Jatkan samaa aihetta uudella blogilla, koska se on mielenkiintoinen ja tärkeä. Kirjoitan silläkin riskillä, että olen juristiikan ja hallinto-opin aloilla amatööri ja tunnen liikkuvani vähän heikolla jäällä. Paremmin asioita tuntevat voivat korjata kommenteillaan. Ev.lut. kirkon yhteys valtion kanssa on ikivanha, ja vaikka suhdetta on muutaman vuosikymmenen aikana etäännytetty, huomaan että siitä haluaa pitää kiinni tiukasti minulle yllättävästi ainakin kirkon konservatiiviset tahot. Tavallaan ymmärrettävää ja tavallaan surullista. Lisäksi pienellä lukemisella huomaan, että luterilaisen ja ortodoksisen kirkon suhde valtiovaltaan on erilainen, ja Jari Haukan yllättävän tuntuinen kommenttikysymys tulee ymmärrettäväksi.
Kristillisen kirkon kaksi ensimmäistä vuosisataa tunnetaan kristittyjen vainon aikana. Jumalallista valtaansa esittävä Rooman keisari ei suvainnut pientä joukkoa, joka kumarsi toista Jumalaa. Kirkkoa ei saatu nujerretuksi, vaan se kasvoi vaikeuksien keskellä. Keisari Konstantinuksen 300-luvulla tekemä käännös kristittyihin suhtautumisessa aloitti kirkon ja valtion pitkän ja tiiviin yhteiselon. Viimeisen sadan vuoden aikana on Suomen ev.lut. kirkossa voitu nauttia valtiovallan suojeluksen viimeisiä ”hyviä aikoja”, aikoja jotka vääjäämättä käyvät kohti loppua. Tästä näkökulmasta minä katson nykyistä kehitykstä vapautumisena maallisen vallan pitkästä kuoleman syleilystä. Katson siitäkin huolimatta, että vapautuminen tullee monen muun lisäksi viemään ah-niin-ihanan verotusoikeuden ja taloudellisen turvan.
Vuonna 2006 opetusministeriössä Ortodoksisesta kirkosta laaditun lain esittelyn alussa todetaan, että ”Ortodoksisella kirkolla ei ole vastaavaa yksinomaista aloiteoikeutta sen omia asioita koskevaan lainsäädäntöön kuin evankelis-luterilaisella kirkolla, vaan sitä koskevat lait ja asetukset säädetään normaalissa lainsäätämisjärjestyksessä”. Ortodoksisesta kirkkokunnasta annetun lain 9 §:n mukaan ”kirkkokunnan ylin hallitus on maan hallituksella. Vastaava säännös jäi evankelis-luterilaisen kirkon osalta pois uuden kirkkolain säätämisen yhteydessä vuoden 1994 alusta lukien.” Kahden julkisoikeudellisena yhteisönä toimivan ns. kansankirkon historiat ovat erilaiset, ja siten niitä ja niiden järjestysmuotoa ei voi suoraan rinnastaa.Tämä toimikoon myös vastauksena Jukka Kivimäelle, joka perusteli luterilaisen kirkon tunnustusta kirkkolakiin sillä että se olisi myös Ordoksisen kirkon vastaavassa. Tarkemmin katsoen Ortodoksisella kirkolla ei siis näyttäisi olevan kirkkolakia, vaan Suomessa on Ortodoksista kirkkoa koskeva laki. Luotan siihen että Jari Haukka tarvittaessa korjaa ja täsmentää.
