Toimittuani 10 vuotta pappina hakeuduin sairaalasielunhoidon erityiskoulutukseen, johon pääsi vain psykologisen soveltuvuustestin kautta. Mairittelevat testitulokset kerrottiin minulle vain puhelimitse. Pyynnöstäni huolimatta en saanut itselleni paperia, josta tulokset luettiin. Olisi ollut mukavaa ja voimaannuttavaakin esimerkiksi heikoilla hetkilläni lueskella tuollaisia tietoja itsestäni, persoonallisuudestani, vahvuuksistani mutta myös siitä, mihin minun pitäisi jatkossa kiinnittää enemmän huomiota ollessani vuorovaikutuksissa muitten ihmisten kanssa. Kuvailu oli niin laaja-alaista, että en millään pystynyt vastaanottamaan kaikkea saamaani palautetta pelkän kuulon varassa. Harakoille meni paljon.

Jos olisin saanut haltuuni tuon kärkkymäni paperin, olisin mitä todennäköisimmin jämähtänyt kiinni minua kuvaaviin määritelmiin, mikä olisi hyvinkin saattanut estää minua kasvamasta, kehittymästä, muuttumasta sellaiseksi kuin minun oli tarkoitus isona tulla.

Nuo tulokset saattoivat kertoa minusta jotakin juuri tuona tiettynä hetkenä 1990-luvun alussa, mutta pysyvämpää kuin tuollainen lokerointi on toki aina muutos ihmisen omien korvien välissä. Liisa Ihmemaassa-satukirjan kirjoittajan Lewis Carrollin (oik. Charles Lutwidge Dodgson, englantilainen matemaatikko, kirjailija ja pappi, 1832-1898) sanoin: On turhaa palata eiliseen, koska olin silloin täysin eri ihminen.

Olinko minä siis ennen joku muu?

Toki minun on hyvä aika ajoin tarkastella menneitäkin asioita, mutta teen sen vapaaehtoisesti ja nykyhetkestä käsin päin, en jäämällä eilisyyden vangiksi. Voin tarkastella menneen tarjoamia opetuksia, mutta kuitenkin tiedostaen, että on olemassa vain tämä hetki tässä ja nyt, eilisen ja huomisen välissä.

Tietenkin eiliseemme liittyy tosiasioita, jotka tuntuvat elämässämme vielä tänäkin päivänä ja joita ei tekemättömiksi saa. Esimerkiksi kiistämätön tosiasia on, että syntymästäni on kulunut 65 ja  pappisvihkimyksestäni (ke 31.10.79) 41 vuotta, eikä noita asioita voi muuksi muuttaa, halusinpa sitä tai en.  Ne ovat faktoja. En enää nuorru ja työurani on auttamattomasti takanapäin.

Mutta ei ole viisautta pitää kylmiä tosiasioita ainoina merkityksellisinä juttuina, sillä eihän elämämme pelkistä faktoista ja järkiperusteista  koostu. On paljon sellaista, mikä saattaa viisaankin vipuun ja nostaa tunteet pintaan. Ihmisiä eivät järkytä niinkään itse asiat, vaan heidän käsityksensä asioista, sanoi aikoinaan jo antiikin kreikkalainen stoalaisfilosofi Epiktetos Ja stoalaisilla jos kellä piti pokka, he eivät vähästä hätkähtäneet.

Ajattelumme muuttuu, tunteemme ajelevat vuoristoradalla, asennoitumisemme erilaisiin ilmiöihin voi mennä kokonaan uusiksi. Miksi eivät siis vaihtelisi ne merkityksetkin, joita asiat elämässämme saavat? Nämä merkitykset eivät ole mitenkään lukkoon lyötyjä totuuksia. Menneisyyden tapahtumat eivät ole kiveen hakattuja, sillä voimme alituisesti antaa eilispäiväisille asioille uusia merkityksiä. Voin halutessani aivan mielin määrin pohdiskella kulunutta elämääni ja päättynyttä työuraani, jos tahdon, mutta pakkoa ei ole. Voin miettiä elämäni valintojen syy- ja seuraussuhteita, jos niikseen tulee. Tai voin aivan yhtä hyvin olla pohtimatta.

Joka tapauksessa olisi suorastaan kenkkumaisista kenkkumaisin ajatus, että kulunut aika olisi peruuttamattomasti ohi. Masentavaa olisi suostua ajatukseen, että kaikki menneisyyden mokat olisivat vain jatkuva piikki lihassamme emmekä saisi piikkiä  millään itsestämme irti. Voi meitä, jos meillä ei olisi mahdollisuutta tehdä mielenmuutosta, parannusta, pyytää anteeksi, valita jatkossa parempi tie, niin edessämme olisi vain alakuloisuuden ja katkeruuden kinttupolku.

Vaan entäpä jos menneisyys olisikin ikään kuin taikinaa, jota vaikkapa terapiassa sopii käsitellä? Alussa mainitsemaani sielunhoitokoulutukseen kuului myös ryhmäterapiaa, mikä oli minulle tuolloin aivan uusi kokemus, samalla kertaa kiehtova ja tuskallinen.

Aika aikansa kutakin. Kokemukseni osoitti, että arkielämässä on vain hyvä pitää joitakin asioita ikään kuin piilossa muilta. Aina ei kannata laulaa ilman päätä, ilman kaulaa. Sellaista reaaliaikaista itseruoskintaa, vereslihalle menevää avoimuutta, suoraan puhumista ilman sordiinoa ei kyllä pitkän päälle jaksaisi kukaan! Tällaisten totuudentorvien keskellä eläminen voisi olla niin tukalaa, että  erakkous alkaisi vaikuttaa varsin houkuttelevalta elämäntavalta.

Jos joku psykoterapiakeskus Vastaamon tietovuoto-kiristys-tapauksen uhri sattuisi lukemaan näitä rivejä, niin haluaisin sinulle sanoa, että älä missään nimessä samastu niihin luottamuksellisten papereitten tietoihin, jotka nyt ovat paljastuneet!  Sinä olet näet nyt jotakin muuta ja erilaista kuin ne arviot, jotka sinusta on tehty useita vuosia sitten. Tietojasi voidaan kyllä monella tavalla käyttää väärin sinua vastaan, mutta sinä et ole sama ihminen kuin nuo vanhat tiedot paperilla! Ei kohtalosi ole noin paperinmakuinen. Et ole yhtä diagnoosisi tai epikriisisi kanssa.

Jos psyykkinen hyvinvointisi ja fyysinen toimintakykysi ovat lisääntyneet  terapiassa itseymmärryksesi kasvamisen ja tunteiden säätelyn petraamisen  myötä ja  jos olet oppinut ajattelemaan aiemmin sinua jumittaneita asioita uudesta näkökulmasta, niin eikö sinulla silloin ole edessäsi huikea vapautumisen kokemus, kun kahle toisensa jälkeen murtuu ja maahan kilahtaa?

Kuva: Vuonna 2015 työtietokoneeni sekosi ihan maan perusteellisesti. Kovasti häntä yritetttiin terapoida kondikseen, mutta tosiasia oli, että kyseisen vuoden aikana kone oli useammin pois käytöstä kuin käytössä. Lopulta päädyttiin siihen, että mulle hankittiin uusi tietsikka. Onko se niin kaikkialla, että ei oikeutta maassa saa, ken itse sit’ ei hanki?