Konstruktio nimeltään Uskontunnustus

Sellaisessa asiayhteydessä, jossa eräs toimittajanplanttu minua erehtyi haastattelemaan, erehdyin kerran kertomaan olevani ihastuksissani sellaisestakin asiasta kuin ”uskon kieli”. Siksi olinkin mielistynyt, kun K24 päätti uutisoida uskontunnustuksen ymmärtämisestä. Hitautta minussa on sen verran, tai sitten arjessani ajanpuutetta, että dosentti Järveläinen ehti ensin asiasta kirjoittaa (ja tämän tekstin kannalta harmillisen viisaasti, on tässä sanottava, joka ei sinänsä ole ihme sillä onhan hänestä wikipediasivukin), ja niinpä jo emmin että kirjoitanko lain tästä mieltäni kihelmöittävästä aiheesta. Ehkä kuitenkin pitäydyn alkuperäisessä aikeessani.

Asia on nimittäin niin, että kirjaimellinen ymmärtäminen ei ole ymmärtämistä lainkaan. Sitä kutsutaan lukutaidoksi. Suomessa on sellainen systeemi, jonka läpikäytyään ihminen pääsääntöisesti osaa yhdistellä eri kirjainmerkkejä siten, että niistä muodostuu vakiintuneita (tai yhä enemmän myös vakiintumattomia eli sellaisia joita en ymmärrä) kokonaisuuksia, joita nimitetään sanoiksi. Niitä yhdistelemällä tietyin lainalaisuuksin saadaan lauseita. Tähän saakka homma on kohtuullisen yksinkertaista. Mahtavaksi se muuttuu siinä vaiheessa kun ne lauseet kulkeutuvat kai joidenkin reseptorien läpi kohti aivoja, jotka kokemusperäisesti luovat niille merkityksiä. Nämä merkitykset ovat se syy, jonka takia kieli on olemassa, enkä tarkoita nyt sitä limaista lihapalaa suussa kun sanon ”kieli”. Kieli, siinä ei-limaisessa merkityksessään, on konstruktio, jolla kuvataan asioita joita ei välttämättä voi osoittaa sormella, ja varsinkin niiden oletettuja ominaisuuksia. Ja se on aivan mahtava konstruktio.

Kerran, sellaiset reilut puolitoista vuosituhatta sitten, ryhmä ihmisiä kokoontui, ja he saivat aikaiseksi sellaisen kielellisen konstruktion (siis konstruktiolla rakennettiin konstruktio, voi näitä ihmiselon kerrostumia), jota sovitusti kutsutaan apostoliseksi uskontunnustukseksi. Silloin oli varmaan vähän paha osoittaa sormella juttuja ja sanoa, että laitetaan hei toi siihen rimpsuun. Ennemminkin sanoisin, että siinä sitten porukalla miettivät, että millä tavalla me voisimme nyt parhaiten kuvata sitä yhteistä uskoa, jolla me uskomme. Esimerkiksi on täytynyt pohtia, että vaikka uskontunnustus onkin niinsanotusti positiivisessa muodossa, ”minä uskon”, niin silloin on täytynyt miettiä myös eksklusiivisesti, eli ”minä en usko”, mutta siten että se inkluusio siinä pitää ekskluusion sisällään. Jengi diggaa kato jees-juttuja. En kuitenkaan usko, että se olisi ollut se pääpaino siinä pohdinnassa, mutta esimerkkinä se on tässä tässä siksi, että ei mahtanut olla helppoa silloin se, eikä varmana tullut salaman lailla jonkun tyypin (tai koko porukan) mieleen se rimpsu kerralla. Ennemminkin hiki otsalla pohtivat ja taas pohtivat siellä, ihan joka sanaa todennäköisesti hioivat kyllä. Joku varmaan keksi jo silloin kysyä sitäkin että millä jaloilla se Jeesus sitten sinne tuonelaan astui, kun oikein kyllästyi siihen työskentelyyn väliaikaisesti, ehkä juuri ennen ruokahetkeä kun verensokerit olivat tavanomaista alempana.

