Kirkon jäsenyys ja sen jättäminen olivat viime vuosien puheenaiheita kirkossamme. Erobuumi oli huipussaan pari-kolme vuotta sitten, mutta on viime aikoina rauhoittunut. Viimeisen parin vuoden aikana kirkkoon liittyneiden määrä on saatu hienoiseen kasvuun, kun tämäkin mahdollisuus on kirkossamme nostettu esille. Kirkossamme on kuitenkin pitkä matka vielä vahvaan ”jäsenhankintaan” tai uudenlaiseen missionaariseen näkyyn ja työotteeseen.
Itse olen pitkäaikaisena kirkon työntekijänä pohtinut paljon kirkkokäsitystämme eli sitä, millaisen kirkkokäsityksen pohjalta toimimme ja teemme kirkossa ratkaisuja. Tähän liittyy olennaisesti kysymys siitä, millaisiksi asetamme kirkon jäsenen ja jäsenyyden kriteerit. Tätäkään asiaa emme ole kirkossamme puhuneet auki ja määritelleet riittävän selkeästi. Kysymys aiheuttaa myös jännitteittä kirkkomme sisällä, sillä tiedämme asiassa olevan hyvin monenlaisia näkemyksiä.
Katsoessamme asiaa kirkkomme sisältä ja kirkon opin, toiminnan ja hallinnon näkökulmasta voimme siis kysyä: Mitä me edellytämme kirkon jäseneltä? Millainen on ”kunnollinen” kirkon jäsen? Voimme kriittisesti samalla avata niitä näkemyksiä, joita tähän asiaan on tähän mennessä liitetty ne julki lausuen tai lausumatta.
Kirkon jäsenen ensimmäinen ja hyvin selkeä kriteeri on sekä opillisesti, hengellisesti että hallinnollisesti kaste. Kaste on kirkon jäsenelle riittävä muiden muassa tuomaan seurakunnan ja kirkon jäsenyyden sekä äänioikeuden kirkon vaaleissa. Jotkut asiat kirkossamme vaativat myös rippikoulua ja konfirmaatiota, mutta kastettu on ilman noitakin hengellisesti kirkon täysivaltainen jäsen.
Kirkon säädökset jatkavat kirkon jäsenen kriteereiden määrittelyä myös kasteeseen liittyen sillä, että kirkon jäsenen tulee antaa lapsensa kastettavaksi. Lisäksi mainitaan, että kirkon jäsen solmii kirkollisen avioliiton ja että kirkon jäsenen siunataan kirkollisin menoin haudan lepoon. Toisen sakramentin eli ehtoollisen nauttimisen osalta on säädetty, että lapsi voi tulla kasvattajiensa kanssa ehtoolliselle saatuaan opetusta siitä ja että kirkon jäsen voi osallistua itsenäisesti ehtoolliselle rippikoulun ja konfirmaation jälkeen.
Mahdollisuus osallistua ehtoolliselle vasta rippikoulun ja konfirmaation jälkeen on toisaalta ymmärrettävä ja se liittyy kastekäskyn opetuskäskyyn. Toisaalta se on teologisesti ongelmallinen. Kastettu on täysivaltainen kirkon jäsen ja Jumalan perheen jäsen. Miksi hänelle asetetaan kynnys osallistua ehtoolliselle? Onko tämä kansan opettamiseen liittyvä jäänne vai onko se edelleen perusteltu juttu?
Kirkon toiminnan ja hengellisyyden sisällä on sitten kovempi juttu määritellä, kuka on ”kunnon kristitty” ja kriteerit täyttävä kirkon jäsen. Kirkolla on tunnustus ja usko ja kirkon jäsenyyteen liittyy kirkon yhteiseen uskoon liittyminen ja jopa tunnustautuminen. Miten tämä mitataan ja arvioidaan. Kirkkomme piirissä on tehty melko selvä jako ”aktiiviseurakuntalaisten” ja muiden välille. Ääneen lausumattomassa ajattelussa jotkut ainakin ajattelevat, että vain toimintaan osallistuva ja uskovaisen muotin täyttävä on oikea kirkon jäsen ja kristitty.
Kirkon toiminnassa voidaan edelliseen liittyen painottaa, että oikea kirkon jäsenen tulee seurakunnan järjestämään toimintaan, vaikkapa pienpiiriin. Tässä painotuksessa on usein hengellisen kasvamisen ajatus. Samalla siinä tullaan asettaneeksi tietty malli ja kriteeri oikealle kirkon jäsenyydelle: Jos et osallistu tällaiseen toimintaan ja ”kasva uskossa” olet ”vain tavallinen seurakunnan jäsen” (etkä siis oikea kristitty).
