Aikoinaan kirkollisissa piireissä herätti hieman kohua Paavalin synodi. Nyttemmin tuo kohu on laantunut, kun on ollut puhetta monesta muustakin asiasta kuten vaikkapa Luther-Säätiöstä ja Lähetyshiippakunnasta. Kuulin myös Paavalin synodin jälkeen hieman pilke silmäkulmassa perustetusta Pietarin synodista. Se on tai oli muutamien kirkon työntekijöiden porukka, joka kävi pohjoisessa kalassa kevättalvisin.

Hieman huumoria mutta myös asiaa oli siinä, kun aikoinaan tämän sivuston keskustelussa päätimme kotkalaisen kristiveljeni Martti Pentin kanssa perustaa Kloopaksen synodin (nyk. käännöksessä Kleopas, mutta Kloopas on paljon helpompi lausua!). Synodissa on täsmälleen kaksi jäsentä joten siihen voi vapaasti liittyä, vaikka "missä kaksi tai kolme on koolla" sinällään riittääkin.

Toinen pääsiäispäivä on Kloopaksen synodin kirkkopyhä. Päivän evankeliumina (1. vuosikerta) olevassa Luukkaan 24. luvussa kerrotaan Emmauksen tien kulkijoista, joista toisen nimi oli Kleopas (Lk. 24:13-35). Evankeliumi kertoo, kuinka kaksi murheellista opetuslasta olivat matkalla Emmaus-nimiseen kylään. Sitten heille aluksi tuntematon Matkalainen liittyy heidän seuraansa ja syntyy keskustelu siitä, mitä menneinä päivinä oli tapahtunut ja minkä vuoksi opetuslapset olivat murheen vallassa. Vasta majatalossa aterialla nuo opetuslapset tunsivat Jeesuksen, kun hän mursi heille leipää.

Kertomusta Emmauksen tien kulkijoista ja Jeesuksesta on sanottu kuvaksi kirkosta. Se onkin kaunis kuva kirkosta. Siinä kaksi ihmistä on murheen murtamina, koska he ovat kokeneet suuren menetyksen. He jakavat tuota murhetta keskenään keskustellen, mutta eivät löydä kuitenkaan toivoa. Sitten Jeesus liittyy heidän seuraansa ja he saavat kertoa murheensa hänelle. Kertojana evankeliumissa on juuri Kleopas. Emmauksen tien kulkijat ovat murheissaan mutta myös hämmennyksen vallassa. He eivät tiedä mitä uskoa. He eivät tiedä, mitä ajatella siitä, mitä he kuulivat.

Mitä tuo kertomus oikein kertoo meille ihmisenä olemisesta ja kirkkona olemisesta? Se kertoo, että molemmissa on kyse matkalla olemisesta. Matkalla oleminen ei ole pelkää onnea vaan siihen liittyy murhetta, epätoivoa ja hämmennystä. Ihmisenä olemiseen ja myös kirkkona olemiseen kuuluu se, että olemme murheissamme ja hämmennyksessä. Emme tiedä, mitä ajatella. Meillä ei ole usein varmoja vastauksia.

On tietysti toisenlaistakin ajatusta ihmisenä ja kirkkona olemisesta. On sellaista ajatusta, että molempiin tulisi kuulua varmuutta ja varmoja vastauksia. Molempiin tulisi kuulua vahva vakuuttuneisuus Jumalasta, uskosta ja omasta tiestä. Emmauksen tien kulkijoiden evankeliumi on kuitenkin kuva toisenlaisesta ”synodista”, toisenlaisesta kirkosta. Se on kuva tavallisten ja uskossaan sekä tietämisessään epävarmojen ihmisten joukosta, jotka ovat vielä matkalla, eivät vielä perillä.

Emmauksen tien kulkijoiden tarinassa on sekä ”happy end” että realistinen kuva elämästä. Kulkijat saavat huojentaa sydäntään ja he saavat rohkaisua seuraan liittyneeltä Matkalaiselta. Siksi heille onkin luonteva pyytää: Jää luoksemme, ilta joutuu! Lopulta majatalon aterialla he tuntevat Kristuksen, joka on kuitenkin hetkessä poissa.

Matkaa tekevien, epävarmojen ja hämmennyksiin joutuneiden ihmisten kirkossa Kristus antaa tuntea itsensä aterialla, ehtoollisella – tai vaikkapa ystävyyden ja lähimmäisyyden aterialla. Hän ei kuitenkaan ole aina konkreettisena tukijana vierellä vaan hän on äkkiä poissa. Hän antaa tuntea läsnäolonsa, mutta hänet tunnistaneet eivät voi jäädä ”ilmestysmajaan” vaan heidän on jatkettava arkista vaellustaan.

Kun mietitään kirkkoon hienoja strategioita ja vastaavia suunnitelmia, voisi Emmauksen tien evankeliumi olla riittävä ja oikea pohja kirkkona elämiselle. Jospa kirkossa oliskin enemmän yhteistä matkalla olemisesta, enemmän yhteisen murheen ja hämmennyksen jakamista kuin yritystä järjestää erilaista toimintaa tai tarjota vastauksia kysymyksiin, joita ihmiset eivät itse ole kysyneet. Voisimme opetella kirkossa yhdessä kuuntelemaan, mitä seuraamme liittyvä Matkalainen meille kertoo.

Emmauksen tien kulkijat veivät lopulta sanoman toisille opetuslapsille, mutta ennen sitä eikä sen jälkeen heistä ei mainita. Kloopaksella ja sillä toisella opetuslapsella on kuitenkin tärkeä paikka uskomme esikuvina ja kirkon mallina. Niin – ja Kloopaksen synodi ei ole julkistanut vielä yhtään teesiä eikä järjestänyt yhtään tilaisuutta. Kaikki yhteen tulemisemme ovat nimittäin matkalla olevien, siis Kloopaksen veljien ja sisarten kokoontumisia.

Toivo Loikkanen