Kun maailmasta katosi ilo

Turtunut. Se on vallitseva olotilani. Ei väsynyt, vihainen, ahdistunut, pelokas tai huolestunut. Vain turtunut. Voisiko joku sanoa, että kyllä tämä tästä? Uutisia hallitsevat kasvavat koronaluvut ja maamme tulevat sulkutoimet masentavat. Eniten suren ravintola-, matkailu-, kulttuuri- ja tapahtuma-alalla työskentelevien ystävieni ja tuttujen puolesta. Työpaikat ja elinkeino menevät, kun itse katsoo sivusta avuttomana. Uutisten sekamelka rajoituksista ja muuttuvista tilanteista pyörii päässä sekaisena sotkuna. Monella on varmasti samankaltaisia tunteita. Ymmärrän rajoitusten olevan nuorallatanssia huonojen vaihtoehtojen viidakossa, mutta silti tämä kaikki väsyttää.

Elämä on jo vuoden ajan ollut pelkkää koronaa. Pienet valonpilkahdukset arjessa tuntuvat tällä hetkellä kaukaisilta, vaikka vuoteen on mahtunut hyviäkin hetkiä. Eniten suututtaa se, kuinka eriarvoiseen asemaan korona meidät asettaa. Toiset jatkavat työntekoa normaalisti ja rahaa jää säästöön menojen pienentyessä, kun taas toiset taistelevat elinkeinonsa ja toimentulonsa puolesta. Elämän ja maailman epäoikeudenmukaisuudet korostuvat koronan myötä. Itselläni ei perusterveenä etätyöläisenä ole hätää. Palkka juoksee ja työt etenevät, istun kotona turvassa.  Kaikki hyvin, paitsi yksinasuvana seinät alkavat todennäköisesti jossain vaiheessa kaatua päälle. Ja silloinkin saan läheisiini etäyhteyden. Korona haastaa meitä kaikkia tavalla tai toisella. Itselläni on huoli läheisistä, enemmän kuin omasta jaksamisesta.

Tuntuu, että maailmasta on kadonnut ilo. Ja minä olen luonnostani elämäniloinen. Ekstrovertti optimisti. Molemmat luonteeni perusominaisuudet ovat koronan aikana olleet suuren haasteen edessä, kun sosiaaliset kontaktit on pitänyt rajoittaa ja tulevaisuudenusko heikkenee negatiivisten uutisten edessä päivä päivältä.  Korona on pakottanut minut katsomaan peiliin ja myöntämään synkät ajatukset ja elämän nurjat puolet itselleni. Olen tehnyt tämän yksin, vaikka olenkin saanut purkaa ajatuksiani ja mieltäni myös läheisille. Onneksi en ole jäänyt kokonaan yksin ja olen osannut pyytää apua. Toivottavasti sinäkin, joka tätä tekstiä luet. Älä jää yksin on mantra, jota ei voi näinä aikoina liikaa toistaa.

Aloitan ensi viikolla ignatiaanisen arkiretriitin osana paaston aikaa. Hiukan hirvittää sukeltaa tässä hetkessä hengellisen elämän syvyyksiin sekä kohdata omat ajatukseni ja Jumala hiljaisuudessa. Pelkään, mitä kaikkea tulee eteen ja kuinka sielu sekä mieli jaksavat, kun elinympäristö ei ole tasapainossa. Mutta ehkä koskaan ei ole täydellistä tasapainoa tai oikeaa hetkeä. On vain tämä hetki. Ja siksi retriitin aloitus juuri nyt tuntuu oikealta.

Matka kohti pääsiäisen riemua tuntuu tänä vuonna erityisen pitkältä. Mutta ehkä pääsiäissunnuntain ilo löytyy vielä. Vaikka tänään ei siltä tunnukaan vanha viisaus lohduttaa: "Niin kauan kuin on elämää, on toivoa."

8 kommenttia

  • Pirjo Pyhäjärvi sanoo:

    Laura, se pitää varmasti paikkansa: “Kyllä tämä tästä!” Tätä toiveikasta ajatusta on juuri nyt vaikeaa konkretisoida, kun emme tiedä, milloin helpottaa ja mitä kaikkea sitä ennen on vielä kestettävä. Silti se pitää paikkansa.

    Toivon, että valitsemasi retriitti olisi sinulle iloa tuottava asia!

