Puhumalla ”kokonaisvaltaisesta lähetyksestä” on perinteisesti haluttu kertoa, että lähetyksessä ja kristillisessä sanomassa on kyse koko ihmisestä, ei vain järkeen tai tunteisiin vetoavasta suullisesta julistuksesta. Jos maailma on kolmiyhteisen Jumalan luoma, lunastama ja pyhittämä, ei sanoma ole erillään elämän todellisuudesta. Pelastusarmeija muotoili tämän ajatuksen jo varhain omalla tavallaan: ”saippuaa, soppaa ja pelastusta” (soap, soup and salvation).
Aiemmin oli tavallista, että tehtiin ero evankelioivaa julistusta painottavan ja allianssikristillisen Lausannen liikkeen ja sosiaalieettisiä teemoja painottavan Kirkkojen maailmanneuvoston välillä. Nyttemmin myös evankelioimista perinteisesti painottaneet liikkeet ottavat huomioon hyvän sanoman sosiaalis-yhteiskunnallisen ja diakonisen ulottuvuuden eli toisin sanoen lähetyksen ja evankeliumin kokonaisvaltaisuuden, holistisuuden. Kuuluvathan rakkaus Jumalaan (tai uskon luottamus ja ylistys) ja rakkaus lähimmäiseen yhteen. On sanottu kristityn vaelluksen olevan kiitosuhria Jumalalle ja rakkaudenuhria lähimmäiselle (ja huolenpitoa luomakunnasta). Vastaavasti KMN:ssa myönnetään entistä selkeämmin spiritualiteetin ja julistuksen merkitys ainakin periaatteellisesti. Lausannen liike ja KMN ovat lähentyneet toisiaan.
Onkin ehkä yllättävää, että Lausannen liikkeen tutkimusjulkaisussa kokonaisvaltaisen eli holistisen evankeliumin ydin selostetaan viittaamalla KMN:n ensimmäisen pääsihteerin W.A. Visser’t Hooftin puheeseen Upsalan yleiskokouksessa 1968, kokouksessa, jota on usein pidetty tyyppiesimerkkinä hyvin sosiaalietiikka-painotteisesta ekumeniasta.
C. René Padilla Lausannen liikkeestä kirjoittaa (https://lausanne.org/content/holistic-mission-lop-33#wihm):
”Mitä on kokonaisvaltainen lähetys?
Tavallaan adjektiivi holistinen tarkoittaa vain yksipuolisen lähetyskäsityksen korjaamista, joka painottaa joko lähetyksen vertikaalista [Jumala, pelastus, yksilö] tai horisontaalista [lähimmäiset, luomakunta] ulottuvuutta. Halun tuoda molemmat ulottuvuudet yhteen raamatulliseen synteesiin ilmaisi edesmennyt W.A. Visser’t Hooft avajaispuheessa Kirkkojen maailmanneuvoston Upsalan yleiskokouksessa (1968) seuraavin sanoin:
Uskon, että, mitä tulee suureen jännitteeseen evankeliumin vertikaalisen tulkinnan oleellisesti Jumalan pelastavaan työhön yksilöiden elämässä keskittyvänä ja horisontaaliseen tulkintaan pääosin ihmissuhteisiin maailmassa keskittyvänä, meidän tulee päästä pois tuosta melko primitiivisestä heiluriliikkeestä, joka etenee toisesta ääripäästä toiseen, joka ei ole arvollista liikkeelle, joka luonnostaan pyrkii tuomaan esiin evankeliumin totuuden täydesti. Kristinusko, joka on menettänyt vertikaalisen ulottuvuutensa, on menettänyt suolansa eikä ole vain käpertynyt itseensä, vaan on hyödytön maailmalle. Mutta kristillisyys, joka käyttäisi vertikaalista painotusta keinona paeta vastuustaan ihmisten yhteisestä elämästä ja elämässä, on inkarnaation kieltämistä, Jumalan rakkauden maailmaa kohtaa, joka tuli ilmi Kristuksessa.”
”Holistisen mission” ajatus läpäisee nyttemmin eri kirkkokunnat ekumeenisesti varsin kattavasti. Luterilaisen maailmanliiton kotisivuilta löytyy esimerkki Pohjois-Amerikan jäsenkirkkojen periaatteista kokonaisvaltaisessa lähetystyössä (https://www.lutheranworld.org/member-churches/north-america). Siinä näkyy vahva painotus kirkon missionaarisuuden vahvistamiseen unohtamatta myöskään evankeliumin suullista julistusta:
”- pyrkivät vahvistamaan evankelikaalista todistusta ja julistusta evankeliumin kautta, erityisesti uudistamalla seurakuntia ja palvelutehtäviä moniarvoisessa yhteiskunnassa
– elävät ekumeenisessa kumppanuudessa ja yhteistyössä
– rohkaistuvat Jumalan armon lahjasta, joka vuodatetaan maailman puolesta ja julistavat siksi Jumalan hyvää sanomaa Kristuksessa sanoin ja teoin, palvellen kaikkia ihmisiä ja pyrkien oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan koko maailmassa
– ovat syvästi juurtuneita maailmanlaajoihin suhteisiin, tunnistaen Kristuksen ruumiin yhteenkuuluvaisuuden ja jatkuvan uudistumisen lähetyksessä toisia varten.”
Ongelmaksi muodostuu se, jos ”yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden” (sola gratia, sola fide, sola propter Christum) muuttuu ”yksin teoista”-periaatteeksi (solis operibus) eli sellaiseksi maailman parantamiseksi, jossa kuin huomaamatta unohtuu kaiken perusta kolmiyhteisen Jumalan työssä Sanan ja sakramenttien kautta: ”Tulkoon sinun valtakuntasi”. Taustalla on teologisen ja hengellisen perustan ohentuminen tai Dietrich Bonhoefferin sanoin ”halpa armo”.
Entinen luterilaisen ekumeenisen tutkimuskeskuksen johtaja Strasbourgissa Theo Dieter kirjoitti tästä Matti Revon juhlakirjassa näin: ”Että me olemme ’armon vapauttamia’ näytetään yhä enemmän otettavan niin helposti itsestään selvänä, että siksi on vain tärkeätä todistaa tämä tosiasia hyvin teoin. Siten sola gratiasta – ei-tarkoituksellisesti, mutta paradoksaalisesti – voi tulla solis operibus.”
Kiitos paljon Teille.
Jumalan Armo kun on tullakseen on totta jokaiselle. Kun mahdollisuutta on miksi Jumalan Rakkautta edes pienesti kokenut Ihminen ei saisi tehdä osallistumisensa kautta hyvää eteenpäin olisi Hänen sisäsynteinen motivaatio mikä tahansa.
Teoissa myös Zwingli ja Calvin katsoivat hitusen pois Lutherista, mutta eivät Hekään katsoneet asiaa yksin pelastusordinaatiosta Ihmisten sieluihin.
Tomi
Kiitos hyvästä nykytilanteen linjakuvauksesta!
Tomi Ķarttunen, sùurķìitos ymmärrettävästä ja selkeästä analyysistä aina aĵankohtaiseen teologiseen kysymykseen. Haaste on kirjoituksesi mitta, mutta toivottavasti moni sen lukkee.