Edellisessä painotuksessa voidaan nähdä myös luterilaiselle teologialle vieraita piirteitä. Luhterin ajattelun mukaan kristitty palvelee Jumalaa ja lähimmäisiään eri ”viroissaan” eli erilaisissa arjen kutsumuksissa. Siten myös seurakuntayhteisö ja kirkko rakentuu. Kirkko ei ole tietynlaisissa piireissä kokoontuva ihmisten joukko vaan arjessa kristityn elämää elävä jäsentensä yhteisö. Tämä ei tarkoita piirien ja muiden vastaavien poissulkemista, mutta painotuksen pitää olla oikea.
Mitä siis voisimme asettaa kirkon jäsenen kriteereiksi? Kirkon jäsen on kastettu ja hän elää kirkon jäsenenä kasteensa muistaen. Kirkon jäsen rukoilee ja käy joskus messussa. Kirkon jäsen kantaa vastuunsa omissa kutsumuksissaan ja osa kirkon jäsenistä kantaa vastuuta seurakunnan tehtävissä vapaaehtoisina ja hallinnossa. Kirkon jäsen tuo lapsensa kasteelle, jos hänellä on lapsia. Kirkon jäsen etsii turvaa Jumalan armosta Kristuksessa. – Tuliko tässäkin jo liikaa vaatimuksia?
Toivo Loikkane
>>>Juha Heinilälle vastaan, etten tunne yhtään pappia, joka ei uskoisi. Toinen asia on sitten, millaista uskoa odotetaan. Jos odotetaan tietyn kaavan mukaista uskoa, papit eivät silloin sellaista odotusta täytä eikä tarvitsekaan.>>>>
Mitä Jeesus sanoo tarkoittaessaaan ”hedelmistään te heidät tunnette” tai ”minun lampaani tuntevat ääneni”…?? Mitä on vuosikymmenten työ hedelminä tuottanut?
Onko usko salainen abstrakti mielessä, vai ilmeneekö siinä jotain mitä Jaakob esittää uskon tunnusmerkeiksi? Onko se hylättävä?
Entä Galatalaiskirjeen luvussa 5. sanottu lihan mukaiseksi elämäksi? Jos se, mitä Paavali kirjeissään opettaa seurakunnille on modernille ihmiselle vain kaavan mukaista uskoa, mitä sitten on sen ulkopuolella? Onko mitään?
Mitä on oikea rakkaus? Kun kansankirkossamme on kymmenen tuhansin ihmisiä vailla t o d e l l i s t a uskoa ja varmaa turvaa Jumalaan elämän kriisien ja kuoleman edessä, mitä on oikean rakkauden mukainen opetus heille? Eläkää mukavasti, kuten olette aina tehneetkin, kyllä Herra siunaa? Vai onko oikean rakkauden mukaista opettaa heille
miten ihminen todella ja v ar m a s t i pelastauu ja löytää turvan ja voiman tässä elämässä ja silloin, jos vaikka äkkiä kuolema tulee itselle tai perheeseen? Hylätä kirkkokansa omiin luuloihinsa ja tietämättömyyteensä, se ei ole rakkautta vaan vihaa.
Kuka arvioi, uskooko pappi tai onko pappi uskovainen?
Olen Ojalan kanssa samoilla linjoilla.
Onko niin, että kirkossamme on pappeja, jotka luulevat voivansa pysytellä seisovassa vedessä, neutraalilla alueella, jossa kristinuskosta yritetään muovata harmonista ja harmitonta uskoa? Jäsenkadon pelossa ryhdytään poistamaan ristin pahennusta ja uskotaan sillä ihmisten hakeutuvan kirkkoon. Ristin mukana poistuu Kristus ja tilalle tulee ihminen.
Tunnettua on, että kuolleet kalat menevät virran mukana. Nyt on jo nähtävänä, mitä tämä kaikkea syleilevä kansankirkollisuus on saanut aikaan. Kun kirkko ei hajuttomuudessaan osaa vaatia mitään, rupeavat ulkopuoliset tahot esittämään vaatimuksia kirkkoa kohtaan. Vaatimukset eivät ole hävinneet minnekään, ne tulevat vain uudesta suunnasta. Arvotyhjiöillä on tapana täyttyä. Kun kirkon usko on tyhjentynyt sisällöstä, se on luisunut doketismiin, näennäisuskonnollisuuteen, Jorman sanoin, kulttuuri- ja seremoniauskoksi. Kotkat kerääntyvät yläpuolelle, kun raato on kuollut eikä tiedä mitä varten se on olemassa, silloin kun se on menettänyt yhteytensä Jumalaan.
Aikaisemmin kaste poisti väliseinän Jumalan ja syntisen väliltä, nyt se poistaa väliseinän Jumalan- ja perkeleen valtakunnan väliltä. Ennen vanhaan kaste erotti perkeleen valtakunnasta, nytkö sen pitäisi erottaa Jumalan sanasta ja kirkosta.