    Itse olen löytänyt iloa käsillä tekemisestä. Kotona kasvatetut herneenversot tai omin käsin kudotut sukat nostavat ainakin vähäksi aikaa turtumuksesta. Tältä sektorilta luultavasti löytyy jokaiselle joku oma juttu.

    Eriarvoisuutta voimme ehkä vähän vähentää käyttämällä oman paikkakunnan yrittäjien palveluita, sikäli kuin se nyt on mahdollista, ja ostamalla kotimaisia tuotteita. Kun verotus koronan jälkeen todennäköisesti kiristyy, kannamme siinä muodossa kortemme kekoon.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Vaikeahan tässä on löytää tasapainoa, kun uutiset on täynnä koronaa. Ei niiden jatkuva pakkosyöttö voi olla vaikuttamatta mielialaan. Niinpä olen alkanut ottaa etäisyyttä koronauutisiin. Miksi minun pitäisi tietää millainen vaihe on missäkin päin meneillään. Elämää kun on ihan riittävästi tarjolla. Miksi antaisin masentaa itseäni asioilla, joihin en mitenkään voi vaikuttaa. Tätä kyselen itseltäni nytkin.

    Sen sijaan voin vaikuttaa mielialaani sillä mitä syön. En tiennytkään miten paljon ruuansulatus vaikuttaa mielialaan, ennen kuin nyt kun olen siitä alkanut pitää huolta. Lopetin sokerit vaaleat jauhot ja mielialani on kohentunut kummasti. Eipä aiemmin tullut mieleen, että sokeri on täysin turhaa. Keholle tulee sen käsittelystä pelkkiä ongelmia. Maksa valmistaa sitä ihan riittävästi ja se mitä sokeria syön on kaikki liikaa.

    Nyt kun mieliala on reilusti koholla, niin on kiva lähteä lenkille ja innostaa ryhtyä muihinkin puuhiin. Tv:n ääressä sohvalla löhöily ei enää oikein jaksa kiinnostaa. Pikkuinen nälkäkin laittaa mielialaa parempaan suuntaan, kuin napostelu. Hoopoa on tuo, miten vastenmieliseltä aiemmin tuntui ryhtyä tähän prosessiin, vaikka se on tuonut tullessaan pelkkää hyvää. Olisikohan sisäisen vastustuksen syynä mikrobit suolistossani, jotka kykenevät vaikuttamaan siihen mitä haluamme syödä ja sen kautta myös mielialoihimme. Tietylle osalle niistä tämä oli tietysti katastrofi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seija Rantanen sanoo:

    Ehkä jotain suhteellisuudentajua näihin suomalaisiin koronatuskailuihin:

    Ensinnäkin Suomen rokotustilanne on EU-maista toiseksi paras (vain Tanska on piirun verran edellä). Ja Suomea tilastollisesti edellä olevissa maissa toisen rokoteannoksen saamista on kaiketi lykätty, eivätkä tilastot ole siten oikeastaan vertailukelpoisia.

    Suomen tarttuvuus- ja kuolleisuustilastot ovat koko pandemian ajan pysytelleet varsin hyvinä.

    Hallituksen ja viranomaisten toimet ovat olleet etupainotteisia ja noudattaneet kaiken aikaa Suomen lain sallimia toimenpiteitä. Lainsäädännöllisiä toimenpiteitä on tehty, mutta parlamentaarisen hyväksynnän kautta (kuten demokratiaan kuuluu), joten ne kestävät aikansa.

    Terveysviranomaisten ja hallituksen yhteisiä tiedotustilaisuuksia kaikkiin mahdollisiin pandemiaa koskeviin kysymyksiin on pidetty päivittäin, tai ainakin lähes.

    Presidentti on monesti lausunut vetoomuksensa kansalaisille koronarajoitusten noudattamiseksi.

    Ymmärrän nuorten ihmisten turhautumisen, mutta Suomen olosuhteet huomioonottaen sen syyt ovat aika pieniä verrattuna muuhun Eurooppaan. Suomessahan ei edes ulkonaliikkumiskieltoa ole vielä otettu käyttöön. Joten kyllä kovin pienistä rajoituksista suomalaiset ovat nyt jo ihan raivoissaan. Missä on se kuuluisa suomalainen sisu, nyt kun tosipaikan edessä ollaan?