Korostan sitä että tämä blogi ei ole tietokirjatyyliä eikä perustu historiallisten dokumenttien huolelliseen käyttöön. Tämä perustuu vain siihen näkemykseen, jonka olen saanut oman työurani aikana seurakunnassa, kirkkohallituksessa ja kirkkojen välisessä lähetystehtävässä. Miksi siis pidän 300-luvulla alkanutta valtion suojelua kirkon kannalta kuoleman syleilynä? Siksi että siinä maallinen valta mahdollisti kirkolle siirtymisen helppoon elämään, mikä johti sen alkuperäisen tehtävän kannalta vieraisiin painotuksiin. Kirkon elämän painopiste pääsi siirtymään maailmassa olevasta tehtävästä sen oman hallinnon, virkavaltaisuuden ja ulkonaisten vallan merkkien rakentamiseen, joita onkin sitten riittänyt. Vaikka luistaminen ei aluksi olisi ollut paria piirua isompi, on siitä vuosisatojen kuluessa muodostunut hyvin suuri etäisyys kirkolle tarkoitettuun tehtävään. On niin paljon hallintoa, lakisääteisiä virkatehtäviä ja pappissäädyn toimintakulttuuria – ja kulttuuritoimintaa. Mitään näistä en sinänsä väheksy enkä näin sanoisi, jos kirkko samalla käytännössä, tarkoitan strategioidensa linjauksissa, rahan käytössä, yleiskirjeissään ja kansainvälisessä yhteistyössä selvemmin ilmentäisi sitä dynamiikkaa, jossa kirkko olemuksensa mukaisesti suuntautuu kohti sitä ympäröivää maailmaa. Tiedän että saan ison vyöryn vastaväitteitä ja syytöksiä kohtuuttomuudesta, ja joku voi jopa sanoa että juuri suuntautuessaan oman hallintonsa kehittämiseen ja hyvien yhteiskuntasuhteiden vaalimiseen kirkko itse asiassa parhaiten turvaakin huolella mietityssä tehtäväpykälässään määritellyn kirkon tehtävän toteutumisen. Tämä on mielipidekirjoitus.
Ja vielä: huolimatta kauniista puheista ihmisten kohtaamisen tärkeydestä mielestäni yksi maallisen vallan runsaskätisen syleilyn seurauksista on avioliittoon vihkimiseen liittyvä mutapaini, joka tekee kirkon vaelluksesta vähän kuin rannattomassa suossa rämpimistä ja lähes halvaannuttaa kirkon päätöksentekokykyä. Tämäkin on yksi syy miksi ihmettelen sitä kaksin käsin valtiovaltaan edelleen tarrautumista, joka näkyy muutamissa kommenteissa joita sai edelliseen blogiini. Perustuslakivaliokunnan mietintöä lukiessa minä saan sen vaikutelman, että ainakin tuo valiokunta tarjoaa kirkkoveneelle vähän pitempää hinausköyttä, ellei peräti mahdollisuutta kokeilla omia purjehdustaitoja.
Oikein hyvä mielipide.
”Miksi siis pidän 300-luvulla alkanutta valtion suojelua kirkon kannalta kuoleman syleilynä? Siksi että siinä maallinen valta mahdollisti kirkolle siirtymisen helppoon elämään, mikä johti sen alkuperäisen tehtävän kannalta vieraisiin painotuksiin. ”
Näin näyttää menneen hitaasti ja varmasti pieleen. Toivottavasti vaikka pakon edessä tilanne muuttuu.
Koska minut mainittiin nimeltä koetan valistaa, ihan maallikkopohjalta tietysti.
Laki ortodoksisesta kirkosta löytyy täältä https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2006/20060985
Tämän blogin aiheeseen liittyvä on sanottu heti lain §1:
”Kirkon perinne ja yhteys ekumeeniseen patriarkaattiin
Suomen ortodoksinen kirkko perustuu Raamatun, perimätiedon, ortodoksisen kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten sääntöjen varaan.
Suomen ortodoksinen kirkko muodostaa Suomen valtakunnan alueella paikalliskirkkona toimivan arkkipiispakunnan.
Kirkko on kanonisessa yhteydessä Konstantinopolin apostoliseen ja patriarkaaliseen ekumeeniseen istuimeen sillä tavalla kuin ekumeenisen patriarkan 6 päivänä heinäkuuta 1923 tekemässä päätöksessä on ilmaistu.”
Mitkään paikalliset kokoukset eivät siis voi muuttaa oppia erilaisten muotivirtausten ja vallalla olevien ideologioiden mukaan.
Blogisti kirjoittaa: ”Siksi että siinä maallinen valta mahdollisti kirkolle siirtymisen helppoon elämään, mikä johti sen alkuperäisen tehtävän kannalta vieraisiin painotuksiin.”
