kuusi vuotta ja ollut mukana esittämässä ja kannattamassa useita uudistuksia. Vaaleissa olen kannattanut uudistusmielisiä ehdokkaita.
Pääsääntöisesti olen ollut hävinneellä puolella tai uudistuksia on tehty pienen pieninä askeleina. Joskus enemmistö on kannattunut uudistusta, mutta se on kaatunut määräenemmistön puuttumiseen.
Uudistusesitykset ovat koskeneet kirkon taloutta, hallintoa ja demokratiaa tai tasa-arvon toteutumista. Usein on ollut kyse varsin maallisista käytännöistä, mutta joskus myös kristillisen Sanoman soveltamisesta nykyaikana. Hengellisissä asioissa on kyse siitä, miten Raamattua meidän aikanamme tulisi tulkita.
Jos haluaa olla todennäköisimmin voittavalla puolella (luottamushenkilö toivoo tietysti oman kantansa voittavan), kannattaa vastustaa varsinkin isoja uudistuksia. Ideana niihin vielä saatetaan suhtautua varovaisen myönteisesti, mutta kun tulee lopullisen päätöksen aika, koetaan turvallisemmaksi olla vastaan.
****
Muutosta sinällään on vaikea vastustaa. Ihmisten arki, elämänpiiri ja yhteiskunta muuttuvat, haluamme sitä tai emme. Tiede tuottaa uutta tietoa ihmisestä ja maailmasta. Elinkeinot, tavat ja kieli, jopa arvot ja ajattelutavat muuttuvat. Kyse onkin siitä, miten kirkko (kokonaisuutena, mielikuvana, järjestyksensä puolesta) siihen suhtautuu.
Ymmärrän, että jatkuva muutos voi ahdistaa. Joka päivä tulee jotain uutta, johon pitäisi taipua ja osaa ottaa se huomioon. Pysyisipä siis edes kirkko vanhalla kannalla?
Kirkko on turvan, mutta myös tulevaisuuden ja toivon antaja. Kirkossa olemme tiellä eteenpäin, emme voi palata entiseen.
Kristinusko perustuu käsitykseemme Jumalasta ja Hänen ilmoitukseensa, Raamattuun ja pitkään traditioon (maallikon sanoitus). Eri aikoina ja eri yhteiskunnissa niitä on kuitenkin tulkittava eri tavoin, jotta ydin säilyisi samana.
Ellei uusia tulkintoja tehdä, kasvaa kirkon ja ihmisten arjen välille juopa, joka johtaa kirkon merkityksen vähenemiseen. Kirkko ajautuu periferiaan, jossa sen tarkoitus ei toteudu.
Jäsenenä hiukan ihmettelen sitä, että muutoksia vastustettaessa usein vedotaan 500 vuoden takaisiin ajatuksiin kristillisen Sanoman soveltamisesta (Luther, Tunnustuskirjat).
Siinä kiinalaisen ajattelijan toteamuksessa, että ”vain se, mikä muuttuu, voi säilyä” (Emmi Itäranta: Teemestarin kirja), on minusta paljon perää.
Kiitos selkeästä ja valaisevasta blogikirjoituksestasi. Tämä on ollut minulle yksi suurimpia turhautumisen aiheita, kun olen tehnyt työtä kirkossa: Muutosvalmiuden heikkous ja kirkon jäykkä ja kankea organisaatio.
Kuvaat myös realistisesti seuraukset, jos emme kykene kirkossa paremmin muutoksiin. Kirkkomme ajautuu yhä enemmän sivuun ihmisten elämästä, kirkon jäsenmäärä laskee ja vaikutus pienenee!
Olisiko Eesaun ja Jaakobin kohtaamisesta toimintamalliksi? Kun veljekset olivat sopineet erimielisyytensä, ehdotti Eesau, että matkataan tästä yhdessä. Johon Jaakob totesi: Mene sinä edellä minä tulen jäljessä hitaammin, kun minun laumassani on sairaita ja kantavia lampaita. Tosin he eivät päätyneet samaan paikkaan.
Matt. 24:35
Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa.
Yllä Jeesus selkeästi Sanoo mikä on pysyvää eikä muutu.
Kuka rakentaa niiden varaan ei joudu eksyksiin eikä kadotukseen.
Nyt kun ajatellaan esim huoruuden käskyä eli ”älä tee huorin” niin mitä se pitää sisällään, se on että seksuaalinen kanssakäyminen on vain avioliitossa miehen ja vaimon välinen.
Eikö muuten kirkossakin noin joskus opetettu?
Mitä sitten seuraa kun noudattaa ja mitä kun ei tuosta välitä?
Onko siunaus vai ei?
Kun ihan lapsenmielisesti miettii omaakin elämää kun ei kuullut Jumalaa niin mikä oli sen hedelmä?
Siis mitä hedelmää kannetaan kun harjoitetaan huoruutta, sukupuolitaudit, abortit jne…
Siis onko Jeesuksen Sanan mukainen elämä siunauksellista ja vain ainoasteen se?
Pasanen: ”se on että seksuaalinen kanssakäyminen on vain avioliitossa miehen ja vaimon välinen.”
Vain avioliitossa seksuaalinen kanssakäyminen on miehen ja vaimon välinen. Muutoin kuin avioliitossa, esim. sinkkujen keskuudessa, se voi siis olla sen lisäksi, että on miehen ja naisen välinen, myös samaa sukupuolta olevien välinen.
Hyvin harva osaa tai uskaltaa uudistua tai uudistaa sen suuntaisesti, että joutuisi itsekin omaksumaan jotain uutta. Kirkon uudistajat ovat yleensä vähintään viisissäkymmenissä olevia ihmisiä, jotka haluavat muuttaa kirkkoa omien vanhojen ihanteidensa mukaiseksi. Halutaan muuttaa toisia, ei itseä. Kun toiset eivät ole valmiita minun tahtomaani muottiin, kutsun sitä muutosvastarinnaksi.
Niin, uudistamistakin on monenlaista ja monensuuntaista. Peruuttaminenkin on sitä. Minä tarkoitan uudistamisella päivittämistä: mitä kristinuskon ydinsanoma tarkoittaa nyt ja kerrotaan se kielellä, jonka nykyihminenkin ymmärtää.
Ihan hyvä tarkoitus, mutta tarkemmin katsottuna tuokin on yhden sukupolven taisteluhuuto. Kukin sukupolvi ja samoin kokevien ryhmä määrittelee aina uudelleen, mikä on ydinsanoma. Kulttuurimme on niin pirstaloitunut, ettei taida sitä yhteistä kieltäkään olla enää nykyihmiselle. Palasiksi ei ole mennyt vain kieli, vaan myös arvot, kokemukset ja yhteinen tila.
Mikä se kirkon päivitetty ydinsanoma on tänään? Kuka osaa vastata?
”Minä tarkoitan uudistamisella päivittämistä: mitä kristinuskon ydinsanoma tarkoittaa nyt ja kerrotaan se kielellä, jonka nykyihminenkin ymmärtää.”
http://www.parakustannus.fi/421679457
Se on (toki hienosti sanottuna) konteksutaalista teologiaa. Yksinkertainen esimerkki voisi olla vaikkapa miettiä, miten Jeesus on ”Hyvä Paimen” nykypäivän kielellä tai nykypäivään tulkittuna. Tai mitä on se, että Jumala loi meidät naisiksi ja miehiksi. Tai mitä on se, että ihminen ”lankesi”. jne…
Salme Kaikusalo: Sadat papit tekevät – tai ainakin pitäisi tehdä – sitä tänäänkin saarnatuolista käsin, viestijät ja muut kirkon eri alojen ammattilaiset, piispat ja muut vastuunkantajat, luottamushenkilöt eri tehtävissä ja lopulta kirkolliskokous. Toki sitä tekee myös jokainen kristitty.
Yksi vähän kerettiläinen kysymys. Voiko kirkko olla muuta kuin taakse päin katsova, kun tämä ominaisuus on siihen sisään rakennettu. Viittaat Markku jumalanpalvelukseen. Mitä siinä todella tapahtuu: jokainen pappi selittää joka sunnuntai omin sanoin 2000 vuotta sitten Raamattuun kirjattuja tapahtumia 500 vuotta sitten tunnustuskirjoihin kirjattujen periaatteisen mukaisesti. Ja jos tulee epäilyjä tulkinnasta, vedotaan viime kädessä Lutheriin, siis 500 vuoden takaiseen maailmaan.
Se on kuin ajaisi autoa tuulilasi peitettynä peruutuspeilien kautta vilkuillen. Kyllä se onnistuu niin kauan kuin tie on suora eikä vastaantulijoita ole. Mutta kun tulee mutkia matkaan ja tiellä on muitakin liikkujia, siinä vauhti putoaa nopeasti nollaan. Saman aikaisesti, kun maailma on totaalisesti muuttunut ja autotkin ajavat jo itsestään.
Siis pitäisikö tämä jatkuva taakse päin katsominen jotenkin purkaa? Teologiasta alkaen. Eihän menneisyyttä selittämällä synny tiedettä kuin arkeologiassa ja poliittisessa historiassa. Toki jotkut arvot ovat ikuisia, mutta niitäkin pitää uskaltaa tulkita aina uudestaan.