    Ja ihan noin muistutukseksi näille, jotka pienistä ravintola- ja kuntosalirajoituksista rutisevat: Oma isäni lähti sotaan 19 vuotiaana ja oli siellä viisi vuotta. Siinä menivät kaikki koulutusmahdollisuudet ja urasuunnittelut sen siliän tien. Ja jatkuva konkreettinen pelko oli hengen lähdöstä siellä eturintamalla. Ei tullut kyselleeksi, koska pääsisi ravintolaan, kuntosalille (heh-heh), tai edes vaimoaan ja pientä lastaan tapaamaan.

    Joten, jos tuosta selvittiin, niin kyllä selvitään tästäkin. Ja jos käyttäydytään tolkullisesti, niin tätä sotaa ei tarvitse käydä edes viittä vuotta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Sodassa pojat eivät aina edes odottaneet selviävänsä. Luulen että se asenne helpotti, kun ei enää tarvinnut olla pelon vankina. Kykeni toimimaan konemaisesti ja ilman häiritseviä tunnekokemuksia. Jos nyt voisimme vapautua koronan pelosta ja palata arkeen, niin olisihan se hienoa. Tuohon toivoon sisältyy se hankaluus, että jos se vain jatkuu ja jatkuu, niin toivo ei loputtomiin kestä. Olemme kärsineet tästä tilanteesta tänään tasan vuoden. Ei sitä jaksa ajatella elämää viisi vuotta eteenpäin sen varaan, että ehkä se sitten loppuu. Sen sijaan on ihan turvallinen olo koronan jatkuessa, kun turvana on Jumalan antama rauha.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Seija Rantanen sanoo:

      Pekka: Kerro, kuka ei olisi sodassa pelännyt? Kyllä kaikki siellä pelkäsivät. Isäni tilannetta helpotti toki se, että hän uskoi Vapahtajaan ja ylösnousemukseen. Hän myös kertoi sodan loppuvaiheessa saaneensa voimakkaan tuntemuksen siitä, että en minä tänne jää.

      Mutta – anteeksi blogisti – nyt meni keskustelu ihan sivuraiteelle. Silti arvelen, että terveydenhoitohenkilökunta on tällä hetkellä kuin eturintamassa oleva sotilas taannoin. Voimaa, siunausta ja terveyttä nyt ennenkaikkea heille! Ja myös Suomen viisaille naisministereille, jotka ovat klaaranneet hommansa todella upeasti ottaen huomioon, että kukaan – ei siis kukaan – vuosi sitten tiennyt, mikä on edessä.

      Blogistille vielä: Ilo syntyy aivoissa. Voi se siellä varmaan syntyä ruokavaliokin kautta. Omille aivoilleni parhaita ilon lähteitä ovat olleet kirjallisuus ja musiikki.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Pelkäsi siellä kaikki, mutta pelko ei kaikkia hallinnut. Jos joku siellä edessä antoi pelolleen vallan ja alkoi itkeä, niin toiset antoivat kunnolla turpaan. Näin kertoi enoni.

    Isäsi oli siis oma esirukoilijasi. Kukahan oli minun?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Seija Rantanen sanoo:

      Minä olen ollut niin onnellisessa asemassa, että tiedän monien ihmisten – sukulaisten ja ystävien – rukoilleen puolestani varsinkin elämäni vaikeina hetkinä. Ja eikös Raamatussa sanota, että meillä on suuri esirukoilija taivaassa?

      Täällä maan päällä, kun me vaimoni kanssa rukoilemme iltarukoustamme, voimme mielellämme liittää Pekan niiden nimien listaan, joille pyydämme Taivaan Isän varjelusta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Jopa yllätit hienolla asialla. Kiitos Seija.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Laura Leipakka
    Laura Leipakka

    Ajatuksia pyhästä arjessa. Blogissa sanoitan millenniaalisukupolveen kuuluvan kaupunkilaisen naisen pohdintoja uskosta ja kirkosta arkisen elämän myllerryksessä. Olen osa kristillisen tradition ketjua, mutta en aina löydä itseäni kirkon sisältä. Pyhyyden häivähdyksiä sen sijaan löydän kaikkialta. Ehkä eniten juuri silloin, kun en osaa niitä etsiä tai odottaa.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit