Olen tässä lueskellut kolmen piispan kirjoituksia. Yhden heistä piispuus oli kovasti kyseenalainen, koska häntä pidettiin antikristuksena. Se ei ole ollenkaan piispalle sopiva ammatti. Ei tosin häntä itseään henkilökohtaisesti, vaan viran puolesta. Ehkä tuo julmettu varjo on nyt poissa hänen yltään, kun hänestä tuli emeritus.
Toinen heistä ei ole kai piispa ollenkaan. Eikä olekaan, vaan vasta electus. Mutta useimpien mielestä hänestä ei piispaa tulekaan. Ainakaan tässä saumassa. Häntä ei kukaan väitä antikristukseksi, ellei tulikiven määrästä jotain päätellä. Näihin kiistoihin en nyt ota kantaa, vaan arvioin vain kirjoituksia.
Kolmannesta piispasta ei kai kukaan oikein keksi pahaa sanoa, joten olkoon hän nyt sitten kiistattomasti piispa. Emeritus tosin. Tai ei piispuudesta olla emeritus, mutta tietystä hiippakunnan piispanvirasta voi olla. Kerran piispaksi vihitty on aina piispa.
Kolme päivän cowboyta ovat Joseph Alois Ratzinger, Risto Soramies ja Gustav Björkstrand.
Rooman piispa, nykyään emeritus, Benedictus XVI kirjoitti kirjan Raamatusta. Sen suomennoksen on julkaissut katolinen tiedotuskeskus KATT Suomen Pipliaseuran tuella. Kirjan nimi on Verbum Domini Herran sana.
Kun 200 vuotta sitten Eurooppaan perustettiin pipliaseuroja, kirjoitettiin usein perusteluiksi muutama sana paavillisen pimeyden väistymisestä reformaatiossa. Nyt on ympyrä kierähtänyt takaisin, eikä paavi edusta enää pimeyttä. Benedictuksen kirja sopisi oikein hyvin aikuisrippikoulun raamattumateriaaliksi tai korvaisi alfa-kurssin mennen tullen. Jos Ratzinger kyllästyy Vatikaanin curian lahjoittamaan soutulavittaan eli keinutuoliin ja haluaakin palata takaisin työelämään, suosittelen Kirkkohallituksen aikuiskasvatusyksikön raamattukouluttajaksi. Tai Keuruulle Ison kirjan opistoon tuntiopettajaksi.
Reformaattorit häädettiin ulos katolisesta kirkosta Raamatut kainaloissaan. Nyt on syytä kysyä protestanteilta, unohtuiko se Raamattu sittenkin Roomaan. Tolle lege.
Minä en ota (nyt) kantaa Lähetyshiippakuntaan enkä Luther-säätiöön, vaan kehun vain Soramiehen artikkelia karismaattisesta liikkeestä. En tiedä, onko sitä koskaan präntätty, vai onko se vain netissä. Artikkelin otsikko on Se jyrää meitin. Jos Soramies menettää luterilaisen kirkkomme pappisoikeudet, niin se on kyllä iso vahinko. Erottamiset ja irtisanomiset, repimiset ja riidat ovat muutenkin aina vahinko, mutta tämän sanon nyt vain tuon artikkelin takia.
Uuskarismaattisuus on valtavan iso ilmiö uskonnollisessa kentässä. Se on sen verran iso, ettei kukaan ole rohjennut ryhtyä H. C. Andersenin sadusta tutuksi pikkupojaksi, joka sanoo, ettei keisarilla ole vaatteita.
Sillä, että torjutaan ylilyönnit, ei paljon merkitystä, jos ne välilyönnitkin ovat kyseenalaisia. Teksti löytyy varmaan googlaamalla Soramies ja Se jyrää meitin.
Kolmas lukunurkkaukseni iltalampun loisteista on tiiliskiven paksuinen elämäkerta. Porvoon piispa emeritus Gustav Björkstrand on sen kirjoittanut. Kirjan nimi on JacobTengström universitetsman, kyrkoledare och nationsbyggare. Kirja on paksu ja ruotsinkielinen, mutta suosittelen sitä silti. Jos jotakin varten tuli kymmenen vuotta luettua ns. pakkoruotsia, niin tätä kirjaa varten se kannatti. Björkstrand tuntee aiheensa pitkältä tutkijanuraltaan ja kirjoittaa mielenkiintoisesti. Lukija luulee oivaltavansa koko ajan itse jotain uutta. Mutta kyllä se on tutkija ja kirjailija, joka ne oivallukset on ensin tehnyt. Taitavasti hän vain tarjoilee ne lukijan oivalluksiksi. Jos osaa ruotsia. Tosin.
Suomen ensimmäinen arkkipiispa Tengström oli monin tavoin esikuvallinen henkilö omallekin ajallemme. Ensinnäkin hänen kehityskaarensa muistuttaa, että teologien ja piispojen näkemykset kypsyvät ja muuttuvat. Saatamme antaa liian herkästi tuomitsevia pika-arvioita ihmisistä, joissa Jumala tekee työtään. Toivottavasti tekee meissä kaikissa. Tengström edusti nuoruudessaan valistusajan teologiaa, liberaaliteologian esiastetta neologiaa. Mutta Napoleonin sotien takia ja ikääntymisen myötä usko ihmisen järkeen ja moraaliin koki konkurssin ja hän palasi sellaiseen uskoon, joka reflektoi paremmin Sanaan ja tunnustukseen.