Siinä sitten rakentelivat, ja jossain vaiheessa päättivät, että tässä tämä nyt sitten on. Ehkä siinä joku tarkastuskierroskin oli ennen julkaisua, en tiedä tuliko korjausvaateita sillä kierroksella vai ei, mutta lopulta se oli kuitenkin valmis.

Näin liberaalin eteläsuomalaisen näkökulmasta voisi sanoa, että hyvä tuli. Apostolinen uskontunnustus on hirveän kaunis ja jylhä, ja se kertoo oleellisen siitä, mitä kristinusko on. Siitä, miten ihminen sen sitten tykönään ymmärtää, en oikein jaksa nillittää. Joku joskus jossain sanoi, että kyllä kai se tunnustukseksi riittää, jos sen ääneen sanoo, ja jos joku siinä päättää valehdella niin omaksi tappiokseenhan sellainen kai on. En ehkä myöskään kohdallani lähtisi hirveästi stressaamaan siitä, jos jollain ihmisellä on tarve määrätä miten minun se pitää ymmärtää. Uskon kielen ymmärtäminen on joka tapauksessa kovin henkilökohtaista.

Nythän seksi, joka on myös kohtuullisen henkilökohtaista, on jälleen kovasti tapetilla, pornoineen päivineen, kuten kirkollisista uutisista saamme lukea. Se on hirveän kiinnostava juttu, ja jostain syystä siinäkin ihmisillä on hirveä tarve sanoa että millaista se oikea seksi sitten on, että miten se pitää kunkin ymmärtää jotta sen ymmärtäisi oikein. Seksi ja uskonto ovat samalla psyyken syväakselilla, siksi ne ovat sekä hirveän kiinnostavia että hirveän voimallisia asioita. Siksi ihmiset haluavat tirkistellä niitä, sillä toisen ihmisen psyyke, sielu, mieli, tai joku muu sellainen ovat niin kamalan salaperäisiä ja kiehtovia asioita. Ja siksi niistä harvoin kirjoitetaan kovin avoimesti. Striptease, hengellinen, henkinen tai lihallinen sellainen, on aina vähän arveluttavaa eikä ihan jokapoika tai -tyttö sellaiseen säädyllisyyssyistä rupea. En minäkään, paljoa ainakaan, vaikka välillä vähän lipsahtaa. Niinkuin silloin kun puhuu uskon kielestä, jota on haastavaa selittää ilman hyppysellistä henkilökohtaisuutta, vähän niinkuin riistapadasta tulee maittavampi kun siihen lisää hyppysellisen rosmariinia.

Uskontunnustus on yritys kuvata jotain mahtavaa, ja siinä jokainen rivi ja sana on sinänsä tärkeä. Jos joku sen osista ei jollekin ole kovin tärkeä niin se ei tarkoita sitä että kyseinen ihminen turhentaa jotain. Uskontunnustus kun ei ole yksityisen vaan yhteisen uskon kuvaus. Esimerkiksi itselleni Jeesuksen äidin neitseellisyydellä ei ole koskaan ollut kovin suurta merkitystä, mutta sehän ei tarkoita sitä että a) muillekaan ei ole tai toisaalta b) en uskoisi uskontunnustuksen mukaisesti. Lisäksi on sanottava, että sanaparin ”neitsyt Maria” merkityksen redusointi immenkalvoon on kummallista, eikä se ole oman ymmärrykseni mukaan se varsinainen merkitys siinä, se immenkalvo siis, puoleen eikä toiseen, vaikka jollain kirjaimellisuuteen viittaavalla tavalla sen voisi niinkin ymmärtää.

Oleellista on kuitenkin sellainen asia, että vaikka uskon kielellä yritettäisiin kuvata asioita symbolisestikin, ikäänkuin kuvailla, niin kyse ei kuitenkaan ole siitä, että siinä yritettäisiin sanoa jotain ihan täysin muuta kuin mitä siinä sanotaan, saati sitten täysin käänteistä asiaa. Kun uskontunnustuksessa sanotaan ”syntyi neitsyt Mariasta”, niin se tarkoittaa itsessään sitä, että tuolla lauseella on jokin merkitys siinä yhteisessä uskossa, joka on apostolisessa uskontunnustuksessa todettu, ja lisäksi se tarkoittaa sitä että ”ei syntynyt neitsyt Mariasta” ei ole kristinopin mukainen toteamus. Siihen väliin mahtuu paljon symbolista, vertauskuvallista ja kirjaimellista tulkintaa ja käsitystä, joista iso osa on monen mielestä höpöhöpöä kun taas toisten ei.

