Kohtaamisen voima

Olen viime aikoina ollut (jälleen) kovin väsynyt kirkon keskustelukulttuuriin, kupliin ja kahnauksiin. Oma työni kirkossa on kehittää, innostaa ja kannustaa kehittymään, mutta välillä se tuntuu olevan tässä hierarkian, kuppikuntien ja sisäisten ristiriitojen täyttämässä kirkossa ylivoimaisen vaikeaa. Nostalgia, muutosvastarinta ja menneisyyteen takertuminen estävät uudistumisen ja se uuvuttaa, kun itse näen kirkon paikan maailmassa olevan nimenomaan tässä hetkessä elämistä ja tulevaisuuteen katsomista.

Onneksi on myös hyviä hetkiä, jotka valavat uskoa niin kirkkoon, Jumalaan kuin parempaan maailmaan. Sellainen valopilkku oli Helsinki Pride kesäkuun lopulla. Olin siellä puistojuhlassa kirkon teltalla töissä ja kulkueessa marssimassa. Ilmapiiri oli elämäniloinen, lämmin, maailmaasyleilevä ja aito. Tuntui, että jokainen paikalla ollut sai olla juuri sellainen kuin oli. Ihminen isolla I:llä. Ainutlaatuinen, rakastettava ja yhtä inhimillinen kuin jokainen meistä. Pridessa käydyt keskustelut kanssaihmisten kanssa antoivat itselleni voimaa ja iloa. Silloin tuli myös tunne, että teen kirkossa työtä, jolla on tarkoitus.

Kohtaaminen. Sitä kirkon työ minusta loppupeleissä on. Ihmisten näkemistä ja heidän elämänsä kohtaamista erilaisissa tilanteissa. Aidosti ja pyyteettömästi. Jumalan rakkauden vahvistamien silmälasien läpi katsomalla ja herkillä korvilla kuuntelemalla. Tunne kohtaamisen merkityksellisyydestä ja voimasta nousi erityisesti Pridella esiin, mutta olin pohtinut aihetta jo pidempään. Itse asiassa keväästä lähtien, sillä kohtaamiset ja niiden mukaan tuomat keskustelut ovat olleet omassa elämässäni kuluneen vuoden kohokohtia.

Olen tämän vuoden aikana kohdannut niin tuttuja kuin tuntemattomia ihmisiä, joiden kanssa olen käynyt elämäni parhaita ja todella syvällisiä keskusteluja niin kirkosta, uskosta, elämästä kuin maailmasta. Näitä kohtaamisia on yhdistänyt avoimuus, rehellisyys, läsnäolo ja aitous. Yleensä keskustelu on lähtenyt liikkeelle, kun olen kertonut olevani koulutukseltani teologi ja töissä kirkossa. Tämä tietoa on saanut ihmiset avautumaan ja hyppäämään keskustelussa varsin syviin vesiin. Yleensä vielä niin, että minä olen ollut läsnä kuuntelevana osapuolena, peilauspintana erilaisille pohdinnoille uskosta ja elämän suurista kysymyksistä. Teemoista, joiden pohtiminen on suurelle joukolle ihmisisitä varsin vierasta osana tavallista arkea.

Näinä kohtaamisen hetkinä koen, että olen niin kristittynä kuin kirkon työntekijänä oikeassa paikassa. En tee työkseni hengellistä työtä enkä laske vapaa-ajalla käytyjä syväluotaavia keskusteluja työajaksi, mutta noina hetkinä tunnen olevani oikeassa paikassa ja tekeväni työtä niin kirkon kuin Jumalan asialla. Uskon vilpittömästi, että olemme tässä maailmassa toisiamme varten ja että yhteys kanssaihmisiin, maailmaan ja johonkin itseämme suurempaan, jonka minä miellän Jumalaksi, ovat ne tekijät, jotka tekevät meistä ihmisiä. Koen, että kohtaamisten kautta palvelen Jumalaa ja kirkkoa parhaiten. Ja annan ihmisille mahdollisuuden sanoittaa jotain sellaista, jota he muuten eivät osaa tai saa tilaisuutta sanoittaa.

Nämä kohtaamisen hetket ovat olleet syvintä hengellisyyttä, jota olen aikoihin kokenut. Olla ihminen aidosti toisen ihmisen kanssa ja rinnalla. Siinä on jotain pyhää. Ja jotain varsin olennaista, jonka tulisi olla kirkossa keskiössä.

  1. Mä en ymmärrä näitä, seksuaali avautumisia, enkä hyväksy mitään homoseksuaalisia tekoja. Koskahan heteroille järjestetään vastaava tapahtuma. Seta voisi järjestää. Myös koululuissa seta voisi tukea miehen ja naisen välistä avioliittoa. Setahan tukee lähinnä kaikkia muita seksuaalisuuden muotoja.

    Kirkon työntekijällä ei ole mielestäni mitään asiaa noihin karnevaaleihin. Jos nyt vähäsen tuntee Raamatun tekstejä, juutalalaisuutta ja kirkon historiaa. Jotenkin kuvottava avautuminen. En ymmärrä.

  2. Kiitos. Blogia lukiessa tuli mukava mieli. Tunnistin monia ajatuksia, joita olen itsekin mietiskellyt elämäni aikana.

    Ei enää häiritse kirkon sisällä vaikuttava keskustelukulttuuri, kahnaukset ja ristiriidat, Sopeudun niihin omalla tavallani. Seuraan mielelläni käytävää keskustelua ja osallistun siihen joskus itsekin.

    Sami Paajasen kommenttiin tuli mieleen vastata, mutta ajattelin, että enpä voi hänen ymmärrystään mitenkään avata, joten olkoon.

    • Leo, hienoa, että hyväksyt erilaiset ajatukset, myös ne jotka eivät homoseksuaalisuutta hyväksy. 👍👍👍

Kirjoittaja

Laura Leipakka
Laura Leipakka
Ajatuksia pyhästä arjessa. Blogissa sanoitan millenniaalisukupolveen kuuluvan kaupunkilaisen naisen pohdintoja uskosta ja kirkosta arkisen elämän myllerryksessä. Olen osa kristillisen tradition ketjua, mutta en aina löydä itseäni kirkon sisältä. Pyhyyden häivähdyksiä sen sijaan löydän kaikkialta. Ehkä eniten juuri silloin, kun en osaa niitä etsiä tai odottaa.