Ortodoksisen kirkon elämä ei ole ollut viime vuosisatoina erityisen suojattua. Ottomaani sortivat kirkkoa ja kristittyjä vuosisatoja, sama jatkuu monissa islamilaisissa maissa yhä.
Venäjällä Pietari I (”Suuri”) ja hänen seuraajansa alistivat Venäjän kirkon ankaraan kuriin, jonka muuten kopioivat Ruotsista ev.lut. mallista. Alistamisen raakuudesta saa käsityksen kun lukee Marttyyripiispa Arsenin elämästä ( https://ort.fi/marttyyripiispa-arseni-rostovin-metropoliitta ). Ja oma lukunsa on kommunistien verinen vaino Venäjällä ja Itä-Euroopassa.
Nykyinen Venäjän ortodoksinen kirkko näyttää olevan kallellaan etnofyletistimin harhaoppiin (http://orthochristian.com/117674.html), ainakin osin.
Ortodoksinen kirkko on todellinen marttyyrikirkko, jonka riemuitsevaan seurakuntaa kuuluu suuri joukko uskonsa veritodistajia.
Samoin kuin Pyhän Raamatun kaanon, myös luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetut tunnustuskirjat ovat suljettu kokonaisuus, jota yksittäinen paikalliskirkko ei voi enää jälkikäteen muuttaa. Määräenemmistöllä kirkolliskokouksemme voisi siis luopua luterilaisesta tunnustuksesta, mutta ei muuttaa sitä. Mahdollisuus tulkintojen muuttamiseen on sitten kokonaan toinen kysymys.
Tulkintamuutoksia on kirkolliskokouksessa voitu tehdä vain tunnustuskirjojen puitteissa.
Hannu Paavola. Itse asiassa kaikkein konservatiivisimmat tai oikeastaan tunnustuksellisimmat luterilaiset ovat ainakin 20-25 vuoden ajan puhuneet ns. konstantinolaisen käänteen ja Lutherin hätäratkaisujen huonoista seurauksista ja pyrkineet tietoisesti luomaan Raamatun, tunnustuksen ja yhteiskunnallisen lainsäädännön varassa toimivaa luterilaista, mutta kirkon nykyrakenteesta riippumatonta seurakuntaelämää. Koska kirkko ei enää aikoihin ole seurannut omaa tunnustustaan. Samalla on toki selvää, että kansankirkon hajottaminen ei ole mikään itsetarkoitus siellä, missä vanhat systeemit toimivat.
Jari Haukka. Ortodoksisen kirkon tiukka kytkös valtiovaltaan toteutui kirkkohistorioitsijoiden mukaan jo Bysantissa vuosisatoja ennen Pietari Suurta. Kyllä kristityt ovat kirkkokunnasta riippumatta aina arvostaneet kristillistä esivaltaa. Samalla esivalta on halunnut eri tavoin liittoutua tai rajoittaa tai valvoa kristittyjä, mikä taas on johtanut sekä kuvaamiisi vainoihin että kristittyjen hyödyllisiksi kokemiin asioihin. Alttarin ja valtaistuimen liitto on tosiasia, jota ei kannata historiasta (ja nyky-Venäjästä) puhuttaessa kiistää. Minkään ison kirkkokunnan osalta, pidämme toisiamme sitten hereetikkoina tai veljinä Kristuksessa.
Liitto on tottakai parempi kuin vaino.
Ei ollut tarkoitus nimitellä hereetikoiksi ketään. Toin vain esille huomion että kansalliskiihko ja uskon omiminen yhden kansallisuuden omaisuudeksi ei oikein sovi yhteen kristillisen uskon kanssa.