Jäsenkadon pelossa ryhdytään poistamaan ristin pahennusta ja uskotaan sillä ihmisten hakeutuvan kirkkoon. Ristin mukana poistuu Kristus ja tilalle tulee ihminen. – Janne Aikio: Kirjoitat tässä ja kommenttisi jatkossa asiaa, joka ei ole totta. Kirjoitat myös kovia sanoja tuntematta todennäköisesti kirkon työtä ja sen työntekijöiden tapaa tehdä työtä. Kirkon työssä sisältöjä ja sanomaa ei oke hukattu eikä häivytetty mihinkään. Kirkon toiminta ei ole sen toteuttajille eikä siihen osallistujille seremoniauskoa tai muuta vastaavaa, mistä kirjoitat. Uskon, että hieman kyselevämpi ja nöyrempi ote asioihin johtaisi parempaan keskusteluun ja asioiden parantamiseen.
Toivo, jokainen uskovainen, joka kuulee opetusta seurakunnassa on velvollinen arvioimaan kuulemaansa. Ihan joka saarna ei ole ollut minun mielestä Jumalan sanan mukainen; jolloin olen kysynyt saarnaajalta, että uskotko Jeesukseen? Tähän uskovainen pappi vastaa: ”Kyllä minä uskon Jeesukseen…”. Uskoton pappi taas voi puhua tai tehdä ihan mitä vain. Naispapeilta ei minun tarvitse kysyä mitään.
Toivo, ei minun tarvitse muuta kuin lukea mitä tänne eri blogistit kirkon työntekijöinä kirjoittavat. Ihminen puhuu sitä, mitä hän sydämessään pitää arvokkaana ja se kuuluu ja näkyy. Vai eikö blogistien kirjoituksia pidä ottaa vakavasti?
Härkää sarvista, miestä sanasta. On tietenkin eri asia jos tänne kirjoitetaan mitä sattuu ja tosielämässä otetaan asiat vakavasti, mutta en minä sellaista usko. Ei ole salaisuus se, mitä täällä monet opettavat ja pitävät strategianaan.
Naispapeilta ei minun tarvitse kysyä mitään. JUha: Voitko avata hieman tätä merkillistä ja suorastaan kryptista ilmaustasi? Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?
Janne Aikio: Kannattaa katsoa kriittisesti aina, kuka on kirjoittaja. Täällä ja varsinkin entisellä kotimaa24 alustalla kirjoitti hyvin erilaisia ihmisiä, joista monet eivät ole kirkon työntekijöitä eivätkä edes jäseniä. Toki kirkon työntkeijöillä, joillakin heistä on näkemyksiä, joihin suhtaudun kriittisesti.
Aina silloin tällöin muistutetaan pappien tekemästä hiljaisesta ja arvokkaasta perusseurakuntatyöstä, sitä ei saa kritisoida. Kukaan ei sitä olekaan kristisoimassa. Kaikki mikä tehdään Kristuksen käskyn mukaan lähimmäisten parhaaksi ei ole se, mistä kristisoidaan. Kritiikin kohteena ovat nämä uuden ajan lisäsiivekkeet, joita ujutetaan kristinuskolle vieraista lähteistä.
En usko, että kukaan puhtaalla omallatunnolla ja kestävällä perustalla työtä tekevä kirkon työntekijä ottaa pahana nämä varoitukset vieraista opeista ja muistutukset pysymisestä oikealla tiellä.
Vieraat ideologiat ja toimintaperiaatteet pitää hyljätä vahingollisena ja tehdä parannusta. Palatkaa puhtaalle lähteelle ja takaisin Jumalan luo, pois turhista ihmisopeista ja eksyttävien profeettojen valheellisista lupauksista!
Niin, Mistä tietää kuka opettaa oikein ja on uskossa?
Miksi Jeesus sanoo: Hedelmistään he teidät tunnette”. Hedelmiät siis kertovat kantajastaan. Onko tämä turhaan sanottu??
Miksi Paavali sanoo: (1Tess 5) ”Koetelkaa kaikki ja pitäkää se mikä hyvä on”. Eikö siinä neuvota punnitsemaan profetioita ja saarnoja, ovatko ne uskon mukaisia? ”Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut” (Joh 10), ”Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä”.
Mielestäni tässä on varsin monta kohtaa, joka osoittaisivat sen, että tiettyä erottamisen tarvetta ja myös armolahjaa olisi.
Tässä ei minun räpellystäni olisi varmaan tarvittukaan, Juha Heinilä näyttää jo vastanneen.
Tekee mieli kysyä, voiko T.L. todella hyvällä omallatunnolla väittää kaikkea sitä hyvää, mitä hän J. Aikiolle vastaa tänään klo 15:25? Miten olikaan Raamatun asema, miten siihen uskottiin, ja miten oli uskontunnustusten asema, mikä olikaan Tunnustuksemme asema tänään? Muistan nähneeni jonkun tutkimuksen paljastaneen aika surullisia lukuja. Olenko väärässä?