Tähän onkin hyvä lopettaa tällä kertaa, arvon lukija, ja tämän lopetuksen virkaa toimittavan viimeisen kappaleen kirjoitin lähinnä siksi että muuten loppu olisi jäänyt vähän roikkumaan. Ikäänkuin siis, sillä harvoinhan teksti mitään tai mistään roikkuu, saati sitten immateriaali ajatus, joihin kirjallisilla konstruktioilla kutenkin pyritään.

  1. Tuo Mannermaan kirja oli muuten teologisen tenttikirjoista se, joka eniten herätti epäilyksiä siitä, että teologia ei sittenkään olisi mun alani. Se piti lukea systemaattisen teologian peruskurssin tenttiin, eli ihan liian aikaisin että siitä olisi mitään ymmärtänyt. Joskus myöhemmissä vaiheissa sitä kirjaa selaili ihan uusin silmin ja ymmärryksin…

  2. Uskallan väittää ,että uskontunnustuksen muotoilijat tarkoittivat uskontunnustukset sellaisenaan materiaalisena ja historiallisena totuutena. Nehän syntyivät taistelussa areolaisia ja muita hereetiikkoja mm gnostikoja vastaan jotka halusivat hengellistää sanoman .

    Kun kysytään suhdetta uskontunnustukseen niin joudutaan vaikeuksiin. Jotkut voivat uskoa sen sellaisenaan jotkut, joutuvat pakottamaan itsensä uskomaan siihen tai ainakin oisiin siitä.
    Ne, joilla on vaikeuksia uskoa noihin kirjattuihin tapahtumiin materiaalisesti ,on symboolinen uskominen pelastuksena.

    Esimerkkinä vaikeuksista on Marian sikiäminen . 14-16 vuotias kokematon tyttö, joka ei osaa yhdistää yhdyntää ja raskaaksituloa ja/tai ei halua tulla kivitetyksi, löytää helposti ylimaallisen selityksen tapahtunelle.
    Sellaista tapahtuu ihan nykyaikanakin. Mielestäni ole tavannut joitakin useamman lapsen äitejä, jotka ovat neitseellisiä niinkuin he eivät miehestä tietäisi.

    Toinen on Jeesuksen ylösnousemus.Jollei usko siihen materiaalisesti ,niin kertomukset siitä voi ymmärtää järkyttyneiden opetuslasten ja muiden läheisten surutyöhön kuuluvana tosiasian kieltämisenä, tavallaan yrityksenä pitää Jeesus hengissä.Keromukset jäivät sitten elämään toiveajatteluna niinkuin tosiasioina.

    Ennen kaikkea Jeesuksen pettymystä herättävä kuolema, opetuslasten kannalta viattomana, pelastetaan merkitsemättömyydestä tekemällä siitä uhriakti, vieläpä koko maailman syntien puolesta.

    Henkilökohtaisesti näen, että Jeesuksen kuolema ,niinkuin muittenkin viattomien kuolema, on merkki meidän kollektiivisesta syntisyydestä. Nuo viattomat kuolevat aina meidän muiden puolesta nyt ja niinkauan kun ihmisiä tulee olemaan.Jeesuksella ei ole monopoolia uhrilampaan rooliin.