Toiseksi Tengström osasi työskennellä yhteisten tavoitteiden hyväksi niidenkin kanssa, jotka edustivat toisenlaista teologista traditiota. Kovastikin toisenlaista. Onkohan meistä samaan?
Kirkko ei taida päästä kovin helpolla, jos se ei ole huolehtinut opetustehtävästään. Nykyaikana ei ilmiöitä ole kovin helppoa jakaa kirkon ulkopuolisiin ja sisäpuolisiin. Mediatila on yhteistä ja ihmiset omaksuvat erilaisia käsityksiä ja oppeja ristiin rastiin, mistä jotain uutta löytävät.
Martti, :DOnneksi tykkäsin nuorempana Spengleristä, joka sanoi, että ainoastaan diletantti voi kutsua buddismia uskonnoksi. Tämä on nyt vaan heitto, pidin sinänsä kommentistasi.
Kakkuri kirjoitti viisaasti todetessaan, ettei näitä virtauksia voi sulkea ulos tai sisään. Näin on ihmisten vakavan uskonnollisuudenkin kanssa. Jos se ei saa vaikuttaa kirkossa, se hakeutuu toimimaan muualle. Näinhän ovat herätysliikkeet syntyneet.
Risto Soramiehen kirjoitus löytyy osoitteesta
http://www.kristitynfoorumi.fi/sejyraa.htm
Itselläni heräsi kysymys, milloin ko. kirjoitus on mahdettu julkaista?
”Koetelkaa kaikki ja pitäkää se, mikä hyvää on.”
Soramiehen kirjoitus on julkaistu 7.1.2003
Sille helluntailaiselle, joka tunnistaa oman liikkeensä tai edes vähän sinne päin tuosta Soramiehen lausunnosta (karikatyyristä), minä kyllä tarjoan kahvit itse valitun pullan kera.
Juha Hyrsky otti ensimmäisessä tekstissä kantaa antikristukseen. Sanoi Paaviin viitaten, että tämä siinä suhteessa on organisaationsa vanki…. sanomisineen….
Paremmin sanoen joku toiminta voi olla antikristillistä, mielestäni silloin kun kristillisessä julistuksessa ja opetuksessa – oli se kuinka professionaalista tahansa – tuodaan esiin oman viran kunniaa samalla vähentäen Kristuksen kunniaa ja merkitystä. Katolinen perinne ei mielestäni aja puhtaasti Kristusta.
Helluntailaisuus joutuu varmaan usein syyttä suotta sekoitetuksi uuskarismaattisuuteen. Soramies kuitenkin sanoo helluntailaisuudesta päinvastoin arvostavasti:
Teemun selityksissä on nyt meriselityksen makua. Olen kuullut menneinä vuosina aika paljon luterilaisten keskuudessa pelottelua kalvinismilla ja reformoidulla kristillisyydellä juuri koskien kirkkoamme, ja kait sinne on heitetty uuskarismaattisuuttakin sekaan. Ei sillä, että itse kannattaisin millään tavalla kyseisiä suuntauksia, kysehän on siitä, miten uhkat ovat tähän mennessä toteutuneet.
Missä ne toteutuneet uhkat ovat? Vai pitääkö minun ymmärtää nuo pelottelut tietynlaisiksi profetioiksi? Jään odottamaan toteutumista, mutta sanon jo etukäteen, että toteutumattomien ennustusten laatijoita on raamatullisesti pidetty väärinä profeettoina, joihin minullakaan ei syystä ole suurta luottamusta.
Mietin myös tätä foorumia väylänä vaikuttaa uuskarismaattisiin tahoihin tai niihin, jotka ovat alttiita kyseiselle liikehdinnälle. Liberaalit tahot, joita täällä on muuten palljon, ovat osoittaneet pontevuutensa torjuessaan tällaiset yliluonnollisuudet omasta taustaolettamuksestaan käsin, samoin periluterilaiset, he tuskin voivat kuvitella inhottavampaa. Pietismiin juurtuneihin kevyt kristillisyys ei vetoa. Ketä jää jäljelle?
Karismaatikkoja ja vapaan kristillisyyden edustajia täällä on liikkunut vähän päätellen keskusteluista. Helluntalaiset kuulemma osaavat myös torjua hengelliset ylilyönnit, paremmin kuin luterilaiset. Jos vaikuttaa aikoo, pitää mennä oikeille foorumeille. Tällä foorumilla olevien kristillistä elämää varjostavat eri ongelmat ja korrektia olisi vastata niihin eikä puuttua asioihin, jotka eivät ole niitä keskusteluosapuolien ensimmäisiä sudenkuoppia. On tietysti mukavaa olla yksimielinen yksimielisten joukossa niistä toisista kaukana olevista, jotka ovat lisäksi väärässä.
Ettei nyt vain lähdettäisi sille syntien ulkoistamistielle.
Reformoidulla teologialla ja reformoiduilla kirkoilla on uuskarismaattisuuteen nähden melkoinen ero. Ne ovat vakiintuneita ja koeteltuja. Luterilaisten ja katolisten kirkkojen kanssa ne ovat muodostaneet länsimaisen kristikunnan satojen vuosien ajan. Niiden oppi on ollut julkisesti arvioitavana satojen vuosien ajan. Oman traditionsa puitteissa ne pyrkivät toteuttamaan raamatulliseksi tulkitsemaansa uskoa. Ne elävät ja toimivat jalat maassa eivätkä pröystäile ja rakenna julkista kuvaansa ylisanoihin ja ihmeellisyyksiin.
En nyt ihan pysy kärryillä. Mitkä uhat?