Kiitos Marko. Olen tietoinen mainitsemastasi puheesta. Minulla on vain huoli siitä tarrautumisesta valtiovaltaan a) ylipäätään ja b) tietyn tunnustuksen korostajien joukon kohdalla erityisesti; viittaan siihen miten Risto Tuori vastasi edellisen blogini keskustelussa: ” kyllä minä pelkään, että maallistuessaan evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous voisi jonakin päivänä hyväksyä sellaisen opillisen muutoksen, joka olisi täysin vieras perinteiselle luterilaiselle opille. Tähän mahdollisuuteen viittasi esim. OTT Pekka Leino viime vuonna Schaumanin kirkkolaki 150 vuotta -seminaarissa pitämässään esitelmässä. Hänen mukaansa alunperin ei ajateltu, että kirkolliskokous voisi käsitellä kirkon oppia muutoin kuin kirkollisten kirjojen hyväksymisen yhteydessä. Ja, jos näin jälkikäteen tarkastellaan, minkälaisen vyörytyksen kautta tasa-arvoista avioliittoa ajettiin ja ajetaan ehkä edelleenkin myös kirkon käytännöksi, niin pidän tärkeänä, että nykyisestä 3/4 määräenemmistövaatimuksesta pidetään edelleen lujasti kiinni. Sen mukana säilyy tunnustuspykälä kirkkolaissa.” – Siis että turvaudutaan eduskunnan ”suojelukseen” tunnustusasiassa. En ymmärrä.
VOitko selittää mitä tarkoitat ilmaisulla !Raamatun, tunnustuksen ja yhteiskunnallisen lainsäädännön varassa toimivaa luterilaista, mutta kirkon nykyrakenteesta riippumatonta seurakuntaelämää”, siis erityisesti kirkon nykyrakenteesta riippumattomalla srk-alämällä???
”Kirkkoa ei saatu nujerretuksi, vaan se kasvoi vaikeuksien keskellä. Keisari Konstantinuksen 300-luvulla tekemä käännös kristittyihin suhtautumisessa aloitti kirkon ja valtion pitkän ja tiiviin yhteiselon. ”
Kannattaa muistaa, että kirkko alkoi vainoamaan juutalaisia ja siitä alkoi kaksituhatta vuotta kestänyt vainojen aika, kaikkine hirveyksineen. Juutalaisvastainen lainsäädäntö, Ghetot, pakkokäännytykset, pakkokasteet, karkotukset, kansanmurhat, syyttelyt ja inkvisitiot. Huippuna holokausti.
Myös kaikkia muita uskontoja vainottiin. Kuten Mitralaisuutta, Mitran temppeli tuhottiin ja vain nimi jäi, siitä tuli paavin hattu.
Me emme tiedä kääntyikö Konstantinus kristinuskoon, koska testamentti on todettu väärennökseksi. ( Myös myönnetty ) Testamentti väärennöksellä kirkko sai lisää maa-alueita.
Eikös Konstantinus palvellut samanaikaisesti vanhoja Jumalia , ja sitten tätä uudempaa huomatessaan Kristuksen seuraajien kasvattavan suosiotaan. Näin kait kristittyjen kokoontumispaikkaan valmistettiin oma istuin maalliselle hallitsijalle yhteisissä etujen konsensuksissa.
Ottiko hallitsija sitten kasteen jossain vaiheessa en tiedä mutta kummasti maallinen ja kirkollinen asia toisensa ovat löytäneet eduissa edellisessä.
Jari Haukka. Kiitos täsmennyksestä. Tarkoitin siis vain sitä, että kaikki kirkkokunnat ovat olleet kiinteäasä liitossa esivallan kanssa.
Pekka Väisänen. Konstantinus kastettiin vähän ennen kuolemaansa. Tuohon aikaan oli vallalla tapa lykätä kastetta mahdollisimman lähelle kuolemaa, minkä lisäksi kyse oli ns. poliittisesta pelisilmästä.
Marko, toistan tässä aikaisempaa kommenttiasi koskevan kysymykseni: VOitko selittää mitä tarkoitat puhuessasi Raamatun, tunnustuksen ja yhteiskunnallisen lainsäädännön varassa toimivasta luterilaisesta, mutta kirkon nykyrakenteesta riippumattomasta seurakuntaelämästä, erityisesti mitä tarkoittaa ”kirkon nykyrakenteesta riippumattomaton srk-alämä”l???