  3. Mielestäni symbolinen on enemmän kuin vertauskuvallinen tai kirjaimellinen. Symboli on totta, mutta sen totuusehtoja ei osata ilmaista. Kun keskustellaan esimerkiksi neitseestäsyntymisestä, keskustelu on hankalaa, kun puhutaan vertauskuvasta tai kirjaimellisesta käsityksestä. Ajanlaskun alussa ei ollut sitä käsitystä neitseestäsyntymisestä kuin meillä. Edes munasolua ei oltu keksitty. Ne jotka tahtovat olla tieteellisiä, eivät puolestaan näytä tuntevan lääketieteellisissä julkaisuissa käytyä keskustelua neitseestäsyntymisestä. 1950-luvulla julkaistiin lääketieteen johtavassa aikakauslehdessä artikkeli, jonka mukaan pelkästään 1900-luvulla oli tapahtunut useita ihmisen partenogeneesejä. Tämän jälkeen aina silloin tällöin julkaistaan aiheesta artikkeita, esimerkiksi suomalaisessa Duodecimissä. Niissä sanotaan, että koska ilmiö on niin yleinen luonnossa, niin kaiketi sellainen poikkeama olisi ihmisilläkin aika todennäköinen. Yleensä kuitenkin huomautetaan, että tuloksena olisi kylläkin vain tyttöjä. Tämän huomautuksen tarkoitus oli seuraava: toisin kuin tieteellisenä esiintyvät uskovaiset esittävät, neitseestäsyntyminen on modernin lääketieteen (perifeerinen) kysymys. Se on periaatteessa mahdollista ihmisillä. Se ei ole uskontunnustuksen kysymys, koska uskontunnustuksen käsite neitseestäsyntymistä on toinen kuin moderni käsite siitä. Mutta, jos oletamme, että Jeesus olisi syntynyt modernissa merkityksessä neitseestä ja samalla väitämme, että tämä on uskonnollinen ihme, ensimmäinen väite on testauksen ulkopuollella ja jälkimmäinen puolestaan järjetön, koska ihmehän on juuri jotakin, joka muuttaa luonnonlakeja. Nykyaikaisen lääketieteen keskustelun valossa ei näytä siltä, että neitseestäsyntyminen olisi luonnonlakien vastaista.

  4. Ei kai uskontunnustusten alleviivaus koske neitseestäsyntymistä, vaan Pyhästä Hengestä sikiämistä. Ei sanota neitseestäsyntyi, vaan syntyi. Syntyminen ei ollut se juttu, vaan Pyhästä Hengestä sikiäminen, ja syntyminen sen johdonmukainen seuraus. Jos sikiäminen on poikkeuksellinen, on sitä tässä tapauksessa syntyminenkin. Jos sikiäminen on tapahtunut Pyhästä Hengestä, ei siihen oikein muunlaista syntymistä saa enää aikaiseksi kuin neitseellisen. Ja vaikka äiti olisi ollut nainut nainenkin, voi tämä kyseinen synnyttäminen olla kuitenkin neitseellinen. Tosin sana olisi silloin huonosti valittu. Mutta uskontunnustuksissa ei olekaan hyvin eikä huonosti valittua termiä, vaan siinä on vain syntyi.

    Pyhästä Hengestä sikiämiseen liittyy kolminaisuuden kannalta mysteeriä siinäkin, että filioque-näkemyksemme mukaan Pyhä Henki lähtee Pojasta, mutta toisaalta Jeesus Kristus sikisi Pyhästä Hengestä.

  5. Teemu Kakkuri kirjoitti: ”Pyhästä Hengestä sikiämiseen liittyy kolminaisuuden kannalta mysteeriä siinäkin, että filioque-näkemyksemme mukaan Pyhä Henki lähtee Pojasta, mutta toisaalta Jeesus Kristus sikisi Pyhästä Hengestä.”

    Isästä ja Pojasta, eikä tämä ole saivartelua. Ongelma on siinä, että ajattelemme jopa immanenttisen triniteetin kohdalla ajan lineaarisesti. Niin ei tarvitse olla.

  6. Kommenttini Teemu Kakkurille oli tarkoitettu semmoiseksi ystävälliseksi oikaisuksi, ei sormille näpäyttämiseksi. Teemu nimittäin pääsi tässä sikiämisen ja syntymisen distinktiossa mielelestäni oleellisen trinitaarisen/kristologisen – luoja/luotu teeman äärelle. Koko jutun pointtihan on nimittäin siinä, että… ai kamala miten paljon kello on, nyt täytyy kiirehtiä messuun!