Tänään luin Antti Raunion vuonna 2003 julkaistun artikkelin Onko olemassa luterilaista spiritualiteettia? ja minussa heräsi valtavasti ajatuksia. Spiritualiteetti eli hengellisen elämän harjoittaminen vie ajatukset ehkä ensimmäiseksi luostareihin. Spiritualiteetista ovat puhuneet erityisen paljon roomalaiskatoliset, joille kyse on hengellisen elämän harjoittamisen menetelmästä, jolla pyritään tiettyihin päämääriin, kuten vaikkapa kirkkoisien suosittelemaan jumalallistumiseen. Tällaiset päämäärät on perinteisesti tuomittu protestanttisissa teologioissa, joissa uusi ihminen ei näy uutena olemistodellisuutena vaan ainoastaan jotenkin "ihmisen ulkopuolella" hänen ja Jumalan suhteena. Ihminen on hautaan asti syntinen ja jumalallistumisen tavoittelu on nähty vanhan aatamin haluna korottaa itsekeskeisesti itseään. Tällöin yksilön hengellisen elämän harjoittaminen ei ikään kuin ole edes mahdollista. Usko ja rakkaus voivat toteutua vain hetkellisesti ja tilapäisesti Jumalan armosta, mutta eivät ihmisen tietoisena, jatkuvana uskon ja rakkauden harjoituksena.

Suuri ongelma on, että protestanttiset kirkot ovat pitäneet ihmisen luonnollisia uskonnollisia pyrkimyksiä vääristyneinä. Luonnollinen spiritualitetti on jotakin väärää, jonka tulee kokonaan hävitä, jotta tilalle voisi syntyä oikeaa hengellistä elämää. Luonnollinen uskonnollisuus nähdään vanhan ihmisen turmeltuneena toimintana.  Tällä ajattelulla on ollut vuosisatojen ajan kaukaskantoisia, ikäviä, alkuperäiskulttuureja tuhoavia seurauksia.

Vanhurskauttaminenkaan ei ole enää Jumalan luoman ihmisen palauttamista alkuperäiseen, lankeemusta edeltäneeseen tilaan, vaan jonkinlaisen uuden, vieraan ja toisenlaisen todellisuuden syntymistä. Vanhan ja uuden ihmisen välillä ei ole jatkuvuutta. En ole varmasti ainoa, jota tämä ajattelu nykyään vakavasti vieraannuttaa uskosta.

Toinen ongelma on reformaation kirkkojen kielteinen ihmiskäsitys, jossa ihmisen täytyy taukoamatta tuntea kelvottomuutensa, jotta evankeliumi menisi perille ja toisi vapahduksen. Hans-Martin Barthin mukaan tämä ongelma on syntynyt sen myötä, että kokemus laista ja evankeliumista ymmärretään nykyisin läpikotaisin psykologisiksi tapahtumiksi. Jatkuva vahva synnintunto on tarpeellinen, jotta evankeliumin sanoma voitaisiin kokea pelastavana. Lisäksi ihmiskuvakin on tavattoman dualistinen: Lihallinen ihminen on itserakas ja etsii itselleen ajallista hyötyä kun taas hengellinen ihminen etsii Jumalan kunniaa ja lähimmäisen hyötyä.

Minulle oli merkittävä oivallus tajuta Raunion artikkelia lukiessani, että nämä protestanttisen teologian syvät dualismin, jyrkkien kahtiajakojen ongelmat johtuvat pohjimmiltaan ohuesta tai olemattomasta luomisen teologiasta - eikä se välttämättä ole  periluterilaista, vaan pikemminkin myöhempää valistuksen ajan perintöä. Valistuksen jälkeen alettiin ajatella, että Jumala jätti luotunsa toimimaan luonnonlakien mukaisesti. Ajatus syvällisestä, jatkuvasta yhteydestä Luojan ja luotujen välillä katkesi. Valistuksen ajan kriittinen järki purki asiat ja ilmiöt yhä pienempiin osiin, jolloin osista tuli lopulta irrallisia ja taju kokonaisuuksista katosi. Elämä pirstaloitui, mikä näkyi myös moraalin ja etiikan pirstaloitumisena. Seurasiko tästä myös hengellisen elämän pirstaloituminen ja yksilölliset spiritualiteetit? Ainakin siitä seurasi se, että ihmistä ei enää teologisestikaan nähty luotuna olentona, jonka olemassaolo riippuu kaiken aikaa Jumalan luovasta, ylläpitävästä läsnäolosta. Ihmisestä tuli itsenäinen, Jumalasta riippumaton toimija, jonka tahtokin on Jumalan tahdosta riippumaton.

Antti Raunio päätyy esittämään, että luterilaisessa spiritualiteetissa ihmisen sielu ja ruumis eli koko ihminen yhdistyy Jumalaan, vaikka onkin edelleen sama luotu kuin ennenkin. Ihmisen luonnollinen elämä ei häviä, kun ihminen "syntyy uudesti". Osallisuus Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen johtaa  hänet lähimmäisen luokse ja toisaalta lähimmäisen palveleminen syventää yhteyttä Jumalaan. Luterilaisen spiritualiteetin tavoite ei siis ole oman pelastuksen saavuttaminen tai varmistaminen vaan lähimmäisen hyvä. Tällaiseen ajatukseen on melko helppo yhtyä.

Omassa mielessäni jatkan vielä vähän pidemmälle. Jos voisimme edelleen ajatella, että kaikki, mitä Jumala luo, on alun perin hyvää, emme päätyisi jyrkkiin, kategorisiin, elämälle vieraisiin kahtiajakoihin, vaan meillä säilyisi ymmärrys elämän jatkuvuudesta ja kaiken syklisyydestä. Kaikkien kansojen Jumalan etsinnässä näkyy heijastus Luojasta. Ihmisen ei tarvitse juuttua pietistiseen käsitykseen ikuisesta kelvottomuudestaan eikä toisaalta myöstään pyrkiä jumalalliseksi (saati Jumalaksi Jumalan paikalle), vaan hän voisi nähdä itsessään ja muissa sekä kaiken kauniin luodun että kaiken inhimillisen ja langenneen, löytää sovituksen ja elää rauhassa sen kaiken kanssa.  Utopiaako?

p.s. Raunion artikkeli löytyy Olli-Pekka Vainion toimittamasta kirjasta Johdatus luterilaisen spiritualiteetin teologiaan