Markku,
Kyllä, kyllä yllä kertomasi tahot tekevät sitä päivittäin. Mutta mikä on sanoma?
Hannu kysyy hyvin.
Ajattelen niin, että uusia uria luova ajattelu ja toiminta on aina harvinaista ja siihen pitää tieten tahtoen komentaa itseä. Teatteriin mennään katsomaan Shakespearea ja Tšehovia. Musiikissa kuuntelemme vanhoja klassikoita, arkkitehtuurissa, kuvataiteessa ja jopa urheilussa ammennetaan menneisyydestä. Kun Suomen itsenäisyys täytti sata vuotta, käytiin taas kerran kokonainen vuosi sitä iänikuista talvisotaa. Ei se mikään ihme ole, jos uskonnossakin luotetaan vanhaan, vaikka meillä pitäisi periaatteessa olla elävä Jumala ja kaikki mahdollisuudet luoda uusia ajatuksia.
Puhetta ydinsanomasta en ole oikein koskaan sulattanut. Minusta se on pelkkää redusoimista. Emme kysy runsaan pitopöydän äärellä, mikä on tämän buffeen ”ydinruoka” tai sinfoniaorkesterin kapellimestarilta, että mikä on ”ydinsoitin” ja voisiko Beethovenin Eroicasta soittaa vain nykyihmiselle sopivan ”ydinteeman”.
Kristinuskossa on tietenkin paljon antiikinaikaista sälää, joka tuntuu tarkoituksettomalta, mutta joka voi jonain päivänä olla kultaakin kalliimpaa. Kristinusko on myös erilaisiin kulttuureihin ja aikakausiin hyvin integroituva uskonto. Mieluummin sitä kokoaa lautaselleen lisää erilaisia herkkuja kuin tyytyy pelkkään kalanruotoon.
”Siis pitäisikö tämä jatkuva taakse päin katsominen jotenkin purkaa? Teologiasta alkaen.”
Ketä aidosti kiinnostaa?
Ongelma on sama kuin Jeesuksen aikana. Mihin laskea uusi viini? Toki näitä uusiviini -liikkeitä on karismaattisuus täynnä, mutta ne toistavat samoja harhoja kuin katolisuus ja siitä syntyneet kirkot. Mikään näistä ei tahdo luopua etuoikeuksistaan, joita niiden oppi jäsenilleen lupaa. Tämä on samaa kuin mitä islam tarjoaa, tosin erilaisessa paketissa .
Ennen täyttöä pitäisi tyhjentää. Mitä syvemmällä, sitä vaikeampi on tyhjentäminen. Rajoituksena tulee psyyke, joka ei taivu, vaan katkeaa. Leilit tuhoutuvat, eivät pakahdu. Tässä on vihje, jonka kirkon Ut:n suomennos on hukannut, kuten niin monta muutakin ratkaisevan tärkeää vihjettä löytää apostolien julistama ilosanoma.
Teologinen muutos olisi katastrofi kirkoille, herätyskristillisyydelle, karismaattisuudelle. Sitä ei tule tapahtumaan. Mitä tapahtui Jeesukselle ja apostoleille, toistuu. Pyhät voitetaan.
Nähdäkseni kirkon tulisi olla huolissaan ennen muuta pysyvyys vastarinnasta: katse pitäisi olla tiukasti taaksepäin. Se ei estä tekemästä kulloiseenkin sosiologiseen tilanteeseen vaadittavia organisatorisia yms. muutoksia.
Toivoakin on. Esimerkiksi piispa Laajasalo vaikuttaa olevan aito liberaali. Käydessään vastikään Oulunkylässä seuroissa tervehtimässä vanhoillislestadiolaista kristikansaa oli piispa todennut, että jotain täällä täytyy tehdä oikeinkin, kun näki viimeistä sijaa myöten täynnä olevat penkkirivit, osan joutuessa seisomaankin.
Taaksepäin katsomisessa on joskus ongelma. Sen olemme kuulleet, että keskimmäisellä ristillä on kaikki jo sovitettu. Näinhän se on, synnintekijän kohdalla, mutta miksi uhrit vieläkin kärsivät, jos syyllinen on syyttömäksi julistettu. Olisiko kuitenkin niin, että Kristuksella on maanpäällä elävä ruumis, joka kärsii niitä samoja kipuja mitä Hän itse aikanaan. Väärinymmärrystä, hyljeksintää kirouksia ja loukkaamista.
Jeesus kieltää taakse katselun:
Luuk. 9:62
Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa, ole sovelias Jumalan valtakuntaan”.
Siis kun kohtaa Jeesuksen ja lähtee Häntä seuraamaan (tekee parannuksen) niin ei voi kääntyä hakemaan mitään eli ei mitään kastetodistustakaan.