Viestintäteknologian kiihkeän muutoksen keskellä eräässä työyhteisössä minulle esitettiin toivomus, että emmekö voisi olla koko ajan muuttamatta kaikkea?

Vain muutos on pysyvää, sanotaan, mutta samalla sitä tuskaillaan. Moni sisimmässään toivoo, että kunpa mikään ei muuttuisi. Varsinkin, jos oma elämä on raiteillaan.

Aikoinaan suorastaan vallankumouksellisena uudistusliikkeenä aloittanut kristillinen kirkkokin mielletään nykyään muutoksen vastustajaksi. Maailmanlaajuisessa kirkossa on tässä toki eroja, tiellä kuljetaan vähän eri tahtiin.

Suomenkin kirkossa jäsenistö on tässä mielessä varsin heterogeeninen, mutta varsinkin valtaa pitävien enemmistö suhtautuu muutoksiin pidättyvästi. Muutokset koetaan uhaksi.

Niinpä sillä suunnalla on tervehditty tyydytyksellä äsken käydyn arkkipiispanvaalin tulosta. Uuden arkkipiispan Tapio Luoman toivotaan kykenevän ainakin jarruttamaan muutosta ja uudistuksia. Hän on kuitenkin kuvannut itseään keskitien kulkijaksi, jolle uudistuksetkin ovat mahdollisia.

Muutosvastarinta lienee inhimillinen ominaisuus, jota esiintyy keskuudessamme ja yhteiskunnassa laajasti. Onneksi nuoret ovat ennakkoluulottomampia.

****

Olen ollut kirkolliskokouksen jäsenenä kuusi vuotta ja ollut mukana esittämässä ja kannattamassa useita uudistuksia. Vaaleissa olen kannattanut uudistusmielisiä ehdokkaita.

Pääsääntöisesti olen ollut hävinneellä puolella tai uudistuksia on tehty pienen pieninä askeleina. Joskus enemmistö on kannattunut uudistusta, mutta se on kaatunut määräenemmistön puuttumiseen.

Uudistusesitykset ovat koskeneet kirkon taloutta, hallintoa ja demokratiaa tai tasa-arvon toteutumista. Usein on ollut kyse varsin maallisista käytännöistä, mutta joskus myös kristillisen Sanoman soveltamisesta nykyaikana. Hengellisissä asioissa on kyse siitä, miten Raamattua meidän aikanamme tulisi tulkita.

Jos haluaa olla todennäköisimmin voittavalla puolella (luottamushenkilö toivoo tietysti oman kantansa voittavan), kannattaa vastustaa varsinkin isoja uudistuksia. Ideana niihin vielä saatetaan suhtautua varovaisen myönteisesti, mutta kun tulee lopullisen päätöksen aika, koetaan turvallisemmaksi olla vastaan.

****

Muutosta sinällään on vaikea vastustaa. Ihmisten arki, elämänpiiri ja yhteiskunta muuttuvat, haluamme sitä tai emme. Tiede tuottaa uutta tietoa ihmisestä ja maailmasta. Elinkeinot, tavat ja kieli, jopa arvot ja ajattelutavat muuttuvat. Kyse onkin siitä, miten kirkko (kokonaisuutena, mielikuvana, järjestyksensä puolesta) siihen suhtautuu.

Ymmärrän, että jatkuva muutos voi ahdistaa. Joka päivä tulee jotain uutta, johon pitäisi taipua ja osaa ottaa se huomioon. Pysyisipä siis edes kirkko vanhalla kannalla?

Kirkko on turvan, mutta myös tulevaisuuden ja toivon antaja. Kirkossa olemme tiellä eteenpäin, emme voi palata entiseen.

Kristinusko perustuu käsitykseemme Jumalasta ja Hänen ilmoitukseensa, Raamattuun ja pitkään traditioon (maallikon sanoitus). Eri aikoina ja eri yhteiskunnissa niitä on kuitenkin tulkittava eri tavoin, jotta ydin säilyisi samana.

Ellei uusia tulkintoja tehdä, kasvaa kirkon ja ihmisten arjen välille juopa, joka johtaa kirkon merkityksen vähenemiseen. Kirkko ajautuu periferiaan, jossa sen tarkoitus ei toteudu.

Jäsenenä hiukan ihmettelen sitä, että muutoksia vastustettaessa usein vedotaan 500 vuoden takaisiin ajatuksiin kristillisen Sanoman soveltamisesta (Luther, Tunnustuskirjat).

Siinä kiinalaisen ajattelijan toteamuksessa, että ”vain se, mikä muuttuu, voi säilyä” (Emmi Itäranta: Teemestarin kirja), on minusta paljon perää.